Kulttuuri

Lestadiolaisuudesta kirjoittava Pauliina Rauhala: "Hoitokokoukset ovat kipeä trauma"

Pauliina Rauhala kirjoittaa lestadiolaisten hoitokokouksista. Julkiripityksistä, joissa synniksi määriteltiin miltei mikä tahansa. Itse hän tuntee syyllisyyttä kärsimättömyydestä läheisiään kohtaan.

On tunnustuksen hetki. Hento nainen seisoo Hotelli Tornin parvekkeella Helsingin kattojen yllä. Kevättalven kirkkaudessa hän näkee lähtevien laivojen satamat ja pohjoiseen johtavien rautatiekiskojen viuhkan.

”On ikävä tänne”, hän sanoo.

Pauliina Rauhala, 40, muutti yhdeksän vuotta sitten perheineen pääkaupunkiseudulta Ouluun. Muuttoa edelsi pitkä aprikointi ja jarruttelu.

Pohjois-Pohjanmaa on lestadiolaisuuden ydinaluetta.

Lestadiolaisuus on Suomen suurin herätysliike, jonka maallikot tuntevat ankarana ja sisäänpäin lämpiävänä uskonlahkona. Suviseurat ja suuret perheet ovat uutiskuvista tuttuja, moni tietää että ehkäisyä ja televisiota ei suvaita.

Rauhalan molemmat kirjat, ensimmäinen Taivaslaulu, ja tämä uunituore, Synninkantajat, kertovat elämästä herätysliikkeessä. Taivaslaulu on tarina rakkaudesta ja väsymyksestä, Synninkantajat monisyinen romaani hoitokokousten ja ahtaan ilmapiirin vaikutuksista sukupolviin.

”Välillä kyseenalaistin sitä, kannattaako minun enää käydä näitä teemoja läpi. Voiko ihminen kirjoittaa itsensä vapaaksi kodista, vanhemmista, suvusta tai kotimaasta? Ehkä olen tämän prosessin jälkeen vapaampi sanomaan mitä ajattelen”, Rauhala pohtii.

Mystiset hoitokokoukset

Romaanien kieli on runollisen kaunista, mutta sanoma väkevä.

Synninkantajat ajoittuu 1970-luvun loppuun, jolloin hoitokokoukset olivat voimissaan. Ne olivat julkiripityksiä, joissa synniksi määriteltiin mielivaltaisesti mikä tahansa. Uskonveljet antoivat kulloisenkin synnin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Syntiluetteloon mahtui muun muassa television katsominen, diakoniatyö, metsästysseuraan kuuluminen, ”hempeä ja ulkokullainen henki”.

”Kirjan nimessä viittaan rakenteelliseen, yhteisölliseen syntiin. Minua kiinnostaa syyllisyys, taakkojen siirtyminen ja niistä vapautuminen enemmän kuin yksittäiset teot.”

Hoitokokoukset ovat Rauhalalle mysteeri. Hän luki 1960-luvun kokousten pöytäkirjoja jo pienenä tyttönä. Kymmenvuotias Pauliina ihmetteli mitä tapahtuu, miksi ihmiset puhuvat tällä tavoin, miksi ne on kirjoitettu muistiin. Minkä vuoksi omat vanhemmat ja sukulaiset ovat osallistuneet tällaiseen?

Kysymyksistä tuli hänelle avainkokemus.

”Kirjassa haen vastausta, jota en ole saanut. Hoitokokoukset ovat kipeä trauma yhteisössä, vielä enemmän tabu kuin ehkäisy.”

Syytös ja siunaus

Romaanin osana on kaksi pöytäkirjaa, jotka Rauhala on rakentanut ja yhdistellyt useista eri lähteistä. Niistä huomaa, että uskonveljet puuttuivat ihan kaikkeen. Kaikkia vahdittiin.

Kun hankitaan televisio kotiin, lainataan silmät ja korvat katselemaan ja kuuntelemaan Sodoman ja Baabelin saastaista elämää. Televisio palvelee ihmismielen haluja ja saa meidät unohtamaan, mitä varten olemme luodut. Synnin raja himmenee tässä loassa. Näkö yhdessä kuuloaistin kanssa tekee ohjelmasta kokonaisvaltaisen. Liikkuva kuva vangitsee.

Ja perään anteeksianto:

Teki parannuksen television katsomisesta. Siunaus.

Politiikkaankin puututtiin:

Jumalan lapsen ei ole mahdollista kuulua Suomen maaseudun puolueeseen tai kannattaa puoluetta julkisesti tai äänestämällä.

Teki parannuksen SMP:n kannattamisesta. Siunaus.

Rauhala toivoo, että alkuperäiset dokumentit ja asiakirjat voisivat avautua tutkijoiden käyttöön. Salamyhkäisiltä vaikuttavista tapahtumista olisi hyvä saada mahdollisimman autenttinen kuva.

”Menneestä ei voi oppia tai päästä irti, ellei sitä suostu kohtaamaan. Itselläni ei ole tutkijan koulutusta eikä pätevyyttä. Hajanaisista lähteistä saamani tiedon mukaan pöytäkirjoja on jossain vaiheessa tietoisesti tuhottu.”

Hoitokokouskertomuksiin Rauhala tutustui myös haastattelujen, tutkimusten ja nettikeskustelujen kautta. Hän ei erittele lähteitään tarkemmin, jotta ihmisiä ja paikkakuntia ei tunnistettaisi.

Hoitokokoukset lopahtivat jo 1980-luvulla, mutta ihmisten ”sielunhoidollista arviointia” tapahtuu pienimuotoisemmin edelleen.

Maailma ei houkutellut

Rauhala sanoo olevansa kaikessa kiintymisessä ja luopumisessa hidas. Lestadiolaisessa kulttuurissa on paljon hänelle sopivaa, opillisissa kysymyksissä ei.

”Jo hyvin nuorena ajattelin, että en usko seurakuntaoppiin eli siihen, että vain tämä tietty joukko pelastuu. En ole tajunnut myöskään sitä, miksi ’oikeat ja puhtaat’ ihmiset antavat synninpäästön. En tajua naisen paikkaa ja roolia.”

Rauhala tulee luetelleeksi lestadiolaisuuden ytimen.

”Olen pienestä pitäen kyseenalaistanut paljon. Tiesin, ettei minusta kovin suuren perheen äitiä tule”, hän sanoo.

”Toisaalta minulle sopii askeettinen elämäntyyli. Maailma ei minua houkutellut. Elän perhekeskeistä elämää ja harrastan samoja asioita kuin ennen, luonnossa liikkumista ja klassisen musiikin kuuntelua. Televisiota en ole oppinut vieläkään katsomaan, vaikka meillä on se.”

Tosi nolo äiti

Rauhala on laittanut kirjoittamalla itsensä ja ajatuksensa alttiiksi julkisuudelle. Läheistensä yksityisyyttä hän ei avaa.

Puolisot tapasivat nuorena liikkeen piirissä. Perheestä puhuttaessa hän herahtaa kuitenkin iloiseen nauruun.

”Meillä on kolme poikaa, 13-, 9- ja 6-vuotiaat. Kaikkien kanssa on tiivis suhde, mutta 13-vuotiaan mielestä olen jo tosi nolo.”

Kun on itse kokenut, ettei joistakin asioista voi puhua, haluaako siirtää perinnöksi saman hiljaisuuden ja luovimisen?

Perheen perustaminen on tietty rajakohta liikkeestä irtautumisessa, mutta ei ainoa syy.

”Lähtö oli pitkä ja hidas luopumisen tie. Kun on itse kokenut, ettei joistakin asioista voi puhua, haluaako siirtää perinnöksi saman hiljaisuuden ja luovimisen?”

Vastaus oli ei. Rauhalan pojat tuskin tuntevat sanaa lestadiolainen.

”En silti missään vaiheessa ollut ihan yksin ajatusteni kanssa. Minulla on ollut aina hyviä ystäviä, joiden kanssa puhua. Isommissa porukoissa vaikenin ja pohdin, tulkitaanko hiljaisuuteni hyväksynnäksi asioille, joita en hyväksy. Kuten vaikkapa naisen asema ja seurakuntaoppi.”

Kipu ja syyllisyys

Rauhala on ammatiltaan äidinkielenopettaja. Kirjailijaksi ryhtyminen vaati tempautumisen työelämästä ja Etelä-Suomesta.

”Asuimme kahdeksan vuotta Espoossa ja Helsingissä. En ollut millään lähdössä takaisin. Mieheni halusi kuitenkin asua väljemmässä ympäristössä. Pohjoisessa meillä oli myös kesämökki sekä molempien vanhenevat vanhemmat.”

Opettajien työtilanne oli kehno. Rauhala mainitsee yhdeksi jarruksi myös pohjoisen ahtaamman ilmapiirin.

Lopulta hän antoi periksi, mutta päätti, ettei haekaan opettajan työtä. Hän kirjoittaisi ensin kirjan.

”Kirjoitin pois sen, mikä oli mielessä. Syntyi Taivaslaulu.”

Rauhala naurahtaa – hän on elänyt juuri kuten naisen ei työura- ja perhevapaakeskustelujen Suomessa pitäisi elää.

”Lapset ovat syntyneet harvakseltaan ja olin jokaisen jälkeen pari vuotta kotona. En halunnut töihin aikaisemmin, koska napanuora oli niin tiukka. Sitten tuli tämä kirjahomma. Opettajan työ on toistaiseksi tauolla.”

Tiiviistä perheyhteydestä huolimatta Rauhalaa vaivaa sama taakka kuin kaikkia vanhempia. Ulkomaailmassa ihminen voi olla seurallinen ja aurinkoinen, mutta kotieteisessä musta pilvi purjehtii pään päälle

Synninkantajien kertoja puhuu kärsimättömyydestä omia kohtaan.

Alan kirjoittaa helliä kuvia toisista perheistä ja puolisoista ja olen omilleni kärsimätön. Muutun läheisten luona mykäksi ja lähden etäisten luo keskustelemaan eloisasti.

”Tämä on hyvin keskeinen ristiriita minulle, suurimpia kivun ja syyllisyyden aiheita päivittäin.”

Lestadiolaisuus kriisissä

Taivaslaulun ilmestyessä vuonna 2013 vanhoillislestadiolaisia ravisteli kriisi lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tohtori Johanna Hurtigin tutkimuksessa kävi ilmi yli sata tapausta 1980-luvun jälkeen. Rauhala on tutustunut hulella Hurtigin selvitykseen.

”Uskon joka sanan. Järkyttävää luettavaa.”

Uuden kirjan ilmestyessä eletään #metoo-aikoja. Rauhalakin on pohtinut ilmiötä paljon. Hän arvioi, että häirintää esiintyy kaikissa hierarkkisia valtasuhteita käsittävissä yhteisöissä: uskonnollisissa, poliittisissa, yritysmaailmassa, taidepiireissä.

”Toimintakulttuurin muutos on äärimmäisen tervetullut.”

On tosi hienoja perheitä ja hienoja miehiä. En halua sanoillani uhriuttaa ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä omassa osassaan.

Lestadiolaisliikkeestä on mielikuva, että nainen tekee kotityöt ja synnyttää niin monta lasta kuin Luoja suo. Rauhala ei halua niputtaa eikä leimata.

”On tosi hienoja perheitä ja hienoja miehiä. En halua sanoillani uhriuttaa ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä omassa osassaan.”

Suomen noin 120 000 lestadiolaisesta kaksi kolmesta asuu Pohjois-Pohjanmaalla. Onko vanhoillisella lahkolla tulevaisuutta pirstaleisessa maailmassa? Vai kääntyykö kaipuu yhtenäiskulttuuriin liikkeen pelastukseksi?

”Kaupungistuminen ja tiedonvälityksen murros johtavat siihen, etteivät ihmiset voi enää elää tietämättä muusta. Yhteisössä toistetaan, että usko on muuttumaton, mutta kyllä se 1970-luvulta tänne on muuttunut tosi paljon”, Rauhala miettii.

Tutkalla tunnistaa

Pauliina Rauhalan kirjoissa kieli suorastaan soi. Hän puhuu kaanaankielestä eli lestadiolaisesta saarnakielestä toisena äidinkielenään.

Vanhurskas on kaunein sana minkä tiedän, ja se tarkoittaa että on elävä uskosta, Synninkantajien kertoja sanoo.

”Vanhurskas on ollut minulle perussana pienestä pitäen, kuten taivasikävä, suruttomuus… ne ovat mahtavia sanoja!”

Kun kaksi vanhurskasta kohtaa, he toivottavat Jumalan terve. Lestadiolaiselle on myös muita tunnusmerkkejä.

”Naisen ulkomuoto. Ei värjättyä tukkaa, ei korvakoruja, tietynlainen puheenparsi. Tutkalla sen voi havaita. Miehistä ei välttämättä.”

Suomen tunnetuin lestadiolainen on pohjoispohjalainen pääministeri Juha Sipilä. Hän ei ole vanhoillislestadiolainen, vaan kuuluu rauhansanalaisiin.

Lähimmäisenrakkautta

Hotelli Tornin Ateljee Barin seinällä on taiteilija Joona Ijäksen työ, joka kiinnittää Pauliina Rauhalan huomion:

”Okra ja mariini. Lempivärini! Meri ja hiekka.”

Rauhala on levollinen ja rento. Uuden romaanin vastaanotto jännittää hieman, mutta enemmän kaunokirjallisessa mielessä.

”Välillä tuli mieleen, että onko ihan pakko. Mutta olen tämän myötä saanut paljon, hyviä ystäviä, keskusteluja. Olen käynyt ajatuksiani läpi. Päässäni on rakkauden ja kivun vuoropuhelu.”

Lähimmäisenrakkauden sivullinenkin aistii helposti. Lämmin asenne kanssaihmisiin näkyy vaikkapa siinä, kuinka hän pitää ovea auki hotellin siivoojalle ja huolehtii, että kaikki pääsevät sujuvasti hissiin.

”Olen ollut syrjäänvetäytyvä ihminen. Olen elänyt pientä ja tavallista elämää. Uskonnollista sanomaa minulla ei muille ole.”

Rauhalan kolmella pojalla on raamatulliset nimet. Vieläkö perhe kasvaa?

”Kovin henkilökohtainen kysymys. Ehkä en vastaa tähän.”

Kursivoidut kohdat Pauliina Rauhalan romaanista Synninkantajat (Gummerus)

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 6/18.