kolumnit

Jenni Haukio: ”Kiitoksen pyytäminen itse itselleen on kulttuurissamme lähes mahdoton ajatus”

Ystävälläni tuli kymmenen vuotta täyteen saman työnantajan, keskisuuren yrityksen palveluksessa. Kiitokseksi pitkästä palvelussuhteesta yritys antoi hänelle neljän viikon ylimääräisen, palkallisen kesäloman, jättimäisen kimpun kauniita kukkia ja lämminhenkiset kakkukahvit toimistolla.

En ole koskaan kuullut yhtä avokätisestä huomionosoituksesta vastaavassa tilanteessa, mutta kuulisinpa useammin. Näin toimii unelmatyönantaja.

Toinen ystäväni jäi eläkkeelle yrityksestä, jossa hän oli työskennellyt yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Firma ei muistanut häntä mitenkään. Epämääräinen heitto siitä, olisiko lähtijälle syytä tarjota kahvit, jäi pitkään palvelleen ainoaksi huomionosoitukseksi.

Kun koko työura oli kestänyt lähes viisikymmentä vuotta, tuntui kolkolta päättää se pahaa mieltä potien.

Kolmas kaverini eläköityi julkisen sektorin työnantajalta palveltuaan sitä lähes 40 vuotta. Hänelle työnantajan kaikille eläköityville myöntämä lahjataulu unohtui antaa ja lähtökahvien järjestämiseen havahduttiin vasta, kun työntekijä oli ollut eläkkeellä jo yli vuoden. Siinä vaiheessa sitten soitettiin ja kysyttiin, haluaisitko että sinulle ”järjestettäisiin jotain”.

Jokainen näistä kolmesta toimi keskitason virkamiestehtävissä ja heidän työsuhteensa olivat sujuneet ongelmitta. Esimerkkien tarkoitus ei ole osoitella yksityisten tai julkisten työantajien välisiä eroja, sillä hyviä ja huonoja tapauksia löytynee yhtä paljon molemmista.

Kysymys on siitä, että kiittämisen kulttuurit vaihtelevat luvattoman laajasti.

Toisinaan taustalla voi toki olla vain ylikuormittuneen esimiehen tahaton laiminlyönti tai muu epäonninen kömmähdys. Se ei kuitenkaan tee kiittämättä jättämistä yhtään hyväksyttävämmäksi.

Mikä sitten todella on kiitoksen merkitys – läheiselle, työntekijälle tai yhteistyökumppanille? Olen viime vuosina lukemattomia kertoja todistanut tilanteita, joissa kiitossanat ovat saaneet kyyneleet nousemaan vastaanottajansa silmiin. Vaikka kyse on vain yksinkertaisista sanoista, niiden symbolinen merkitys on toiselle uskomattoman suuri. Se on sitä erityisesti silloin, kun kiitosta ei välttämättä ole kuullut niin usein kuin olisi toivonut tai ei koskaan.

Sellaiseenkin nimittäin törmää, että joku on vapaaehtoisena raatanut vuosikausia, mutta kukaan ei ole koskaan havahtunut häntä kiittämään, koska tehty työ ei ole ollut kokonaisuuden kannalta sitä kaikkein näkyvintä ja suureellisinta. Olisikin aina syytä tiedostaa, että kaikki työ on arvokasta.

Kiitoksen pyytäminen itse itselleen on kulttuurissamme lähes mahdoton ajatus. Niin sanottu ”oman hännän nostaminen” ei tunnu luontevalta edes silloin, kun on pyyteettömästi ja pitkään raatanut jonkin yhteisesti tunnustetun hyvän asian puolesta.

Samalla jokainen on myös itse jossain sellaisessa roolissa, jossa kiittäjän tehtävä lankeaa juuri omalle kohdalle. Yhdistyksen puheenjohtajana, yrityksen esimiehenä, talkooporukan koollekutsujana tai yksinkertaisesti avunsaajana missä tahansa tilanteessa.

Muistetaan silloin kiittää, kiittää ja kiittää. Pieni vaiva, iso ilo!

avatar - Jenni Haukio

Keskustelu

Kommentoi juttua: Jenni Haukio: ”Kiitoksen pyytäminen itse itselleen on kulttuurissamme lähes mahdoton ajatus”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X