Kotilieden lukijat seurasivat vuoden 1967 vauvan, Hannu Palosuon elämää. Mitä Hannulle kuuluu nyt?
Vuonna 1967 Kotilieden lukijat seurasivat vuoden vauvaksi valitun Hannu Palosuon elämää. Insinööri-isän ja sairaanhoitajaäidin muista lapsista tuli insinöörejä, mutta Hannu tie oli boheemimpi.
Hannu Palosuo, 49, lehteilee Kotilieden vuosikerran 1967 kellastuneita sivuja.
Vuoden vauvan nimi on Hannu. Hän ei mitenkään mainittavasti poikkea tavallisesta, normaalista lapsesta, vaikka tietenkin omien vanhempiensa mielestä on aivan erilainen kuin kaikki muut tämän maailman samanikäiset lapset.
Entinen vuoden vauva ei voi olla naurahtamatta.
”Tästä Hannun pieni kesäretki -jutusta tuli paljon vihaisia kirjeitä lukijoilta. Äitiäni moitittiin kertakäyttövaippojen käytöstä. Ja siitä, että vauvalle voi joskus antaa myös kaupan valmisruokia, hui.”
Lukijat olivat kauhuissaan myös kylpyjutusta, jonka kuvissa isä jumppautti vuoden vauvaa roikottamalla nilkoista. Eräs rouva oli huolissaan siitä, että jos Hannua ei vauvana pueta päänmyötäiseen myssyyn, hän saa hörökorvat.
Tässä on Hannu, kuusiviikkoinen. Hampaaton ja melkein kalju, vauva muistuttaa usein huvittavasti vanhaa ihmistä. Katse kohdistuu jo johonkin – mitähän Hannu näkee? Niin, mitä Hannu näki?
Veljesten eri maailmat
Hannu näki esimerkiksi isovanhempiensa sukujuhlat joskus 1970-luvulla. Pitkän pöydän päässä, vierekkäin kuten aina, istuivat Hannu ja Matti, veljekset, joilla oli ikäeroa vain reilu vuosi.
Kun Hannu vuosia myöhemmin alkoi muistella juhlien upeita kattauksia, kukka-asetelmia, hopeatarjottimia ja riemunpitoa, veli äimistyi: Missä sä olet ollut! Tunnelma oli ahdistava, eikä siellä mitään kukka-asetelmia ollut…
Tämä oli Hannulle oivalluksen hetki. Kaikilla meistä on omat muistomme, omat tulkintamme menneisyydestä ja samalla nykyisyydestä. Jokaisella on myös oma tapansa katsoa ja kuunnella, olla läsnä tässä maailmassa.
Joillekuille meistä se on taide.
Oi, Italia
Sattumalla on toisinaan paljon pelissä. Joskus tarvitaan vain junalippu.
1980-luvun loppu. Hannu ystävineen lähti interrailille. Ystäviä kiinnosti Italia, Hannu ei olisi halunnut sinne.
”Ennakkokäsitykseni italialaisista oli, että miehillä on permanentti ja paita auki ja karvoituksen keskellä roikkuu kultainen risti. Sellaisia olivat pizzerianpitäjät Helsingissä.”
Italia kuitenkin yllätti. Kun muut parin päivän päästä jatkoivat matkaa, Hannu ilmoitti jäävänsä Italiaan matkan loppuajaksi.
Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Kotiin paluun jälkeen parikymppistä Hannua ei pidätellyt mikään. Lupaavasti alkanut kilparatsastajan ura oli katkennut selän välilevyn vaurioitumiseen. Kauppaopiston paperit olivat plakkarissa, eikä työ Stockmannin Herkun lihatiskillä innostanut pidemmän päälle.
Kohta Hannu jo istui lentokoneessa nokka uudelleen kohti Roomaa, matkalukemisena italian kielen alkeiden oppikirja. Hän marssi hotelliin ja varasi polleana huoneen ilman omaa kylpyhuonetta upouudella kielitaidollaan: stanza senza zucchero – huone ilman sokeria.
Perheensä boheemi
Roomassa nuorella miehellä oli omien sanojensa mukaan liiankin hauskaa.
”Suomessa diskot menivät kiinni yhdeltä, Roomassa parhaat olivat auki kuuteen asti aamulla.”
Isovanhemmat lupasivat maksaa vuokran, jos Hannu löytää Italiasta järkevän opiskelualan. Hannu hakeutui yliopistoon lukemaan taidehistoriaa. Neljäntenä opiskeluvuonna hän huomasi keskittyvänsä lähinnä jäljentämään muistiinpanopapereihinsa taideteoksia, joista heille luennoitiin.
Hannu pyrki ja pääsi Rooman taideakatemiaan.
Ensimmäiset omat gallerianäyttelynsä Hannu Palosuo piti Roomassa ja Helsingissä syksyllä 1996. Niitä seurasivat näyttelyt muun muassa Torinossa, Barcelonassa, Kairossa ja Chilessä. Venetsian biennaalissa hän on ollut esillä kolmeen otteeseen.
Elämänsä tavis-vauvana aloittanut Hannu on sairaanhoitajana työskennelleen äidin ja diplomi-insinööri-isän neljästä lapsesta ainoa, joka ei kouluttautunut insinööriksi. Hänestä kasvoi kansainvälisesti tunnettu kuvataiteilija.
Parhaiten Hannu Palosuo tunnetaan tuolikuvista: määrittelemättömällä tavalla dramaattisista, jotain olennaista ihmiselosta ilmaisevista muotokuvista, joiden kohde, ihminen itse, on useimmiten enää varjo tai häivähdys, jo poissa. Niitä Hannu maalasi yhdentoista vuoden ajan.
On oltava itsekäs
Suurimman osan ajastaan Hannu Palosuo asuu Roomassa puolisonsa, oopperaohjaaja Italo Nunziatan kanssa. Yhdessä on pysytty jo 26 vuotta.
”Se on melkein ihme. Aiemmin olin onnistunut sähläämään kaikki ihmissuhteeni niin kuin vain taiteilija voi.”
Kun Suomessa tuli vuonna 2002 mahdolliseksi rekisteröidä parisuhde, Hannu ja Italo olivat ensimmäisten joukossa.
Kahden taiteilijan liitossa on puolensa. Ja puolensa.
”En suosittele kenelläkään”, Hannu hymähtää.
”Älkää ruvetko. Varsinkaan jos pelkäätte taloushuolia.”
Suhteen onni lienee, etteivät molemmat toimi samalla taiteenalalla, vaikka yhteistyötä onkin tehty muutamaan otteeseen oopperalavasteisiin liittyen. Toisen luomisen tuskaa, epämääräisiä työaikoja ja rahan tulon epäsäännöllisyyttä ymmärtää, mutta ei joudu antamaan kollegiaalista palautetta keskeneräisistä töistä. Sekä niin sanottu rakentava kritiikki että katteeton kehuminen voivat koitua parisuhteen tuhoksi.
Molemmat tietävät, että taiteellinen työ vaatii ajoittaista yksinäisyyttä ja itsekkyyttä. Ja kun työ jatkuvasti kuljettaa molempia maailmalle näyttelyihin tai oopperaproduktioihin, ei toinen ikinä pidättele.
”Monet oivallukset syntyvät nimenomaan matkoilla. Kotiin palatessa on oltava jo seuraava matka varattuna.”
Kesäkeittoa italialaisille
Kotona Roomassa Colosseumin kulmilla, kaupunginmuurien katveessa heti historiallisen keskustan ulkopuolella, vietetään iltoja ystävien ja sukulaisten kanssa kokkaillen ja syöden. Italo hoitaa kattauksen, Hannu ruoanlaiton.
”Tykkään kokeilla aina uutta. Muoteilla saan pastat ja risotot kiinnostavan muotoisiksi. Teen paljon myös keramiikkaa, joten kaikki astiat ovat itse tekemiäni.”
Hyvin usein Hannun pöytään kantama ruoka on, yllätys yllätys, suomalaista.
”Suomalaisen ruoan ongelma on, että se on usein niin ruman näköistä. Se pitää asetella kauniisti eikä vain läjäksi lautaselle. Olen tarjonnut italialaisille ihan kaikkea mämmistä ja maksalaatikosta alkaen. Kesäkeitosta he ovat aivan innoissaan. Ja raparperikiisselistä, ah…”
Yksi ehdoton ei-ei italialaisilla on suomalaisia ruokatapoja kohtaan. Varsin yllättävä sitä paitsi.
”Tuore kurkku leivän päällä. Tuore kurkku ylipäätään. Se on heille kauhukokemus.”
Putkirikko paljastaa
Kun italialaista sukua tuli ensi kerran Suomeen, Hannun isoäiti jännitti yhteisiä ruokailuja. Italiassa syödään päivällistä vasta yön kynnyksellä. Varmaan meidänkin pitää kutsua vieraat pöytään tosi tosi myöhään, isoäiti mietti.
”Kävisikö kuudelta”, hän kysyi Hannulta.
Hannun kädet halkovat ilmaa italialaiseen tyyliin lennokkaasti hänen kertoessaan etelän ja pohjoisen mentaliteetin eroista. Otetaan esimerkki vaikka putkiremonteista, jotka nykyään hankaloittavat aika monen suomalaisen arkea.
Italiassa ei edes tunneta sanaa putkiremontti. Jos vesiputki hajoaa, se korjataan, siinä se.
Kerran palatessaan illalla kotiin Hannu pysähtyi kynnykselle: eteisen pistorasioista valui vettä ja kristallikruunusta satoi. Yläkerran asunnossa boileri oli romahtanut alas seinästä.
Juu juu, voi sähkölaitteita käyttää, rauhoittelivat paikalle hälytetyt palomiehet. Tosin ehkä uusia töpseleitä ei kannata työntää pistorasioihin ennen kuin ne ovat kuivuneet.
Tämänkaltaisten kriisien hetkellä italialainen huutaa ja sättii kaikki asianosaiset.
”Huuto on suorastaan hysteeristä. Ja sitten kaikki on ohi ja unohdettu.”
Miehen iässä
Tämä vuosi on taiteilijan 20. juhlavuosi. Sen kruunaa ”supersyyskuu”, jolloin Hannun teoksia on esillä Suomessa Kansallismuseossa ja Sipoossa. Perun Limassa puolestaan on kansainvälisessä grafiikkabiennaalissa näytteillä hänen grafiikan tuotantoaan.
Maailma on viidessäkymmenessä vuodessa kuljettanut jo miehen ikään ehtinyttä Hannua pidemmälle ja eri suuntaan kuin olisi ikinä voinut arvata. Tuskin edes hänen isänsä, joka kirjoitti Kotilieteen yhden vuoden vauva -jutuista vuonna 1967.
Silloin tällöin isä järjestää äidille ’vapaata lapsista’ joko jäämällä lapsenvahdiksi äidin kyläilyn ajaksi tai ottamalla lapset mukaansa. Moni äiti taitaa nykyisenä vapaana lauantaina sitä huoahtaen isältä pyytää päätellen siitä, että puistomme jokapäiväinen äitipiiri vaihtuu lauantaisin isien klubiksi. Onkin miellyttävää viettää muutama tunti raikkaassa ilmassa ja palata sitten puhtautta hohtavaan kotiin.
On maailmakin muuttunut.
Kursivoidut tekstit ovat lainauksia vuoden 1967 Kotilieden jutuista. Viimeistä lukuun ottamatta ne on kirjoittanut Maini Palosuo, Kotilieden silloinen toimittaja ja Hannun isoäiti.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 20/16
Lue lisää:
Taiteilija Hannu Väisänen Ranskassa: ”Toteutan täällä unelmaani”
Kommentoi
Kommentoi juttua: Kotilieden lukijat seurasivat vuoden 1967 vauvan, Hannu Palosuon elämää. Mitä Hannulle kuuluu nyt?