Kulttuuri

Voimaruno x 3: lue amerikkalaisrunot ihmisyydestä ja kuolemasta

Onko runous lähellä sydäntäsi? Kotiliesi listasi kolme yhdysvaltalaista klassikkorunoilijaa, joiden runoihin jokaisen kirjallisuuden ystävän pitäisi tutustua!

Tasa-arvo, ihmisyys ja kuolema ovat keskeisiä teemoja näiden kolmen yhdysvaltalaisen runoilijan teksteissä. Mikä voimaruno koskettaa sinua eniten?

Lue myös: Kaunein runo elämästä x 10: ”Luota kyynelten jälkeen ja opi elämään”

1. Tasa-arvon puolestapuhujan voimaruno

Yhdysvaltalainen Walt Whitman (1819–1892) kirjoitti runoissaan tasa-arvon ja ihmisyyden puolesta. Whitman on yhdysvaltalaisen runouden keskeisimpiä nimiä, ja hänen katsotaan Emily Dickinsonin kanssa luoneen pohjan yhdysvaltalaiselle runoudelle.

Ruohonlehtiä on mahdollisesti Walt Whitmanin tunnetuin runokokoelma. Whitman kirjoitti elämänsä aikana lukuisia versioita teoksesta. Runoissa Whitman tarkastelee ja ylistää ihmisyyttä ja  ihmiskehoa välillä eroottisinkin sanankääntein.

Whitman myös puolustaa voimakkaasti sekä sukupuolten että erilaisten ihmisryhmien välistä tasa-arvoa, mikä ei suinkaan ollut itsestäänselvyys 1800-luvun Yhdysvalloissa. 

Laulu itsestäni -runossa puhuu kaikkitietävältä vaikuttava ääni, joka ottaa monenlaisia hahmoja ja muotoja:

Oikeastaan nämä ovat kaikkien ihmisten ajatuksia kaikkina aikoina ja

kaikissa maissa, eivät ne minusta ole lähtöisin,

elleivät ne ole sinun siinä kuin minunkin ne ovat yhtä tyhjän

kanssa tai ainakin melkein,

jos ne eivät ole arvoitus ja arvoituksen ratkaisu ne

ovat yhtä tyhjän kanssa,

jos ne eivät ole lähellä niin kuin kaukana ne ovat

yhtä tyhjän kanssa.

Walt Whitman: Valitut runot, suom. Markus Jääskeläinen, 2007

Lue myös: Runouden yllättävät terveyshyödyt: Voi tehostaa ajattelua ja helpottaa masennusta

2. Kuolema yhdistää rakastettuun

Toinen yhdysvaltalaisen runouden peruspilari, Emily Dickinson (1830–1886), julkaisi ainoastaan seitsemän runoa elämänsä aikana. Loput hänen runoistaan julkaistiin postuumisti. Dickinson eli suuren osan elämästänsä erakkona pitäen yhteyttä ihmisiin lähinnä kirjeenvaihdon välityksellä.

Dickinson ammentaa aiheensa kielletyn rakkauden, kärsimyksen ja kuoleman kaipuun teemoista. Monet hänen runonsa ovat hyvin synkkiä, ja niistä välittyy ajatus, että vasta kuoleman jälkeen runon puhujan on mahdollista päästä rakastettunsa yhteyteen.

Runoissa kuoleman kaipaaminen kytkeytyy myös luontoon, ja Dickinson käyttääkin runsaasti luontovertauskuvia, kuten tämä voimaruno osoittaa:

Kuolema on kuin puuta

kalvava hyönteinen:

voi tappaa, vaan saa uhrista 

sillekin satimen.

Sivele syöttiin hunajaa,

jäljitä sahalla.

Kaikkesi anna, yritä

hyvällä, pahalla.

Emily Dickinson: Golgatan kuningatar, suom. Merja Virolainen, 2004

3. Elämä on vankila, kuolema vapauttaa

Uudempaa yhdysvaltalaista runoutta edustaa Sylvia Plath (1932–1963), jonka runous käsittelee Emily Dickinsonin runouden tavoin kuolemaa, kärsimystä sekä yksinäisyyttä. Plath yhdistää synkkiin teemoihin herkkiä kielikuvia ja vahvoja puhujia. 

Erityisesti Plathin viimeiseksi jäänyt teos Ariel on synkkä kokoelma runoja kuolemasta, joka tarjoaa pakopaikan elämästä. Viimeiset kokoelmasta löytyvät runot Plath kirjoitti vain muutamia päiviä ennen itsemurhaansa. 

Plath kärsi melkein koko elämänsä ajan masennuksesta ja itsetuhoisuudesta. Mielenterveysongelmat saivat mahdollisesti alkunsa Plathin isän, Otto Plathin, kuolemasta. Sylvia oli tuolloin 8-vuotias, ja tapahtuman on tulkittu vaikuttaneen häneen syvästi.

Kuoleminen

on taito niin kaikki muu.

Teen sen epätavallisen hyvin.

Teen sen niin että tuntuu helvetiltä.

Teen sen niin että tuntuu todelta.

Varmaan sanoisitte että minulla on kutsumus.

[…]

Tuhkasta

nousen punaisin hiuksin

ja syön miehiä kuin ilmaa.

Sylvia Plath: Ariel, suom. Kirsti Simonsuuri, 1983