Kirjailija Kirsti Manninen: ”Löysin kaksi puolisoa netistä Suomi24-palstalta”

Kirjailija Kirsti Manniselle elämän suuret järkytykset ovat olleet kumppanuuden särkyminen avioeron ja puolison kuoleman myötä. ”Olen katsonut kuolemaa silmästä silmään, enkä sen jälkeen osaa pelätä mitään.”

Kirjailija Kirsti Manninen on joutunut kahdesti luopumaan elämänkumppanistaan: ensin dramaattisessa avioerossa, sitten toisen avioliiton päättyessä miehen kuolemaan.

Menetykset olivat raskaita, sillä Manninen sanoo aina olleensa parisuhdeihminen.

”Rakkaus on väkevä voima, joka on minulle keskeinen elämässä jaksamisen edellytys”, hän kuvaa.

Suuren lapsi- ja lapsenlapsikatraan ympärilleen saanut Manninen on joutunut kohtaamaan menetyksiä myös lapsia odottaessaan. Hän on kokenut keskenmenon viidesti.

”Tiedän, kuinka valtavan ohut elämänlanka on ja miten suuri ihme on saada elävä ja terve lapsi”, nyt 65-vuotias Manninen sanoo.

Ensimmäinen aviomies

”Olin 21-vuotias, kun muutin nykyiseen kotiini Mäntsälään. Yhteinen näkemys isosta perheestä ja maalaiselämästä oli minun ja ensimmäisen aviomieheni Pekka Mannisen kumppanuuden ydin.

Olimme Pekan kanssa säälittävä näky saapuessamme Mäntsälän-kodin pihaan. Sellainen 1960–70-lukujen rättisitikalla ajava maaseutuhenkinen hippipariskunta.

Tontilla oli alussa vain pieni torppa, jonka savupiippu oli romahtanut ja kaivokin oli kuiva. Muuton jälkeen olimme viikossa lainanneet naapureilta kaikkea mahdollista.

Pekka oli maatilan poika ja veri veti häntä maalle. Minä olin rehtorin tytär Mäntsälän kirkonkylältä, mutta sovin silti maalle ja anopin kanssa navettaan paremmin kuin Helsinkiin.

Kirsti ManninenOstaessamme tämän talon odotin jo Katria. Halusimme kasvattaa suuren perheen lähellä luontoa. Loimme tänne oman maailmamme.

Jotain teimme oikein, koska melkein kaikki lapsemme ovat aikuisina perheellisinä muuttaneet tänne kotikylälle.

 

Avioero oli pettymys

Avioero oli minulle kova kolaus. Olimme Pekan kanssa yhdessä kaksikymmentä vuotta. Minä olin se osapuoli, joka ei ollut eroon valmis. Olen verrannut avioeroa pieneen kuolemaan.

Oli suuri pettymys huomata kumppanuuden murentuneen huomaamattani. Erossa kävin läpi kaikki tunteet toivosta raivoon. Se oli kova opetus siitä, että kumppanuutta ei voi pitää itsestäänselvänä.

Asian tajuamisessa minua auttoi oivallus, että ihminen ei säily koko elämäänsä samanlaisena. Minulle ikä on tehnyt sen, että en voisi enää iloisena mutta tyhmänä pikkuvaimona vain olla mukana ja seurata toista.

Nykyisin minulla on hyvät välit entiseen mieheeni. En ole pitkävihainen, ja kun on viisi yhteistä lasta, ei siinä auta pitää vihaa.

Toinen mies kuoli

Olen kokenut ison kuoleman myös toisen aviomieheni kanssa. Meitä yhdisti rikas mielikuvitusmaailma ja lämmin suhde lapsiin ja eläimiin.

Tiedostimme heti, että yhteinen aikamme oli rajallinen. Hän oli saanut lääkäriltä jo yhden kuolemantuomion keuhkosairautensa takia.

Elimme laina-ajalla. Ajattelimme, että jos jompikumpi meistä joutuisi sairaalaan, asioita olisi helpompi hoitaa aviopuolisoina. Meidät vihittiin ystäväpariskunnan todistaessa. Ei ollut kirkkoa, valkoista pukua tai huntua. Ehdimme olla naimisissa melkein kolme vuotta ennen kuin mieheni kuoli vuonna 2010.

Olen aina ollut parisuhdeihminen. Rakkaus on väkevä voima, joka on minulle keskeinen elämässä jaksamisen edellytys.

Puolison kuolema ja kumppanuuden katkeaminen oli valtava sokki. Olen verrannut sitä mustassa avaruudessa putoamiseen.

Onneksi minulla oli isoja työprojekteja, jotka pakottivat jatkamaan arkea. Ilman niitä olisin voinut jäädä makaamaan sänkyyn. Minusta äidin vetäminen takaisin elämänsyrjään kiinni ei ole aikuisten lasten tehtävä. Enkä pelännyt, että jäisin yksin.

Pian mieheni kuoleman jälkeen tutustuin onneksi nykyiseen kumppaniini Jarmoon. Hän ojensi minulle ensitapaamisellamme nenäliinan ja kehotti itkemään aina kun siltä tuntui.

Ei enää naimisiin

Olen ollut monesti aloitteellinen rakkaudessa. Kokemukset ovat antaneet varmuutta heittäytyä, jos toisesta tulee oikea fiilis.

Se vaatii paljon tutustumista ja puhumista heti aluksi. Sekä entisen aviomieheni että Jarmon olen löytänyt Suomi24-keskustelupalstalta.

Jarmossa kiinnitin huomiota siihen, että hän kertoi harrastavansa lukemista, rakentamista ja lastenlasten hoitamista. Meillä on yhteensä 17 lastenlasta, joista vanhin on 18-vuotias. Tässä iässä isovanhemmuus on elämän jälkiruoka.

Jarmo on arjessani johtava henkilö ja koko suvun suuri huolenpitäjä. En selviäisi mistään ilman häntä.

Jarmo huolehtii, että en unohdu työhöni. Hän tekee ruokaa ja pyytää minut syömään ja iltaisin nukkumaan. Nykyisin olen myös ajoissa tapaamisissani, koska Jarmo patistaa minut valmistautumaan ja vie usein perille asti vartin etuajassa.

Muutama vuosi sitten Jarmo oli ostanut meille jouluksi sormukset, joista puuttuvat kaiverrukset. Jarmo sanoi, että ei halua laittaa suhteellemme mitään parasta ennen -päiväystä. Kihlaus riittää meille. Myös Jarmolla on takana aiempia liittoja, emmekä halua mennä enää naimisiin.

Kirsti Manninen on suosittu kirjailija.

Laajennettu perhe

Elämäni suuri rakkaus on perhe. Se ei ole minulle mikään suljettu yksikkö, jota sukulaisuus määrittelisi. Pikemminkin nuotiotuli, jonka ympärillä tulee ja menee porukkaa.

Pelkästään parisuhteiden myötä elämääni on tullut valtava määrä ihmisiä. Kumppaneiden lapset ja lapsenlapset ovat aina olleet minulle tärkeitä.

Myös monet lasten kaverit, jotka olivat meillä paljon lapsina, tulevat nyt kylään omien perheidensä kanssa. En passaa ketään. Pikemminkin huutelen ohjeita ja annan kakaroiden hoitaa kaiken.

Olen seurannut ilolla, miten hyvin nuotiotuli-idea on sisäistetty. Heimo toimii hyvin ilman minuakin. Minulta tullaan kysymään enää mielipidettä elämänvalintoja koskeviin asioihin. Ei neuvoani aina noudateta, mutta olen iloinen, että minulle yhä kerrotaan asioista.

Äitinä olen ollut ehdottoman lojaani, mutta huonosti lapsistani huolta pitävä. Työni takia lapsista on kasvanut omatoimisia ja toisistaan huolehtivia.

Ilman perhettä uppoaisin työhön täysin. En voi päättää, että kirjoitan kahdeksasta neljään. Paahdan, kunnes tulee valmista. Vaikka istun ruokapöydässä, tarina elää pään sisällä. Perhe sanoo, että toinen silmäni lähtee vaeltamaan sivulle, kun ajatukset vievät huomioni. Tällainen tapa tehdä töitä ei ole valintani tai mitenkään mukavaa, mutta se on ainoa tapa, joka toimii.

Pikkulapsiajan kannalta freelancerin työ oli minulle siunaus. Tein töitä usein yöllä, kun lapset nukkuivat.

Lapset tietävät, että hädän hetkellä tiputan käsistäni kaikki työt ja autan minkä voin. Perhe on aina ollut minulle ykkössijalla.

Kirsti Manninen koki monta keskenmenoa

Nuorena toivoimme Pekan kanssa, että saisimme 14 lasta. Perhe kasvoikin tiiviiseen tahtiin, ja 25-vuotiaana olin kolmen lapsen äiti. Vähän myöhemmin saimme vielä kaksi lasta lisää.

Sitten alkoivat ongelmat. Minulla on ollut yhtä monta keskenmenoa kuin täysiaikaista raskauttakin.

Keskenmenot alkoivat toistuessaan käydä hengenvaarallisiksi. Oli pakko tajuta, että on parempi olla elossa oleva viiden lapsen äiti kuin kuuden lapsen kuollut äiti.

Kun joku perheessä odottaa lasta, minä jännitän yhdeksän kuukautta.

Kuudes lapsi

Kuudes lapseni Antti liukui perheeseen vähitellen, kun hänen oma perhekuvionsa mureni.

Virallisesti paperit huoltajuudesta täytettiin, kun olin nelissäkymmenissä. Siinä vaiheessa kyse oli enää muodollisuudesta.

Antti oli jo pitkään ollut oleellinen osa perhettä. Hän oli mukana kaikilla lomamatkoilla ja hänellä oli oma sänky ja tavaroita jo meillä. Paperitöiden jälkeen hänelle taidettiin tyhjentää oma kaappi.

Olen aina sanonut, että lapsia ei tarvitse itse synnyttää. Maailmassa on paljon lapsia ja nuoria, joista tulee ihan yhtä rakkaita kuin biologisista jälkeläisistä, jos heistä ottaa vastuun ja rakastaa.

Haluan innostua

Lapseni eivät ole koskaan sanoneet, että tuossa iässä sinun pitäisi jo olla sitä tai tätä.

Minä olen ottanut esikuvakseni ensimmäisen anoppini, joka kasvatti 13 lasta, pyöritti miehensä kuoltua yksin velkaista maatilaa ja päätti vielä 64-vuotiaana opetella purjehtimaan ja seilasi harrastuksena sen jälkeen vuosia aina Välimerellä ja Karibialla asti.

Minä toivon, että säilytän loppuun asti kykyni innostua asioista. Nyt viimeistelen parhaillani Kouvolan teatteriin Ruokarouvan tyttären musikaalikäsikirjoitusta. Se on uutta ja jännittävää.

Iloitsen ikääntymisestä

Suhtaudun ikääntymiseen tyynesti ja iloisesti. Olen ollut pitkään huonojalkainen, muistan asioita koko ajan huonommin ja väsyn helpommin. Olen kerran katsonut kuolemaa silmästä silmään mieheni vierellä, enkä sen jälkeen osaa pelätä mitään.

Elämästä tulee koko ajan helpompaa. Kun katson nuoremman polven elämää pienten lasten, töiden, opintojen, huushollien ja rikkinäisten autojen kanssa, en tajua, miten itse jaksoin samassa tilanteessa.

Nyt teen vain mielekkäitä projekteja sen, minkän ehdin ja jaksan. Lopuille voin sanoa ihan suoraan, että ei minun enää tarvitse tuota tehdä.

Elämä on koulinut minusta realistin. Jos ihminen ei 65-vuotiaana olisi kerryttänyt tippaakaan suhteellisuudentajua, johan siinä olisi jotain pielessä.”

 Juttu on julkaistu Kotiliedessä 27/2017.

Keskustelu

Kommentoi juttua: Kirjailija Kirsti Manninen: ”Löysin kaksi puolisoa netistä Suomi24-palstalta”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X