Sukeltava geologi Saija Saarni näkee omin silmin, miten saastunut Itämeri on: ”Sieltä täältä voi löytää toivon pilkahduksia”

Saija Saarni tutkii kiviä ja meren pohjaan laskeutuvia mikromuoveja. Itämeren tilanne huolestuttaa, mutta ei tee toivottomaksi, sillä sukeltaessa pinnan alla näkee myös kirkkaita kohtia.

Jylhät kallioseinämät kohoavat vedestä korkeuksiin. Moni ka­puaa jyrkkien paikko­jen lael­le ja nauttii maise­mista. Geologin ja vapaasukeltajan ­Saija Saarnin suosikki­paikka on kuitenkin vedessä, jyrkänteen alapuolella.

Lue myös: Johanna Vuoksenmaa harrastaa avovesibongausta ja aikoo uida mahdollisimman monessa luonnonvedessä – katso upeat kuvat!

Kun hän sukeltaa veteen, kääntää suunnan jyrkästi alaspäin ja lipuu syvyyksiin, kallion pinta paljastaa vedenalaisen elämän.

Seinämissä on yleensä ensin ahdinpartaa eli viherlevää. Parin metrin syvyydessä se vaihtuu ruskoleväksi, lopulta punaleväksi, ja simpukoitakin saattaa näkyä. Syvemmällä kukoistaa merirokko.

”Niiden haituvat ovat kuin pieniä käsiä, jotka keräävät planktonia.”

Kaikki levät eivät ole pahasta, kuten vain kirkkaissa vesissä viihtyvä rakkohauru eli rakkolevä. Tätä Itämeren korallia Saija katselee mielellään.

Veden alla Saija ei ajattele tietoisesti mitään, vaan nauttii hiljaisuudesta ja painottomuudesta.

”Siellä sieluni lepää.”

Saija on koulutukseltaan väitellyt geologi ja ammatiltaan maaperätutkija. Kiinnostus maaperään sai alkunsa kivistä. Soikeista, kulmikkaista, ­sileistä ja kimaltelevista. Vaikka sellaisista, joita meri on hionut ja joita voi löytää rannoilta.

Lue myös: Marija rakensi luonnonvaraisille eläimille hoitolan – villieläimet palaavat joskus tervehtimään hoitajaansa

Vapaasukeltaja ja urheilukalastaja Saija Saarni ei pyri rikkomaan ennätyksiä, vaan haluaa nauttia veden­alaisesta maailmasta. ”Minulle riittää, että saan korvat veden alle.”

Vapaasukeltaja ja urheilukalastaja Saija Saarni ei pyri rikkomaan ennätyksiä, vaan haluaa nauttia veden­alaisesta maailmasta. ”Minulle riittää, että saan korvat veden alle.”

Miten kivet ovat syntyneet?

Lapsena Saija vietti kesiä mummin ja papan mökillä Kokkolassa. Keräsi kiviä ja viihtyi vedessä. Usein tuntikaupalla.

”Tulin pois vedestä vasta, kun aikuinen käskytti riittävän päättäväiseen sävyyn.”

Saijalla oli kotonaan oma kivikokoelma. Hän raahasi kiviä sisälle ja lajitteli niitä värien mukaan purkkeihin. Parhaat pääsivät akvaarioon.

Saija olisi halunnut tietää, miksi kivet ovat erinäköisiä ja miten ne ovat syntyneet, mutta kukaan aikuinen ei osannut vastata.

Kun sukulaislapset kyselivät samoja asioita aikuiselta Saijalta vuosia myöhemmin, hän kertoi heille Suomen kallioperän synnystä ja erilaisista mineraaleista.

Koska kivistä ja kallioperästä ei ­ollut suomeksi kirjoitettua helppolukuista kirjaa, Saija päätti tehdä sen itse. Syntyi Kiviä taskussa, joka ­sopii sekä nuorille että vanhemmille harrastajille.

Saija selvittää, miten kallioperä on Suomessa muotoutunut. Esimer­kiksi lapsuuden maisemat Pohjanmaalla ovat ainutlaatuiset koko maailmassa. Merenkurkku on geologisten ominaisuuksiensa vuoksi Unescon maailmanperintökohde.

Jääkauden aikaan painunut maa kohoaa alueella ja muodostaa rannikolle ja mereen pitkiä harjanteita. Niitä kutsutaan pyykkilautamoreeniksi.

Kivilajit, kuten meillä yleinen graniitti, koostuvat yhdestä tai useammasta mineraalista. Punaisen maasälvän keskellä hohtavat rosoiset vaaleat kohdat ovat kvartsia.

Kivilajit, kuten meillä yleinen graniitti, koostuvat yhdestä tai useammasta mineraalista. Punaisen maasälvän keskellä hohtavat rosoiset vaaleat kohdat ovat kvartsia.

Timantteja on Suomessakin

Maaperä on täynnä kiinnostavia kohtia, jos niitä osaa huomata. Vaikka Helsingin Lauttasaaren kallioisilta ­rannoilta voisi tähyillä aavaa merta, Saija kävelee kumarassa, katse alaviistossa. Hän tarkkailee kallioperää ja etsii hiidenkirnua, joka on merkitty karttaan.

Kallion pinta ei ole niin sileä kuin ensin näyttää. Saija osoittaa pinnalta puolikkaan kuun muotoista sirppimurrosta. Se kertoo mannerjäätikön painosta ja liikkeistä. Pitkittäiset viivat viestivät jään liikesuunnasta.

”Luonnossa voin seurata kallion elämää.”

Kivien maailmassa muutoksiin kuluvan ajan mittakaavat ovat laajoja. Suomen kallioperän vanhimmat kivet muodostuivat yli kolme miljardia vuotta sitten. Sen jälkeen mannerlaatat ovat matkailleet ja muovanneet kiviainesta siihen törmäillessään.

Saija tunnustelee graniittisen kallion pintaa. Punaisen maasälvän keskellä hohtavat rosoiset vaaleat kohdat. Ne ovat kvartsia.

”Yksittäinen mineraalikide voi kasvaa suureksi, jolloin niitä on helppo erottaa kalliosta. Kiillemineraalit säteilevät auringossa.”

Kivilajit, kuten meillä yleinen graniitti, koostuvat useammasta mineraalista. Suomessa yleisiä mineraaleja ovat kvartsi, maasälpä ja kiilteet.

Voisimmeko löytää timantteja? Suuria timantteja ei Suomesta ole ­vielä löydetty, mutta mahdollista se on. Pieniä on löydetty monistakin paikoista Itä-Suomessa, kuten Kuusamon ja Kaavin alueilta.

Hei hiidenkirnu

Kallion pinnalla matkaa muurahainen. Se kiertää harmaita sammalien ja jäkälien muodostamia läikkiä. Kiven kolossa käppyräinen mänty levittelee ­oksiaan, ja kappas, sen alapuolelta löytyy sileä lieriönmuotoinen syvennys. Soma hiidenkirnu!

Jääkauden lopussa sulamisvesien ryöpyt ovat saaneet kiven tai kiviä pyörimään ja hiomaan kallioon sileän kolon. Joskus hiidenkirnun pohjalla on jauhinkivi.

”Rannikoilla kirnut ovat usein näkyvillä, sillä aallokko on pitänyt ne puhtaina.”

Jääkauden päättymisestä on noin ­­11 500 vuotta. Vaikka geologin olisi helppo suhteuttaa asioita isompaan mittakaavaan, Saija ajattelee, että jokainen oman elämän haaste ja asia voi olla juuri itselle se tärkeä ja suuri.

Hän itse muutti viime talvena Turusta Vantaalle, koska aloitti työt Helsingin yliopistossa. Saija johtaa hanketta, jossa tutkitaan merenpohjaan laskeutuvia mikromuoveja.

Lue myös: Mystiset hiidenkirnut ovat luonnon omia taideteoksia. Näillä paikkakunnilla voit bongata niitä!

Suomessa on jäätikön sulamisvesien synnyttämien kirnujen (kuvassa) lisäksi myös ­koskikirnuja ja rantakirnuja.

Suomessa on jäätikön sulamisvesien synnyttämien kirnujen (kuvassa) lisäksi myös ­koskikirnuja ja rantakirnuja.

90 sekuntia veden alla

Kun Saija oli 15-vuotias, hän osallistui äitinsä kanssa sukelluskurssille. Kurssilaiset ihastuivat vapaasukellukseen.

”Äitini harrastaa sitä pulahtelemalla mökkirannassamme.”

Saija taas pulahtelee yleisimmin veneestä. Hän vertaa sukeltamista vaeltamiseen tai sienestämiseen.

”Koskaan ei voi tietää, miten hieno paikka veden alta löytyy.”

Lauttasaaren kallioilla on ­hiljaista, kaukana ulapalla lipuu purjevene. Ennen sukellustaan Saija tarkastaa, onko vedessä verkkomerkkejä tai laivaliikennettä.

Mukana kulkee ­sukelluspukuun narulla ­kiinnitettävä kanisteri, jossa on veneilijöitä varoittava lippu. Saijan sukelluskausi kestää huhtikuusta lokakuuhun. Syksyllä levät häviävät ja näkyvyys on hyvä.

Vapaasukelluksessa ei käytetä paineilmalaitteita. Saijan ranteessa on kello, joka kertoo veden alla kuluneen ajan. 30–90 sekuntia on sopivan leppoisa sukellus.

Jos veden alla on kauemmin, Saijan pallea alkaa nykiä. Hiilidioksidin määrä lisääntyy verenkierrossa, ja keho viestii hengittämisen tarpeesta. Se tuntuu Saijasta kutittelulta, mutta sisältää tärkeän viestin: on ­aika suunnata ylöspäin. Ja kertoa, mitä veden alla näki.

Sukeltajan tärkeä varuste on maski. Saijan räpylät ovat pitkät, sillä ne säästävät lihasten voimia ja siten myös happea. Veneliikenteen merkki, kuten kanisteri, on ehdottoman tarpeellinen.

Sukeltajan tärkeä varuste on maski. Saijan räpylät ovat pitkät, sillä ne säästävät lihasten voimia ja siten myös happea. Veneliikenteen merkki, kuten kanisteri, on ehdottoman tarpeellinen.

Meri maistuu erilaiselta eri puolilla Itämerta

Saija on nähnyt Itämeren pohjassa mutaa, kiviä ja joskus kaloja tai ihmisten heittämiä roskia. Täällä Lauttasaaressa Saija huomaa rakkohaurua. Se tarjoaa ravintoa ja suojaa monille eliöille, mutta katoaa, jos vesi on liian sameaa ja ravinnerikasta.

Vaikka Itämeri on hyvin saastunut, siinä on myös kirkkaita kohtia.

”Sieltä täältä rannikolta ja saaristosta voi löytää toivon pilkahduksia.”

Eikä vesi ole vain saastunutta. Saija tietää, että se maistuu erilaiselta eri puolilla Itämerta. Turussa suolaisemmalta kuin Kokkolassa. Joskus Saija saattaa maistaa myös mutaa, sillä hän haluaa tietää, mistä maa-aineksesta on kyse.

”Jos pohjassa oleva sedimentti on karkearakenteista, se kertoo siitä, ­että vedessä käy virtaus. Siltti ritisee suussa, savi taas ei.”

Jos ei myrskyä tai salamoi, sateella sukeltaminen on parasta.

”Vesipisarat näyttävät pinnan alta kauniilta.”

Sukeltaja ja geologi tutkailee kolmea maailmaa: vedenpäällistä, sen alaista ja heijastumaa, joka piirtyy veden pintaan.

Juttu on ilmestynyt Kotilieden numerossa 26/2019. Tilaa lehti nyt tarjoushinnalla tai hanki digilehden lukuoikeus täältä!

Avainsanat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Sukeltava geologi Saija Saarni näkee omin silmin, miten saastunut Itämeri on: ”Sieltä täältä voi löytää toivon pilkahduksia”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X