kolumnit

Hilkka Olkinuora hiljaisuudesta: ”Meitä on helppo lohduttaa, hallita ja turruttaa melulla”

Lumi leijuu hiljalleen. Kaivattu lumi. Lumen ansiosta on nyt valoisampaa. Vihdoinkin ladulle! Jo loppui kurahaalarien pesu. Tämä vasta on se oikea talvi. Onpa tätä odotettu!

Kaipuunsa kullakin. Myös niillä, jotka vartoavat lumen sulamista, jotta voi taas kävellä kaatumatta, ja niillä jotka lähtevät aurinkoon pakkasta pakoon.

Mutta yksi on yhteinen, kaunis kokemus: Lumen tullen maailma hiljenee. Maisema pehmenee, melu vaimenee, siunattu sordiino laskeutuu kaupunkiinkin, kun rämisevät koneet ovat lopettaneet aamuyön aurauksen. Pienet äänet vangitsevat kuuntelemaan: pakkasen nirskahdus, talvilintujen tirskutus, nietoksen pehmeä tussahdus puun oksalta.

Hiljaisuus. Vihdoinkin. Kiitollisuus.

Hiljaisuus ei ole äänettömyyttä. Päinvastoin. Se avaa kaikki aistit kaikelle, mikä on ihmistä puhutellakseen. Siksi me ihmiset olemme aina hakeutuneet hiljaisuuteen, sittenkin.

Tietoiseen hiljaisuuteen laskeudutaan poistamalla ulkoiset ääniärsykkeet, mutta sen jälkeenkään ei tule heti hiljaista. Sisäiset äänet alkavat puhua. Vaikka kuinka olisi opiskellut mietiskelyä, meditaatiota, mindfulnessia, mitäniitäonkaan, pyrkii arki huolineen pärpättämään hajalle mietiskelijän ylevöitymisen.

”Et voi estää lintuja lentämästä pääsi yli, mutta voit estää niitä tekemästä pesää pääsi päälle.” Tämä mietiskelyn klassikko-ohje tuntuu käyneen erityisen vaikeaksi tässä maailmassamme, joka pyrkii kaiken – myös ruumiin ja sielun – hallintaan ja kontrolliin. Olla itse ääneti, antaa äänten mennä ja ajatusten tulla.  Antaa lumihiutaleen laskeutua kämmenelle, ja antaa sen sulaa.

Hiljaisuuden retriitti, yhteinen vetäytyminen, on uskonyhteisöjen perinteinen tapa auttaa ihmispoloa pysähtymään, syventymään ja avartumaan.

Monen aloittelijan hämmästykseksi monen päivän hiljaisuudessa ei vaikeinta ole puhumatta oleminen, sanat. Olennaisempaa ovat teot: kuulosteleminen ja kuullun kokeminen. Aivot ja suuvärkki rauhoittuvat, mutta myös koko keho ja sen kantama elämä.

Hiljaa oleminen voi arveluttaa, jopa pelottaa. Jospa eteen avautuva sieluni maisema onkin hajalle kynnetty, mitään kasvamaton savipelto? Entä jos minulla ei ole itseni kanssa mitään keskusteltavaa, eikä kukaan korkeampi voima piittaa puhutella? Hiljaisuuteen suostuminen ei olekaan vain vaikenemista, vaan uskallusta.

Niinpä meitä on helppo lohduttaa, hallita ja turruttaa melulla. Oikealla musiikilla saadaan lehmät lypsämään paremmin ja ihmiset ostamaan enemmän. Päiväkodit totuttavat sietämättömään melutasoon. Nuoret elävät tauotonta luurielämää. Avokonttorissa tarvitaan melun poistavaa vastamelua. Äkisti eteen tuleva hiljaisuus särkee korvia ja olo käy levottomaksi.

Samaan aikaan toisaalla hiljaisuutta on liikaa, pyytämätöntä ja yksinäistä hiljaisuutta. Pienikin puhe, muutamakin sana olisi siellä lahja. Heikko hylätään hiljaisuuteensa: vanha, erilainen, sairas. Se ei ole lumen lempeää hiljaisuutta, vaan mykkää, kovaa jäätä. Sen sulattaminen on yhteinen tehtävämme.

Lumi leijuu hiljalleen. Lempeä, anteeksiantava lumi.

Keskustelu

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.