Kirjailija Monika Fagerholm: ”Kolmas rakkaus yllätti”
Alkoholi oli kirjailija Monika Fagerholmin ensirakkaus. Toinen rakkaus, mies, ei kommentoinut juomista. Kolmas rakkaus tuli elämään juomisen päättyessä, mutta siitä Monika ei oikein osaa puhua.
Vuonna 2002 kirjailija Monika Fagerholm heräsi keskellä yötä kesäpaikassaan. Hän oli selvin päin, mutta tunsi olevansa kuplan sisällä eikä päässyt sieltä pois. Hän ajatteli kuolemaa.
Monika yritti olla kuin kuka tahansa nainen ja alkoi selata naistenlehteä. Järkytyksekseen hän ei pystynyt lukemaan tekstiä eikä katsomaan kuvia. Hän ei nähnyt kunnolla. Paniikki kasvoi.
”Huomenna saa riittää”, hän sanoi itselleen.
Sillä kerralla Monika oli ryypännyt mökillä päiviä surren äitinsä kuolemaa.
”Pidin äidin kuolemasta esitelmiä koko lähiympäristölleni. Soittelin yötä myöten ja sanoin: Min mamma är död. Äitini on kuollut.”
Kukaan ei jaksanut surra Monikan kanssa, koska hän oli rasittava. Alkoholisti, jonka tunteet olivat aina turbulenssissa. Hän oli addikti, joka halusi kaikkea koko ajan ja näki vikaa vain muiden käytöksessä, ei koskaan omassaan.
Äidin kuoltua Monika velloi surussa viikkoja. Hän kuunteli autossa Leonard Cohenia ja kuvitteli, että se, mitä hän tunsi, oli surua. Tosiasiassa hän ei kyennyt tuntemaan mitään. Sen monen vuoden juominen oli tehnyt hänelle.
”Koko siihenastinen aikuisikäni oli ollut juomista ja juomisen ajattelua. Kun se sitten viimein loppui, olin kuin pikkulapsi, joka ei tuntenut itseään lainkaan.”
1. Opinnot jäivät yllättäen
Monika Fagerholm asui lapsuutensa Helsingin Puotilassa. Hänen isänsä oli professori Nils-Erik Fagerholm ja äitinsä kirjastoamanuenssi Kristina Herrgård. Monika oli perheen nuorin lapsi ja kiltti tyttö. Hän kirjoitti päiväkirjoja ja myöhemmin nuortenkirjoja. Muuna aikana hän juoksi lähimetsissä ja tapasi kavereitaan ympäri Itä-Helsinkiä.
Vanhemmat antoivat ajan tapaan lapsilleen vapaan kasvatuksen. Lapset saivat esimerkiksi leikkiä sekä tyttöjen että poikien leluilla.
”Sain muodostaa itseni ilman turhia paineita. Olen siitä kiitollinen.”
Vanhemmat arvostivat akateemista uraa, mutta sille tielle ei pakotettu. Monika meni kuitenkin opiskelemaan psykologiaa Helsingin yliopistoon.
Hän oli viittä vaille valmis psykologi jättäessään yllättäen opinnot kesken.
”Olin silloin todella epävarma itsestäni. En pystynyt näkemään, että olisin voinut valmistua psykologiksi ja että olisin osannut auttaa muita.”
Opinnot olivat olleet Monikalle myös pettymys. Niiden jälkeen hän ei ole enää uskonut psykologiaan ja sen käsityksiin ihmisyydestä.
”Opintojen aikana emme koskaan miettineet, millainen on hyvä ihminen. Se häiritsi minua. Kun sitten kerran käsittelimme eräällä kurssilla Dostojevskin ihmiskuvia, maailmani aukeni. Aloin lukea kirjallisuutta.
2. Älä kirjoita älyllä
Monika oli pitkään yrittänyt vastustaa lukemista ja kirjoittamista. Hän ei halunnut olla kiinnostunut samoista asioista kuin äitinsä, joka toimi lastenosaston päällikkönä Rikhardinkadun kirjastossa. Monikaa häiritsi myös se, että kirjoittaessa koko maailma pyörii helposti oman navan ympärillä.
Monika aloitti kuitenkin kirjallisuustieteen opinnot. Yliopistolla kului kymmenen vuotta. Tuona aikana hän vietti aikaa taiteilijoiden kanssa ravintola Kosmoksessa, kirjoitti kirjallisuuslehtiä ja tutustui kirjallisuusjärjestö Nuoren Voiman jäseniin.
”Vietimme tuolloin taiteilijaelämää, jossa juominen oli isossa osassa. Sen ajan ystävistäni osa ei enää ole elossa.”
Monika teki ystäviensä, muun muassa kirjailija Kjell Westön kanssa ruotsinkielistä kirjallisuuslehteä, mutta lähti sitten puoleksi vuodeksi Tukholmaan opiskelemaan kirjoittamista. Siellä Monika oppi kysymään itseltään: Mikä ajaa minut kirjoittamaan? Hän ymmärsi, että piti kirjoittaa juuri siitä.
Monika sai kustannussopimuksen, ja pian ilmestyivät novellikokoelmat Sham ja Patricia. Niissä hän tahtoi olla älykäs ja analyyttinen kirjailija.
”Sitten menin Outi Nyytäjän dramaturgiakurssille. Vasta siellä opin, että pitää tarttua sellaisiin asioihin, jotka saivat sydämen pomppimaan. Sitten täytyy kirjoittaa kuin pieni eläin.”
Monika alkoi kirjoittaa eläimellisellä intohimolla. Syntyi ensimmäinen romaani, Ihanat naiset rannalla. Kun se ilmestyi vuonna 1994, Monikasta tuli koko kansan tuntema kirjailija.
3. Äiti veti suruunsa
Saikaan, kun Monika paistatteli julkisuudessa kirjailijana ja ravasi Ruotsissa kertomassa ensimmäisestä romaanistaan, hänen isänsä sairastui aivoverenvuotoon. Monika palasi saman tien kotiin, liian myöhään. Isä oli vaipunut koomaan ja kuoli pian.
”Vanhempani olivat hyvin läheisiä keskenään. Äiti ja isä olivat olleet aina tiivis pari, ja siskoni kanssa me olimme pari. Kun isä kuoli, äiti romahti.”
loikkivat pihalla, ja villit kissat pyrkivät kotiin sisään. Töitä Monika tekee Tammisaaressa, jossa hänellä on oma ”konttori”.
Koska äiti asui Kirkkonummen maaseudulla isossa talossa ilman autoa eikä pärjännyt yksin, Monikasta tuli äidin ”huoltaja”. Hän muutti äidin luo.
Monika kuvitteli, että äidillä ja hänellä oli ihan hyvä suhde, kaverillinen. Hän ajatteli, että he selviäisivät.
”Äiti kuitenkin suri niin paljon, että mistään ei tullut mitään.”
Äiti veti Monikan mukaan omaan suruunsa, eikä Monika voinut itse surra isäänsä lainkaan. Kaikki huomio meni äitiin.
”Suhteemme muuttui mahdottomaksi. Ainoa hetki, jolloin meillä meni hyvin, oli se, kun tartuimme viinipulloon ja joimme yhdessä.”
Monika asui äitinsä kanssa useamman vuoden. Sinä aikana äiti ei toipunut isän kuolemasta lainkaan. Hän oli masentunut päivästä toiseen.
”Tuo aika on muistoissani hyvin ristiriitainen. Kiersin maailmalla menestyneenä kirjailijana, mutta kotona kaikki oli toisin. Siellä minua odotti joka kerta itkevä ja terapian tarpeessa oleva äiti.”
Lopulta Monika muutti takaisin Helsinkiin, pois äidin luota. Äiti kuoli kuusi vuotta isän menehtymisen jälkeen.
4. Rakas eri maailmasta
Kun Monikan toinen romaani Diva oli ilmestynyt 1998, hän sai stipendin ja pääsi asumaan kolmeksi vuodeksi Tammisaareen taiteilijahuvilaan. Sen talonmiehenä toimi Hilding Nylund, joka oli aiemmin työskennellyt niin merimiehenä, mielisairaanhoitajana kuin talonrakentajanakin.
Monika ja Hilding ystävystyivät saman tien. He alkoivat ajella Hildingin pakettiautolla ympäri Läntistä Uuttamaata. Stereoissa soi ruotsalainen tanssibändimusiikki, tunnelma oli hauska.
”Hilding oli niin avoin ja vapautunut. Se teki vaikutuksen.”
Monika itse ei ollut sujut itsensä kanssa. Hän joi yhä, mutta peitteli juomista taitavasti, vaikka oli aamukymmeneen mennessä vetänyt jo pullollisen valkoviiniä.
Hilding ei sanonut asiasta mitään. Hän oli entinen alkoholisti.
Kaikesta huolimatta Monika ja Hilding viihtyivät hyvin yhdessä. He muuttivat yhteen ja rakensivat talon Tenholaan. Häitä vietettiin paikallisessa kirkossa kahdeksan vuoden yhteiselon jälkeen.
Ensimmäistä kertaa aikuisiällä Monikan arki on hyvää. Ja ensimmäistä kertaa hänellä on vierellään ihminen, jonka kanssa on hyvä olla yhdessä.
”Minä kirjoitan kirjoja ja Hilding rakentaa taloja. Emme ymmärrä toistemme tekemisistä mitään, mutta se ei haittaa. Päinvastoin: kun olen kotona, olen ihan jotain muuta kuin kirjailija Monika Fagerholm.”
5. Löytyi suurempi voima
Kun Monika vuonna 2002 heräsi mökillään aamulla, hän ei heti tarttunutkaan pulloon. Hän soitti ystävälleen. Tämä huomasi heti, että kaikki ei ollut hyvin. Monika myönsi juoneensa äidin kuoleman takia.
Vielä tässä vaiheessa Monika uskotteli, että kyllä hän pärjäisi. Ystävä väitti vastaan. Hän sanoi, että voisi pyytää lääkäriystäväänsä kirjoittamaan Monikalle Antabus-reseptin.
”Olin siinä vaiheessa jo monta kerta yrittänyt lopettaa juomisen Antabuksen avulla, mutta en ollut onnistunut. Sain sanottua ystävälleni, että nyt en pärjää.”
Kun puhelu päättyi, Monika meni polvilleen lattialle ja rukoili. Hän oli ollut aiemmin rationaalinen ihminen, joka ei uskonut Jumalaan, mutta nyt hänelle tuli tarve turvautua rukoiluun.
”Sanoin vain, että ota tämä pois minusta. Sitten nousin ylös. Yllätyksekseni tunsin, että se jokin otettiin minulta pois.”
Seuraavina päivinä Monika söi Antabusta eikä enää himoinnut viinaa. Hän onnistui lopettamaan juomisen.
Monika ei vieläkään käsitä, mitä hänelle tapahtui sinä aamuna. Mutta nyt hän uskoo johonkin suurempaan.
”Uskosta on vaikea puhua. Minulle se on käytännöllistä olemista. En edes halua analysoida enempää. Tiedän, että ulkopuolella on jotakin. En ole enää yksin tässä maailmassa.”
Monikan tunteet ovat nyt auki. Poissa on se ihminen, joka oli muuttunut alkoholin myötä kylmäksi. Myös arki on parempaa. Monika ei enää tarvitse alkoholia kyetäkseen kirjoittamaan. Hän osaa olla avoin muutenkin.
Monika ja Hilding eivät juuri puhu niistä ajoista, jolloin he joivat tahoillaan. Joskus aamuisin he toteavat, miten ihanaa elämä on, kun ei enää herää krapulaan. Kun ei tarvitse lähteä ensitöikseen ostamaan loiventavaa kaljaa.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 10/2016
Lue lisää:
Reima Virtanen: ”Olin täysin muiden vietävissä”
Varttuneempi pari Ari, 65, ja Maija, 65: ”Ensin ihastutaan, sitten rakastutaan”
Kommentoi
Kommentoi juttua: Kirjailija Monika Fagerholm: ”Kolmas rakkaus yllätti”