Ihmiset

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan rankka lapsuus: ”Tuntui, että isä yritti tuhota persoonallisuuteni”

Raivoavan isän viha tarttui nuoreen Virpi Hämeen-Anttilaan ja aiheutti hänelle syömishäiriöitä, fobioita ja pakko-oireita. Parikymppisenä tuleva kirjailija päätti, että nyt saa riittää: hän lakkaisi inhoamasta itseään.

Kun isä on niin usein niin vihainen. Kun lapsuutta varjostaa pelko siitä, että yksi perheessä päästää raivonsa irti milloin tahansa, pienimmästäkin ärsykkeestä. Huutaa ja rähjää, paiskoo tavaroita.

Mitä sellainen tekee pienelle tytölle?

Hänestä kasvaa kirjailija, ihmisen sisimpien ajatusten, tunteiden ja motiivien ammattianalysoija ja tulkitsija.

Mutta kasvu vie aikansa ja tuottaa paljon kipua.

Vain isä sai vihata

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan lapsuudenkodissa isän viha häämötti koko ajan näkökentän reunassa. Se odotti räjähtämistään kuin kaasupullo, josta kaikki purkautuu yhtäkkiä silmille.

Muilta perheenjäseniltä negatiivisten tunteiden ilmaiseminen oli kielletty. Vihan tunne oli varattu isälle.

Isällä oli omat traumansa, peruja onnettomasta lapsuudesta juopon ja väkivaltaisen isäpuolen mielivallan alla. Aikuisena isä purki sisälle patoamaansa raivoa omaan perheeseensä. Turvaton lapsuus oli synnyttänyt hänessä epäluulon kaikkia kohtaan.

”Kotona hoettiin, että maailma on paha eikä kehenkään pidä luottaa. Aivan kamalaa, eihän lapselle saisi tuollaista sanoa. Hänestä tulee pelokas ja ahdistunut.”

Jo lapsena Virpi tajusi: Tuo on vihaa, ja viha on pahaksi. Kun sen päästää valloilleen, se ei suinkaan laannu, vaan ruokkii itseään. Ennen kaikkea se repii ja syövyttää sisältä ihmisen, joka jää sen vangiksi.

”Analysoin ja rationalisoin näkemääni ja kuulemaani. Aloin miettiä ihmisten motiiveja: mitä tekojen ja sanojen takana on? Sitähän kirjailijan työ on, jopa tarinan pahisten ymmärtämistä.”

Kun tunteita ei saanut näyttää kotona, ne pysyivät muutenkin piilossa. Ainoa poikkeus oli, kun toisia kiusattiin.

Silloin Virpin valtasi silmitön, punaisena hohtava kiukku. Hän unohti olevansa arka hiiri ja kävi kiusaajan kimppuun. Jos eläimille tehtiin pahaa, Virpi oli aivan raivona.

”Samaistuin pieniin potkittuihin otuksiin, koska olin sellainen itsekin.”

Virpi Hämeen-Anttila

Sokeri turrutti vihan

Viha ja paha olo kääntyivät Virpiä itseään kohti. Hänellä oli syömishäiriöitä, fobioita ja pakko-oireita. Virpi jopa pisteli itseään neuloilla.

Niin itsetuhoinen Virpi ei koskaan ollut, että olisi halunnut pois tästä maailmasta. Pikemminkin hän tappeli pitääkseen itsensä siinä.

”Tuntui, että isä yritti tuhota persoonallisuuteni. Ajattelin, että minuahan et hävitä. Vaientaa voit, mutta tässä olen ja ajattelen, mitä haluan.”

Lapsena Virpi oli nauttinut juoksemisesta ja kiipeilemisestä, mutta kun hän alkoi venyä pituutta, synnynnäinen selkävika aktivoitui. Seitsenvuotiaana Virpillä todettiin lannerangan rappeuma.

Lääkäri suositteli tukiliivejä – mutta totesi, että tuskin ne auttavat, selkäsi romahtaa pian kasaan, ja kaksikymppisenä istut pyörätuolissa.

Selkävian aiheuttama kipu teki elämän helvetiksi. Teini-iässä Virpi kulki koulumatkat kyyneleet silmissä, niin paljon häntä sattui.

”Olisin tarvinnut vahvoja särkylääkkeitä, mutta salailin kipujani. Pelkäsin kuollakseni lääkäreitä ja heidän hoitotoimenpiteitään. He kohtelivat minua kuin isä, kovakouraisesti ja tunteistani välittämättä. Olin ruumiilleni tosi vihainen: miten se petti minut tällä lailla?”

Ainostaan syöminen vaimensi kivun. Sokerihumala turrutti tuskan, ahdistuksen ja kielteiset tunteet. Ennen kaikkea vihan.

”Vihasin isää, vihasin aikuisia, jotka eivät nähneet tuskaani, ja vihasin itseäni, kun olin niin avuton.”

Virpi arvelee, että jos saatavilla olisi ollut huumeita ja alkoholia, hän olisi sortunut niihin. Mutta hän oli kiltti ja yksinäinen lapsi eikä liikkunut piireissä, joissa juotiin tai pössyteltiin.

Makeaan koukuttumisesta tuli ongelma: se johti lihomiseen.

Taas yksi syy lisää vihata itseään.

Virpi Hämeen-Anttila

Liiallinen laihdutus

Virpin mielestä naisilla on lähes velvollisuus vihata ruumistaan. Siinä on aina jokin vikana, jatkuvasti jotakin parannettavaa. Se ei ole koskaan kyllin kaunis, trimmattu ja nuoren näköinen.

Kunnonkohennusten pitäisi lähteä siitä, että on ruumiinsa ystävä eikä vihollinen. Silti useimmat dieetit perustuvat itsevihaan ja itsekuriin, joka syyllistää repsahduksista.

”Että minä inhoan sanaa repsahdus! Lankeat syntiin, kun syöt suklaata tai keksejä. Hyvänen aika, kyse on ruoasta, ei moraalista tai uskonnosta. En ollut veltto tai paha, vaan väärän syömisen takana olivat masennus ja kivut.”

Syömishäiriöiselle itsekuri voi olla vaaraksi. Virpiltä löytyy itsekuria vaikka kuinka, hän voisi paastota itsensä hengiltä. Kerran hän laihdutti niin, että ei syönyt mitään ja rajoitti juomistakin. Sen seurauksena munuaiset tekivät lakon.

”Vasta kun lopetin itseni vihaamisen rankaisemisen, saatoin laihtua terveellisesti.”

Parikymppisenä Virpi aloitti tietoisen harjoittelun projektin: hyväksy itsesi, ajattele myönteisesti. Hän katsoi peilikuvaansa ja etsi siitä hyviä puolia. Silmät olivat kivat, iho kaunis ja hymy näytti mukavalta.

Isän opetukset ihmisten pahuudesta oli nollattava. Virpi päätti ottaa lähtökohdakseen sen, että hän luottaa ihmisiin. Uskoo hyvää, ellei toisin todisteta.

Myös parisuhde ja avioliitto professori Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa auttoivat Virpiä suhtautumaan itseensä myönteisemmin. Myös lasten syntymä antoi ison määrän itsevarmuutta. Keho toimi juuri niin kuin piti.

Selkää koskeva tuomiokin oli mennyt metsään.

”Olin yhä jaloillani ja vieläpä ahkera liikkuja. Ajattelin, että mitäs jos määrittelisin itse itseni näiden kokemusten perusteella. Aloin uskoa itseeni.”

Viha isään kohtaan väheni, sille ei ollut enää käyttöä eikä kohdetta.

”Mieleeni palasivat isän hyvät hetket ja hänen hyvät puolensa: taiteellisuus ja mielikuvitus, jotka olin perinyt.”

Puoliso eri maassa

Usein käy niin, että puoliso muistuttaa isää. Virpin kohdalla ei näin käynyt. Hän ihastui Jaakossa tämän rauhallisuuteen.

”Kaipasin rauhaa repivän lapsuuden jälkeen. Jaakon tyyneys tarttui vähitellen minuun. Alkuaikoina saatoimme riidellä, mutta riidat vähenivät sitä mukaa kun rauhoituin ja aloin arvostaa itseäni.”

Nykyään Virpi ja Jaakko riitelevät kerran vuodessa tai kahdessa. Molemmilla on melko iso ego, ja he tarvitsevat tilaa ja vapautta.

Viime syksystä asti puolisot ovat asuneet eri maissa, sillä Jaakko sai professuurin Skotlannista. Tämä ei ole mullistanut heidän elämäänsä. Jaakolla on aina ollut työnsä takia paljon matkoja ja velvollisuuksia ulkomailla, samoin Virpillä. He ovat tottuneet pitämään yhteyttä netissä.

Kumpikaan ei ole mustasukkainen.

”Minulle on kehittynyt sellainen luonne, että luotan enkä huolehdi. Jos jotain tapahtuu, sitten tapahtuu. Ei toista ihmistä voi omistaa eikä hallita.”

Virpi Hämeen-Anttila

Mihin suuntaan vihani?

Virpi ei siedä vallankäyttöä tai alistamista ihmissuhteissa. Hän sai sitä vastaan rokotuksen jo kotona, missä isä typisti ihmissuhteet valtapeliksi.

”Vihani nousee, kun kohtaan pomottajia, jotka ovat tottuneet saamaan tahtonsa läpi huutamalla.”

Huutajat ovat lähes poikkeuksetta miehiä.

Mutta on Virpillä itselläänkin huonoja hetkiä, edelleen. Niitä tulee esimerkiksi silloin, kun hän on stressaantunut tai nukkunut kehnosti.

Pahalla päällä Virpin pitäisi saada vetäytyä omiin oloihin. Jos on pakko lähteä ihmisten ilmoille, Virpi tietää olevansa ikävä ihminen. Sellainen, joka vihaa bussissa kaikkia kanssamatkustajia, jokaista hölöttäjää ja vitkuttelijaa.

Vihaisena Virpistä tuntuu kuin hän olisi mielenhäiriössä, eikä hän pidä tunteesta. Hän ei tahdo menettää itsensä hallintaa. Hän näkee itsessään saman mekanismin, jolla viha ja räjähdysherkkyys nykyään syntyvät ja leviävät.

”Jos kriitikko kirjoittaa kirjastani rumasti, tulen pahantuuliseksi. Mutta viha on niin suuri ja mahtava tunne, ettei sitä kannata varata moisille pikkuasioille. Maailman epäoikeudenmukaisuus on vihalle oikea kohde.”

Mutta pelkällä ärinällä ei pääse pitkälle. Siksi viha kannattaa muuttaa toiminnaksi, jolla ikävä asia korjataan. Viha on kuin tuli, sen pitää palvella oikeaa tarkoitustaan. Muuten siitä tulee palo.

Virpi pitää yhdistettyä muistikirja-päiväkirjaa. Välillä se on melkoinen jurnutuskirja, jopa vihakirja, mutta se auttaa Virpiä pienentämään harmitukset oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Oma isä oli esimerkki siitä, että jos vihan päästää valloilleen, se vahvistuu ja lietsoo myös toisissa vihaa ja pelkoa.

”Kun isä vanhana jäi leskeksi ja alkoi kaivata minua ja veljeäni luokseen, me juoksimme yhä pakoon. Eikä isä edes tajunnut, miksi.”

Julkaistu Kotiliesi 7/2017

Saatat olla kiinnostunut myös seuraavista:

Lapsensa ja miehensä menettänyt pastori Hilkka Olkinuora: ”Uskon, että näen vielä joskus rakkaani”

Annika, 52, eron jälkeen: ”Opin, että voin olla yksin ja silti tosi onnellinen”

Äkkirakastuminen yllätti viisikymppiset: ”Soitin ihastukselleni heti, kun jäin leskeksi”

Minna-Maaria Sipilä Kotiliedelle poikansa kuolemasta: ”En ymmärrä, miksi lapseni täytyi lähteä ennen minua”

Ohjaaja Kaisa Korhonen: ”Kokemus isän rakkaudesta ei häviä koskaan”

Kommentoi

Kommentoi juttua: Kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan rankka lapsuus: ”Tuntui, että isä yritti tuhota persoonallisuuteni”

Sinun täytyy kommentoidaksesi.