kolumnit

Hilkka Olkinuora: ”Mekin uuvumme aikuisena oloon ja vastuuseen. Kasvaminen on kovaa työtä, mutta niin on kasvattaminenkin.”

Hedelmistään puu tunnetaan, kukka kauneudestaan.Näinä päivinä on meneillään vuoden paras ja pahin puutarhanäyttely. Kesän korvalla korjataan vuoden sato: Miten ovat pärjänneet lapset ja lapsenlapset ? Millaisen arvosanan saan kasvattajana itse ?

Tehotuotanto tekee tuloaan kaikkialle. Elämänkin olympialaisissa on päästävä nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin!

Asiantuntijuus ei ole enää viisautta, vaan nopeaa oppimista. Sielun ja mielen kehitystä sujuvoitetaan ketterimmin etänä.

Jo päiväkodissa tehdään kymmensivuinen itsearviointi. Koulussa lapsi on koko ajan reissuvihkon sähköpaimenen ulottuvilla. Pelkästään äidinkielessä on parikymmentä eri taitotavoitetta, ja niissä jokaisessa kuusi kriteeriä, joilla arvosana määritellään oppilaan koulussa antaman näytön perusteella.

On rankkaa olla koko ajan parhaimmillaan. Tytöt pyrkivät siihen – ja ovat elämäänsä tyytymättömiä. Poikia taas moititaan alisuorittajiksi – vaan viihtyvätpä sellaisina.

Molempia odottaa ahnaasti työelämä, veronmaksajan isänmaallinen rooli. Ja he itse odottavat välivuotta, hengähdystaukoa, aikaa etsiä vastausta kysymykseen: kuka minä olen?
Sillä eihän kasvaminen kiskomalla tai työntämällä onnistu. Jokainen puutarhuri tietää, että kun aikasi nyit, saat kasvin vain juuriltaan.

Ja juurettomuus on juuri näiden nykyisten nuorten ongelma: Mihin kuulua, kun vain paras kelpaa kenellekään? Mihin kiinnittyä, kun historialla on yhä vähemmän väliä? Ilman juuriaan niin kukka kuin ihminenkin jää ravinnotta ja nääntyy.

Kukka kaipaa ensinnäkin oikean paikan kasvaakseen, toisekseen riittävästi ravintoa ja tietenkin sopivasti valoa. Kutakin kasvia on vaalittava sille sopivalla tavalla. Siinä missä yksi taimi viihtyy pellossa ja paahteessa, toinen kukoistaa vasta itsekseen, kolmas suurempien siimeksessä.

Kasvuun tarvitaan myös aikaa. Avittaa voi, mutta ei pakottaa. Kasvuun on luotettava silloinkin, kun se ei käy kohisten.

Toisinaan toivo pettää. Välillä voimat uupuvat. Mutta eivät ne onneksi katoa. Nuoret itse rohkaisevat Twitterissä kuin saman kasvimaan taimet toisiaan, upeasti, urhoollisesti ja hauskasti: ”Mitä jos olenkin pimeässä? Minä kasvan täällä mullassa!” ja ”Olen aika väsynyt. Olen näes kasvanut koko päivän.”

Olisivatpa hurmaavia ajatuksia myös meille! Mekin olemme joskus mullassa, neuvottomina näiden omiemme kanssa.

Mekin uuvumme aikuisena oloon ja vastuuseen. Kypsäkin vanhempi voi ja saa olla välillä ihan kypsynyt muksuihinsa. Kasvaminen on kovaa työtä, mutta niin on kasvattaminenkin.

Kevät on arvosanojen aikaa aikuisillekin. Ankarin rehtori olemme usein itse. Mittaamme onnistumistamme vanhempina – ikään kuin se olisi edes mahdollista.

”Vasta, kun lapsenlapset ovat aikuisia, saatamme ehkä voida vetää huojentuneena henkeä: kaikki ei sittenkään ehkä mennyt ihan pieleen”, sanoi viisas isomummu.

Arvosanojen sijaan tarvitsemme armosanoja.

Varsinkin näin keväällä.

Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Jokainen kukka.

Avainsanat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Hilkka Olkinuora: ”Mekin uuvumme aikuisena oloon ja vastuuseen. Kasvaminen on kovaa työtä, mutta niin on kasvattaminenkin.”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X