Kauneimmat runot kuolemasta – ”Tehdään pesä itkulle, maailman kaikille kyyneleille”

Näissä koskettavissa kotimaisten runoilijoiden säkeissä surua ja kuolemaa käsitellään myös toivon ja lohdun kautta.  Kauniit runot sopivat kirjoitettavaksi vaikka adressiin tai osaksi surunvalitteluja.

Lue myös: ”Minä tanssin yhä, minä ajattelen yhä” – Koskettavat runot vanhuudesta

Lue myös: Kymmenen kauneinta runoa elämästä

Lue myös: Onko tämä upein koskaan kirjoitettu runo naisesta?

Runoja adressiin

Tutuilla kaduilla
on autiota, pimeää.
Ei varjot enää yhteen jää,
ei helise soittimet.
Noita katuja rakastin niin
ja taloja niiden reunoilla
ja puita niiden varsilla,
kun kuljin kanssasi,
kun kuljin kanssasi.
Marja-Leena Mikkola: Lauluja, 1979

Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkanittyjä ja heinää
ja he humisevat lastenlastenja yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta.
Eeva Kilpi: Animalia, 1987

Tule vielä kerran
kuin ilta omenapuuhun
ja varista minusta kaikki tuoksuvat kukat.
Niin minä sanon sinulle: hyvästi
ja hengitän hiljaa ohimosi varjossa.
Niin minä sanon sinulle: hyvästi
hyvästi vaaleana yönä.
Aulikki Oksanen: Maallisia lauluja, 1974

Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot’ olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisiin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla?
Eino Leino: Kangastuksia, 1902

Tule minun kanssani satuun, on niin kylmä:
kaduilla viimakin kulkee kumarassa.
Tule, mennään satuun, suureen kukkivaan kirjaan.
Ensin sen kanteen,
sitten kansien väliin.
Tehdään pesä itkulle, maailman kaikille kyyneleille.
Sirkka Turkka: Mies joka rakasti vaimoaan liikaa, 1979

Toivoa surun keskelle

Kaksikymmentä suvea sulta sain,
oi elämä. Itkenkö? En.
Kaksikymmentä suvea omistain
minä kuljen iloiten.
Kevyt kantaa on taakka ja rientää tie,
joka polveillen, joka kisaillen vie
läpi suven viimeisen.
Aila Meriluoto: Lasimaalaus, 1946

Mikä olen? Tähdenlento
Luojan ikuisessa yössä,
tomujyvä aavan aineen
lakkaamattomassa työssä.

Mutta sentään! Tahdon antaa
hehkun hetkelleni tälle,
tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle.
L. Onerva: Särjetyt jumalat, 1910

Tuska on suurta. Kyllä. Niin.
Mutta sen pieniksi pilkoin.
Aion sen tanssia sammuksiin
kapein, kepein nilkoin.
Eila Kivikk’aho: Kootut runot, 1975

Tähdet ovat taas kuin itkuinen balladi, ja aina iltaisin
koirat virittävät haljenneita viulujaan.
En anna surun tulla,
en päästä sitä lähelle.
Tuhat metriä lunta sydämen päälle.
Mutisen paljon itsekseni, kadulla
laulan ääneen.
Sirkka Turkka: Mies joka rakasti vaimoaan liikaa, 1979