Ihmiset

Hilkka Olkinuora: "Jonkun muun tarpeet menevät aina omieni edelle – koska on minun elämäni vuoro?"

Tietysti toivoin olevani muille tarpeellinen lopun ikääni. Mutta tämä on jo liikaa. Olen aina väärässä paikassa väärään aikaan. Vaikka meillä piti alkaa uusi elämä!

Mutta nyt teinit tappelevat, isojen lasten työt vievät heiltä kaiken ajan ja lapsenlapset tarvitsevat meitä päivittäin.

Isäni sai aivohalvauksen golfmatkalla. Äiti ei jaksa, vaan tarvitsee apua joka yö. Jonkun muun tarpeet meneväkin aina omieni edelle.

Eihän tämän näin pitänyt mennä! Koska on minun elämäni vuoro?

Jos tämä on sinun parahduksesi, et ole yksin. Sandwich- eli kerrosvoileipäelämää elää jo iso osa suuria ikäluokkia, ja kahden hoivan loukku vaanii nyt myös heidän lapsiaan.

Lue myös: Anne adoptoi sukulaislapsen: ”Vastuu kuolleen siskoni tytöstä tuntuu satakertaiselta”

Lapset saadaan yhä vanhempana. Elämää eletään yhä pitempään.

Samaan aikaan kun vanhempasi alkavat vaatia voimiasi, omat lapsesi ovat ensin vaativia teinejä ja sen jälkeen vaativia vanhempia. Ja tämän piti olla aikaa, jolloin aioit huipentaa työurasi, keskittyä puolisoosi, aloittaa mukavan eläkeläisen elämän.

Totta kai tällainen pakkotyö, vaikka sitä kuinka rakkaudesta tekisi, on omiaan kiristämään ihmisten välejä, uuvuttamaan ja sairastuttamaan.

Sen sijaan kuljetat lapsia ja lapsenlapsia yhä useampiin ja kalliimpiin harrastuksiin, yhä kauemmas kotoa. Kiiruhdat sydän syrjällään katsomaan, miten vanhukset ovat pärjänneet kotona. Syötät palvelutalossa äitiäsi, joka jäisi muuten ilman ruokaa. Lainaat rahaa aikuisvauvalle. Koetat samalla selvitä yhä raskaammilta tuntuvista töistäsi ja toivot, ettei pomo huomaa uupumistasi.

Sandwich on myös sukupuolikysymys. Vastuu vanhuksista osuu sanattomalla päätöksellä useimmiten suvun tyttärille, miniöille ja eritoten sinkuille. Jos he eivät jaksa, viitsi tai ehdi, ei sitä tee kukaan muukaan.

Nuoret naiset taas kertovat, että heillä on huonot välit omiin äiteihinsä nimenomaan siksi, etteivät nämä muka ehdi lapsenvahdeiksi. Paine palvella kaikkiin suuntiin on siis kova.

Toki myös miehet hoivaavat. Isoisät ottavat ehkä takaisin omien lasten elämässä menetettyä läsnäoloa, ehkä auttavat isoäitiä, ehkä nauttivat iloisesta velvollisuudesta. Kummankaan vanhemman huoli ei hellitä lapsen kasvaessa, kertoo uusi tutkimus. Isä valvoo, äiti suree. Pieni lapsi, pienet murheet, iso lapsi, isot murheet.

Voileipäistyminen ei kuitenkaan ole vain sinun ja omiesi ongelma. Se on myös yhteiskunnan ongelma. Työurien pidentäminen jää sikseen, jos ihmiset joutuvat jäämään eläkkeelle selvitäkseen hoivavelvoitteistaan. Ja totta kai tällainen pakkotyö, vaikka sitä kuinka rakkaudesta tekisi, on omiaan kiristämään ihmisten välejä, uuvuttamaan ja sairastuttamaan.

Lue myös: Anna Rotkirch muistuttaa: ”Jos mummo hoitaa lapsenlasta hyvin paljon, oma terveys saattaa kärsiä”

Mitä voisimme tehdä, ettemme vallan litistyisi voileipiemme väliin?

Aivan ensihätään voit pyytää ja ottaa vastaan apua. Voit räpistellä irti kiltin tytön ja sankarisuorittajan roolista ja löytää vaikka vapaaehtoisia helpottamaan elämäänne.

Kenties myös kyseenalaistat harrasterumban ja vaaditte joukolla kaavoittajalta lähiliikuntapaikkoja. Harkitse ruotsalaiseen malliin rakennettuja generationsboendeja eli sukupolviasuntoja, joissa lapsi voi juosta pihan tai rappukäytävän yli mutkattomasti mummolaan. Viiden sukupolven perheet ovat tulossa, sanovat tutkijat. Viisas se, joka siihen varautuu.

Tehtävä on rakas ja raskas. Kanna kotiin saakka kevyt, kallis taakka.