Lue Virpi Hämeen-Anttilan hurmaava joulunovelli ”Lämpimäisiä rakkaalle” 

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila kirjoitti Kotilieden lukijoille joulunovellin. Tarina osoittaa lämminhenkisesti, että leipomisessa tärkeintä ei aina ole se, miten onnistunut lopputulos on.

”Miten sä teet ton… jutun?”

Kohotin katseeni kulhosta, jossa jauhoiset käteni vaivasivat taikinaa.

”Ai pullataikinan? Sitä vaivataan kunnes se on notkeaa. Ja kiiltävää.”

Karo tanssahteli paikallaan kuin levoton ratsu pilttuussa. Pojanpoikani täyttäisi tapaninpäivänä seitsemäntoista. Hän oli kasvanut nopeasti. Hänen päänsä heilui korkealla oman pääni yläpuolella.

”Ei kun. Koko homman. Mitä kaikkee siihen tarvii. Ja miten siitä tulee oikee. Niin, että siinä on oikee haju.”

”Oikea haju? Tarkoitat mausteita? Kanelia ja kardemummaa ja maustepippuria?”

”Niin joo. Joulunen. Joulunen haju.”

Hämmästykseni kasvoi. Karoa oli kiinnostanut ennen vain syöminen, ei ruoanlaitto.

Karo oli tullut luoksemme vuoden viimeisen koeviikon lähestyessä. Kotona ei voinut keskittyä pänttäämiseen. Meillä oli rauhaa ja tilaa, varsinkin kun mieheni kirjoitti tuntikausia pihan perällä vajassa, josta oli tehty hänelle työhuone. Eikä matkaa ollut meille kuin kolmen kilometrin verran. Karo ilmestyi koulun jälkeen pyörällä ovellemme reppu selässään ja posket pakkasesta punottaen ja viipyi niin pitkään, että söi kanssamme päivällistä.

”En minä vielä leivo joulupullaa”, selitin. ”Vasta viikon päästä.”

”Mä tahtosin oppii leipoon.”

”Eikö pojilla ole nykyään koulussa kotitaloutta?”

”Joo… oli sitä yläasteella. Mutta en mä muista siitä mitään. Mä tahtosin leipoo pullaa. Et sä opettas, Essi? Kun sä osaat…”

Pidin siitä, että Karo kutsui meitä Essiksi ja Heikiksi. Hänen pikkusiskonsa sanoi minua mummiksi. En voinut kieltää, mutta en olisi tahtonut ­olla mummi enkä olisi tahtonut kotimme olevan mummola. Kun en ollut yhtään mummi. Ja mieheni oli vielä vähemmän vaari tai ukki.

Riivin taikinaa irti sormistani.

”Eikö äitisi ehdi opettaa?”

”Eihän se leivo. Se ostaa valmista. Ja sillä on liian kiire.”

Otsani rypistyi. Oliko poikani perheessä jokin kriisi? Uskoin, että poikani oli hyvä isä ja miniäni hyvä äiti. Lindalla oli vaativa työ, mutta hänellä oli silti aikaa lapsilleen.

”Mitä varten tahdot oppia leipomaan”, kysyin ja tarkkasin Karon ilmettä. ”En minäkään joka viikko leivo, kun kaupasta saa hyvää leipää ja pullaa. Haluatko yllättää perheesi jouluna?”

”En mä niitä…. ääh… ymh…”

Jouduin odottamaan jonkin aikaa ennen kuin Karo uskalsi kertoa, mistä oli kyse.

Hänellä oli tyttöystävä. Seurustelu ei ollut vielä vakinaista. Karosta tuntui, että hänen piti tehdä vaikutus, erottua muista.

”Leipomalla pullaa?”

Karo nyökytteli.

”Mä tiedän, että se tykkäisi. Se tykkää kotijutuista. Ja joulujutuista. Jos mä voisin viedä pussin… ja sanoo… ja sanoo, että mä muuten leivoin nää jouluksi sulle.”

Ajatus kuulosti hullunkuriselta. Yritin kuitenkin pysyä vakavana. Mitä minä nykynuorista tiesin? Sitten aivojen lokeroista hyppäsi esiin muisto, joka sai minut nauramaan.

Karo loukkaantui.

Tartuin varovasti hänen hihaansa ja vakuutin, etten nauranut hänelle, vaan itselleni. Itselleni nuorena, yli neljäkymmentä vuotta sitten.

Lue myös: Kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan rankka lapsuus: ”Tuntui, että isä yritti tuhota persoonallisuuteni”

Keskityin oppimaan yhden asian hyvin

Heikin äiti oli mestarikokki. Mitenkä muuten: ruoanlaitto oli hänen ammattinsa. Tai oli ollut, ennen kuin hänestä tuli kotirouva. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olin tavannut Heikin, hän vei minut vierailulle vanhempiensa luokse. Asunto kiilsi puhtauttaan, ja meille tarjottiin kolmen ruokalajin ateria. Oli kuin olisimme syöneet Helsingin parhaassa ravintolassa.

Se ilta nujersi minut.

Koska Heikki oli tottunut lapsuudenkodissaan täydelliseen perheenemäntään, uskoin, että minulta odotettiin samaa suoritusta. Mutta en ollut lainkaan pätevä.

Olin ollut poikatyttö, lukenut kirjoja ja oppinut partiotaitoja. Ruoanlaiton jätin muiden huoleksi. Se ei kiinnostanut minua. Ehkä vastenmielisyyden oli aiheuttanut lapsuuden onnettomuus: olin polttanut käteni kuuman levyn päällä. Kämmeneni syrjässä oli yhä vaalea arpi.

Kun tulin opiskelemaan Helsinkiin, söin lähinnä voileipiä, jogurttia ja porkkanoita. Vuokrayksiöni hellaa käytin teeveden ja kananmunien keittämiseen ja einesruoan lämmittämiseen.

Ikävä kyllä olin korviani myöten ihastunut Heikkiin. Hän oli hauska ja rento ja mukava. Pidimme samoista kirjoista ja elokuvista ja samasta musiikista.

Paniikkini kasvoi, kun joulu lähestyi. En ollut kutsunut Heikkiä pikku kotiini kuin pari kertaa kahvia tai viiniä juomaan. Syötäväksi olin tarjonnut kaupan pullaa ja patonkia. Eihän sellainen vedellyt. Ostin antikvariaatista keittokirjan, kopioin lehdistä reseptejä ja kokeilin helpoimpia ruokia, ja mielialani synkkeni entisestään. Ohjeissa jätettiin niin paljon sanomatta.

Miksi omeletti tarttui pannuun ja hajosi? Miksi pizzapohjasta tuli uunissa kova kuin kivi? Miksi kastike ei saonnut vaan pysyi vetisenä? En voinut kysyä äidiltäni. Välimme olivat viilenneet, kun hän meni uusiin naimisiin ja muutti Espanjaan. En voinut paljastaa Heikin äidille, millainen surkimus koetti napata hänen poikansa. Olin valikoinut itselleni ystäviä, joiden keittotaito oli samalla matalalla tasolla kuin omani.

Toisin sanottuna olin liemessä.

Päätin, että keskityn oppimaan yhden asian hyvin. Koska Heikki piti pullasta ja pullan tuoksu teki kodin, Heikki saisi jouluviikolla kotona leivottua pullaa.

Harjoittelin joka päivä, ja uutteruus kantoi hedelmää. Taikina irtosi sormista ja nousi niin kuin piti, kauliminen alkoi sujua, pullat ja korvapuustit muuttuivat lysähtäneistä mytyistä sieviksi ja pulleiksi. Naapurit panivat merkille asunnostani tulvivan ihanan tuoksun, saivat maistiaisia ja alkoivat tervehtiä minua sydämellisesti. Se rohkaisi minua.

Kun viimeinen tentti oli ohi, kutsuin Heikin luokseni. Olin sairastunut flunssaan ja nukkunut edellisenä yönä vain pari tuntia, mutta valmistelut sujuivat hyvin. Kun avasin Heikille oven, hän nuuhkaisi ilmaa.

”Oletko leiponut?”

”Olen, isoja korvapuusteja. Panin niihin paljon sokeria ja mausteita.”

”Kuulostaa hyvältä.”

Istuimme kahvimukien ja pullalautasen ääreen, ja aina nälkäinen Heikki hymyili ja iski hampaansa komeimpaan korvapuustiin. Hänen kasvoilleen levisi outo ilme, ja huulet mutristuivat.

”Khm. Nämä ovat aika… tulisia.”

Kiirehdin maistamaan. Suussani poltteli. Mitä ihmettä?

”Niissä taitaa olla chiliä tai currya”, Heikki sanoi ­anteeksipyytävällä ­äänellä.

Currya! Ryntäsin maustekaapille, ja minulta pääsi kirous. Kanelipurkki oli ylähyllyllä ja currypurkki sen paikalla, koska olin illalla syönyt purkkitonnikalaa ja riisiä ja maustanut sekoitusta currylla. Tänään olin leipoessani roiskinut taikinalevylle kanelin sijasta voimakasta currya.

Purskahdin hillittömään itkuun.

Heikki nousi pöydästä ja kietoi käsivartensa ympärilleni.

Mitä mun äiti tähän kuuluu? En mä halua mennä sen kanssa naimisiin.

”No no”, hän sanoi. ”Ei se ole niin iso asia.”

”On se”, minä tyrskin. ”Niissä piti ­olla kanelia. Enkä mä huomannut. Kun mulla on nenä tukossa. Mä olen surkea… mä en osaa mitään.”

”Osaat sä. Ne on kauniita korvapuusteja. En mä osaisi tehdä tuollaisia. Mä arvostan, kun sä näit vaivaa. Pikku vahinko maustamisessa, ei muuta.”

”Sun äidille ei käy vahinkoja.”

”Kyllä sille välillä käy. Ja mitä mun äiti tähän kuuluu? En mä halua mennä sen kanssa naimisiin.”

Karo oli tarkkaavainen oppilas

”Vau”, sanoi Karo. ”Tuolla laillako se kosi? Heikki on tosi cool.”

Olin samaa mieltä.

”Mutta ne pullat. Mitä jos leivon ne sinulle? Ettei tule vahinkoa? Niin tärkeässä asiassa.”

Karo ravisti päätään.

”Ei. Se on pettämistä. Niiden pitää olla mun itse tekemiä.”

Iskin käteni taas taikinan sisään.

”Selvä. Opetus alkaa nyt. Katsot sivusta ja painat mieleesi. Sitten kun tahdot leipoa hurmauspullasi, leivot ne tässä ja minä pidän huolta siitä, ­että kaikki menee oikein.”

Neljä päivää ennen joulua leivoimme yhdessä. Karo oli tarkkaavainen oppilas. Hänen korvapuusteistaan tuli juuri sellaisia kuin piti.

”Onnea matkaan”, sanoin, kun hän teki lähtöä lämpimän, tuoksuvan pakettinsa kanssa.

”En mä nyt aio kosia tai mitään”, hän sanoi. ”Mutta Taika on erityinen, ja mä haluun olla sille erityinen. Se kun leipoo toiselle pullaa – no, se meinaa, että välittää tosissaan.”

Vilkutin ja suljin oven hänen perässään. Olin iloinen ja hiukkasen ylpeäkin siksi, että pojanpoikani oli niin samanlainen kuin isoisänsä.

Olipa Karon tuleva kumppani kuka tahansa, hän saisi hyvän miehen.

Mistä novellin tarina kumpuaa, Virpi Hämeen-Anttila?

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila rakastaa joulua, mutta nuorena hänen leipomuksensa eivät aina onnistuneet. Niin käy tässäkin novellissa, joka perustuu hieman muunneltuna tosielämän tapaukseen.

Virpi yritti aikoinaan valloittaa tulevan miehensä, professori Jaakko Hämeen-Anttilan keittotaidolla, jota hänellä ei tuolloin vielä ollut – ja huonostihan siinä kävi. Virpi muistaa yhä miehensä lempeän reaktion.

”Se oli hänelle tyypillinen, mutta en olisi ikinä uskonut, että niin nuori ihminen on niin täysin tilanteen tasalla”, Virpi sanoo.

Virpi Hämeen-Anttila. Kuva: Ari Heinonen/Otavamedia

Virpi Hämeen-Anttila. Kuva: Ari Heinonen/Otavamedia

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 24/2020.

Keskustelu

Kommentoi juttua: Lue Virpi Hämeen-Anttilan hurmaava joulunovelli ”Lämpimäisiä rakkaalle” 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X