kolumnit

Jenni Haukio vastuunkantamisesta: ”Epäitsekkyys on onnellisuuden lähde”

Suomi on maailman onnellisin maa – näin kertoo YK:n tuore onnellisuusraportti, jossa yli 150 maata listattiin muun muassa elinajanodotteeseen, sosiaaliseen tukeen ja korruption asteeseen perustuen.

Jälleen yksi uusi sulka valtiolliseen hattuumme kilvoitellessamme maailman maiden joukossa niin monin eri mittarein. On edelleen lottovoitto syntyä Suomeen!

Vaikka onnellisuuden mittaaminen kiistatta onkin haastavaa, voi suomalaisena silti tuntea ylpeyttä menestyksestämme. Hyvinvointiyhteiskuntamme tarjoaa tukevat ja kannustavat puitteet, joilta ponnistaa.

Yksilön onnen koostumus on toki yksilöllistä – se, mikä toiselle on merkityksellistä, voi kolmannelle olla yhdentekevää. Joillekin onnea tuottaa materiaalinen yltäkylläisyys, toinen löytää mielenrauhan aineettomista elämyksistä ja kokemuksista.

Tärkeää on voida vapaasti tavoitella unelmiaan. Siihen meillä suomalaisilla on ainakin periaatteessa yhtäläiset mahdollisuudet, vaikka maailma ei koskaan näiltä osin valmiiksi tulekaan.

Puolisollani on tapana nostaa esiin vastuunkannon merkitystä onnellisuudelle. Kun on vastuussa jostain, vaikka sitten kuinka pienestä asiasta, voi siitä suoriuduttuaan tuntea onnistuneensa – ja onnellistuneensa. Siksi onnittelimmekin viime vuonna 100 vuotta täyttäneitä Sakari Topeliuksen sanoin: ”Se mikä on pysyväistä ja antaa elämälle arvon, ei ole maine, ei ylistykset, se on tehtävä, olkoon suuri tai pieni, jonka hyväksi olemme eläneet.”

Noihin lyhyisiin säkeisiin sisältyy suurta viisautta ja siksi palaankin niiden sanomaan aina uudelleen ja uudelleen. Jokainen voi olla oman elämänsä sankari ja antaa samalla yhteisölleen oman panoksensa. Jokaista tarvitaan ja kaikki työ on arvokasta.

Myös epäitsekkyys on onnellisuuden lähde. Lahjan antaminen on lahjan saamista antoisampaa.

Jos saa elää 100 vuotta, ehtii kantaa monenlaisia vastuita niin kotona, työelämässä kuin vapaalla. Tyypillisesti vastuunkantoon totutellaan perheessä – lapsi saa vähitellen pieniä tehtäviä kotiaskareiden parissa. Jossain vaiheessa vastuu kasvaa suuremmaksi, pidetään huolta lemmikistä tai hoivataan pienempää sisarusta. Nämä sinällään arkiset ja jokapäiväiset toimet ovat ihmisenä kasvulle korvaamattoman tärkeitä – kun saa kokea onnistumisia jossain, minkä on tehtäväkseen saanut, kohenee itsetunto samalla kuin huomaamatta. Saa huomata olevansa tarpeellinen, osaavansa ja olevansa luottamuksen arvoinen.

Tällaista pääomaa me kaikki tarvitsemme elämänkaaren kaikissa vaiheissa, ja tuo pääoma on yhä uudelleen kerrytettävä, sillä sen voi helposti myös menettää.

Vastuuseen sisältyy velvollisuuksia, joskus raskaitakin, mutta välttämättömiä. Samoin on onnen laita. Se harvoin saavutetaan vaivatta, vaan päinvastoin kovalla työllä, uhrauksilla ja omistautumisella.

Kun elää jonkin tehtävän hyväksi, kuten Topelius asian edellä muotoilee, on oltava valmis asettamaan omat välittömät tarpeensa ja mielihalunsa sivuun ja opeteltava epäitsekkyyttä.

Myös epäitsekkyys on onnellisuuden lähde. Lahjan antaminen on lahjan saamista antoisampaa. Tärkeämpää kuin haalia itselleen yhä lisää hyvää, voi olla välittää sitä eteenpäin jollekulle toiselle. Sukupolvien ketjussa maksaa velkaansa elämälle.

Keskustelu

Onkohan epäitsekästä katsella tyhjää jääkaappia ja voisiko sen itsekkyydestä kurnivan vatsansa vielä lahjoittaa yhteisen hyvän hyödyttämiseksi, ehkä elämäni olisi vähän antoisempaa jos synnyttäisin miljoona itsenäistä runoilijaa ja varastaisin osakkeeni takaisin henkeni pitimiksi. Vaikka, itsekkyyteni lumoissa kiehtovasti kirjoitan, silti tarvitsen kynän ja paperin, särpimestä puhumattakaan, mutta kannattamattomana on nykyisenlaista onnellisuutta vaikea kuvitella jatkavansa vain pelkästä myötätunnosta velkaansa odottavalle elämälle. Ehkä kirjoitan Topeliuksen runoja mukailevan kokoelman (plagioin) omalla nimelläni, että voin varastaa hieman velkaani elämältä, joka antoi minulle vain kokonaisen onnellisuuden syötäväksi ja säkillisen kateudensiemeniä jaettavaksi ! :)))

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.