Kirjailija Antti Heikkinen kertoo, miksi hän palasi Nilsiän syrjäkylälle ja mitä hän siellä rakastaa – ”Lapsuudessani ei lähdetty kesäretkelle Linnanmäelle vaan rehusiiloon”
Työn arvo. Tarinoinnin taito. Elämän rajallisuus. Muun muassa nämä asiat kirjailija Antti Heikkinen oppi lapsuudessaan syrjäkylällä. Mutta piti käydä isolla kirkolla ennen kuin hän ymmärsi arvostaa niitä.
Olen asunut maaseudulla käytännössä koko ikäni, vähän vajaat neljäkymmentä vuotta. Se ei ole kovin pitkä aika. Semmoinen huikonen kuitenkin, että olen ehtinyt nähdä maaseudun muuttuvan ja toisaalta myös katoavan siinä muodossa, missä se oli vielä syntymäni aikoihin 1980-luvun puolivälissä.
Lapsuudenkotini löytyy Nilsiän, entisen itsenäisen kunnan ja nykyisen Kuopion liitännäisen, syrjäkulmilta. Maantietä myöten sinne kertyy matkaa keskustasta vajaat kolmekymmentä kilometriä.
Nykyisin ajan töitteni vuoksi autolla niin paljon, ettei mokoman matkan körötteleminen tunnu miltään. Penskavuosina se oli kuitenkin merkittävä taival.
Sitä ei ajettu huvikseen, vaan aina asian perästä. Keskimäärin kävimme kylällä kerran viikossa.
Meillä oli maitotila, parhaimmillaan parikymmentä lypsävää ja siihen päälle hiehot, vasikat ja sonnimullikat. Kanoja oli ja lampaitakin, ja keväällä isä haki läheisestä jalostussikalasta porsaan. Joulun alla potsi pistettiin lihoiksi.
Elämä oli omavaraista. Järvestä nousi kalaa, metsästä löytyi marjoja. Potut ja muut juurekset kasvoivat omassa pellossa. Ostosessa olleet eväät löytyivät kyläkaupoista – syntyessäni niitä oli kotikylälläni kaksin kappalein.
Muutamaa vuotta aiemmin puoteja oli ollut puolet enemmän.
Kyläilijät kertoilivat mehukkaita juttuja, ja Antti Heikkinen kuunteli
Omavaraisuuden ansiosta olisimme pärjänneet harvemmallakin asioinnilla kirkonkylällä, elleivät eläimet olisi tarvinneet meijeriltä haettavia säkkisyömisiään.
Navetan asukkaat määrittivät elämänrytmin muutenkin. Isä ja äiti heräsivät aamulla navetalle, tekivät aamusen syötyään muita töitä ja lähtivät puolisen jälkeen iltalypsylle. Valoisana aikana he tekivät töitä myös illat, paitsi silloin, kun meille tuli vieraita tai he kyläilivät itse.
Niin kävi usein varsinkin talviaikoina. Kyläilyistä ei ilmoitettu etukäteen. Sosiaalisen median puuttuessa ihmiset vaihtoivat kuulumisia ja kertoivat tarinoita nokatusten. Kahvia kului pannutolkulla, ja puoli yhdeksän uutisten yhteiskatsominen julisti kyläilyhetken päättyneeksi.
Näitä kyläilyhetkiä minulla on kiittäminen paljosta. Sain kuulla lukemattoman määrän juttuja, joita olen sittemmin ryöstöviljellyt omissa töissäni kirjoittajana.
Lisäksi sain kasvaa rikkaaseen kieleen, jossa sanonnat ja synonyymit vilisevät kuin kusiaiset pesässään. Sain tutustua erilaisiin ihmisiin, oppia tiedostamattani jotain sekä komiikasta että tragedioista.
Hautajaisia oli lukemattomia, mikä antoi elämälle raamit
Senkin opin, että ihmiset kuolevat. Myöhemmin laskin olleeni ensimmäiseen kouluvuoteeni mennessä niin monissa hautajaisissa, etten voi ehtiä yhtä moniin häihin, vaikka eläisin kuinka vanhaksi.
Kuolema ei kuitenkaan heittänyt lapsuuteni ylle synkkää varjoa. Ennemminkin se opetti käsittämään, millainen paikka tämä elämä oikeastaan on.
Tosin vain siinä määrin, missä pikkupenska voi käsittää niin ison asian. Se kun on melkoinen mysteeri aikuisellekin – loppujen lopuksi se on kuin taulu, joka ei valmistu ennen arkun kannen kolahdusta.
Minä sain omaan tauluuni selkeät raamit jo lapsuudessani. Se on asia, josta olen hyvin kiitollinen.
Lue myös: Onnenlaaksossa ollaan onnellisia: ”Kyläläiset ovat helkutin hyviä tekemään yhteistyötä”
Vain kerran äidin sylissä, mutta rakkauden tunsi silti
Vanhempani olivat työnarkomaaneja, kai heidän oli pakkokin olla. He asettivat työn ja eläinten hyvinvoinnin kaiken muun edelle. Jouten he eivät osanneet olla eivätkä puhua tunteistaan.
Työ oli itsestäänselvyys, osa elämää. Sen minäkin opin, erikseen opettamatta. Tunteista puhumisen ja fyysisen läheisyyden osoittamisen opin vasta aikuisena.
Isäni sylissä en muista istuneeni kertaakaan, äitini sylissä kerran. Ei minua sylissään liekotellut meillä syytingillä asunut mummovainajakaan. Rakkaudesta ei läyrytty, mutta sen olemassaolon tunsi. Päänsilitys, kehaisu tai traktorin kyytiin pääseminen riittivät sitä ilmentämään.
Eleet olivat pieniä, mutta sitä oli myös elämänpiiri. Meiltä ei lähdetty kesälomilla Linnanmäelle, meiltä lähdettiin rehusiiloon tai Peipossuolle heinäntekoon.
Teiniksi vartuttuani se alkoi kyrsiä. Potkin karsinani laitoja ja vannoin, että aikuisena en kusaisekaan kotipaikkani suuntaan. Suurempi maailma tuntui mahdottoman viekoittelevalta.
Lumikinoksessa näytelty Talvisota-elokuva
Kirjoitusintoni puhkeamista selittää viikon välein koulun pihassa käynyt kirjastoauto, josta löytyneet Huoviset, Päätalot, Turuset ja muut televisiosta tuttujen kirjailijoiden teokset olin lukenut tarkasti läpi jo ennen yläasteelle siirtymistä.
Näyttelemisen himo minussa syttyi ennen kouluikää. Leikkikavereiden puutteessa näyttelin yksinäni televisiosta salaa näkemiäni draamoja. Kotipihan lumikasoissa esitin yksinäni Talvisota-elokuvaa, olin sekä Taneli Mäkelä että puna-armeija.
Sen on täytynyt olla jokseenkin lystikkään näköistä, haalariin pukeutunut pieni mies tulkitsemassa julmetun isolla tupsulla varustettu meijerin mainospipo heiluen laajoja joukkokohtauksia.
Jälkikäteen ajatellen saan olla takavuosien pirun laadukkaalle telkkaridraamatarjonnalle yhtä kiitollinen kuin nyttemmin kuukahtaneelle kyläilykulttuurille, kirjastoautolle ja opille siitä, että ihmisen pitää tehdä töitä leipänsä eteen.
Piru minkä tekivät, kun lakkauttivat televisioteatterin. Miten sivistävää aikaa olikaan se, kun syrjäkylien asukkaat istuivat iltaisin töllöjensä eteen katsomaan Jotunia, Strindbergiä tai Tšehovia.
Lue myös: Parasta elämäntavassa Luumäen Kannuskoskella: ”Täällä saapi olla rauhassa”
Kun modeemi toi maailman mökkeihin
Lapsuuteni maaseutu katosi vähän ennen lapsuuteni loppumista. 1990-luvun puolivälissä pienet tilat hävisivät. Peltoja istutettiin puille. Koko kylän lehmät keskittyivät muutamiin isompiin navettoihin. Pyöröpaalit ilmestyivät peltojen reunoille, ja meillä kyläilleet vanhan kansan juttuakat ja -ukot siirtyivät luonnollisen poistuman kautta Kankaisen hautausmaalle.
Vuosituhannen vaihteessa melkein joka mökin nurkkaan saapui pahaa ääntä pitänyt modeemi. Internet räjäytti maailman kerralla isoksi. Turha ja tärkeä tieto tulvi susirajoille muualtakin kuin television tai radion uutislähetyksistä.
Pienet kunnat liittyivät isompiin. Julmetun suuret virastotalot autioituivat. Palvelut siirtyivät verkkoon. Pankit sulkivat konttoreitaan, kyläkoulut ja pikkukaupat oviaan. Kauppojen hyllyille alkoi ilmestyä sortimenttia enemmän kuin ostajilla riitti tarvetta.
Markka meni. Euro tuli. Hinnat nousivat, muovipaskan kulutus kasvoi. Aikuistuin. Pääsin paikallislehteen kesätoimittajaksi ja sain rooleja harrastajateatterista. Olin ottavaisessa iässä ja sain hyvän otteen laukalle lähteneen kehityksen kyljestä.
Käytännössä se toi mukanaan vähättelyn kaikkea sitä kohtaan, josta olin siihenastisen elämäni aikana saanut turvan ja hyvän.
Paikallislehden toimittaja, merkkimies
Otin repäisemällä pesäeroa entiseen. Muutin kirkonkylälle jo ennen ylioppilaaksituloani. Kuljin mummon neulomassa pitkässä kaulaliinassa ja kirpparilta ostetussa mustassa pompassa kirkonkylän raitilla ja halusin pois.
En sillä, että pikkukylä olisi ahdistanut. Ennemminkin nautin siitä, että ihmiset olivat oppineet tuntemaan minut. Paikallislehden kesätoimittaja oli sentään mitä melkoisin merkkimies.
Lisäksi olin saanut jutuistani ja teatterirooleistani sen verran kehuja, että kusikin nousi mukavasti päähän. Ajattelin maailman menettävän minun Nilsiässä oleiluni vuoksi enemmän kuin minä itse.
Halusin armahtaa suomalaisen kulttuurielämän, nousta junaan ja kävellä pääkaupungin rautatieasemalta punaista mattoa myöten kontrahdintekoon ensin Kansallisteatteriin, sitten jompaankumpaan maan suurimmista kirjakustantamoista.
Lue myös: Heli, 52, halusi perustaa koirien saattokodin ja muutti maalle
Kehtaako kysyä, mikä se metro oikein on?
Lakkiaisiani seuranneen tammikuun alussa menin armeijaan. Vaistosin hetkeni tulleen, kun luin Ruotuväki-lehden ottavan toimitukseensa kirjoitustaitoisia varusmiehiä. Lehden toimitus sijaitsi Helsingissä. Lössyköin alokasajan ja keväällä sain siirron pääkaupunkiin.
Ruotuväkeen ilmoittautumisreissuni oli ensimmäinen käyntini isolla kirkolla. Arvelin maailman nyt avautuvan.
Niin se tekikin. Tosin ensin minun piti päästä toden teolla irti pelostani, vähäisyydentunteestani ja maalaisuudestani. Kotikylällä rankaani suoristanut itsevarmuus oli karissut sitä mukaa, kun Savon rataa jylkytellyt juna eteni etelää kohti.
Ensimmäisellä Helsingin-reissullani kysyin Fabianinkadun ja Kaisaniemen välisellä matkalla viisi kertaa kulkuohjeita metroasemalle.
Jos olisin ilennyt, olisin kysynyt myös, että mikä se metro muuten on.
Antti Heikkinen palasi takaisin kotiin korvat lurpalla
Pienen elämänpiirin vaihtuminen isompaan teki minusta hahmon, joita saattaa nähdä parissa Edvin Laineen 1940-luvulla ohjaamassa elokuvassa. Olin orpo ja eksynyt kakara, mutta halusin pärjätä.
Pärjäsinkin. Armeijan loputtua aloin saada töitä freelancetoimittajana. Pyörin pääkaupungissa ja asuin eri mediatalojen vieraskämpissä.
Sitten hain Teatterikorkeakouluun. En päässyt. Itkuhan siinä tuli.
Tärväsin rahojani, herkesin väärinymmärretyksi nuoreksi neroksi ja annoin kaulahuivini lepattaa merituulessa.
Kun rahat loppuivat ja työtarjontaan tuli suvanto, palasin kotiin pitkin hampain ja korvat lurpallaan. Makailin viikon kammarissani, sitten isä komensi minut pihamaalle ja heitti eteeni moottorisahan, teräketjuöljypullon, bensakanisterin sekä kuulosuojaimet.
”Ala männä rankamehtään”, isä komensi.
Tottelin. Parin kuukauden kuluttua minulle tarjottiin opettajansijaisuuksia, sitten pitempää pestiä paikallislehdestä. Menin kihloihin, ostin kirkonkylältä rivitalokämpän, sain lehdestä vakituisen työsopimuksen ja harrastajateatterista hyviä rooleja. Luovuin huivista.
Kappas, töitä voi tehdä myös maalta käsin
Teatterikouluun en toista kertaa hakenut. Kihlaus purkautui eräitä vuosia kestettyään. Mutta onnistuttuani olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan sain lehtihommien ja teatteritouhujen lomassa kirjoittamalleni romaanille kustannussopimuksen.
Esikoiskirjani ilmestymisestä tulee täyteen vuosikymmen. Samoihin aikoihin pääsin ensi kertaa tekemään töitä ammattiteatterissa. Menin naimisiin, saimme lapsia. Syntyi perhe.
Helsinkiin muuttamisesta en enää haaveillut, koska pystyin tekemään töitä myös synnyinseudultani käsin. Lisäksi tulin paikallislehtivuosinani rakastuneeksi kotikyläni ihmisiin ja heidän tarinoihinsa. Hioin häpeillen lovia, jotka olin aiemmin karsinani laitoihin potkinut.
Jossain vaiheessa minua alettiin tituleerata maalaiskirjailijaksi. Aluksi titteli ärsytti. Sitten ymmärsin, etten voi kauniimpaa kunnianimeä saada. Romaanini olen kirjoittanut maalaisista. Miksi en kirjoittaisi? Sellainen olen itsekin.
Helsingin koen kaupungeista kotikaupungikseni. Käyn siellä usein, menen sinne mielelläni ja rakastan sitä.
Maalla asun, koska maaseutua rakastan enemmän.
Lue myös Anna.fi: Yksin maalle muuttaneet naiset kertovat, mikä kaikki muuttui maaseudulla
Antti Heikkinen kehottaa maaseudun asukkaita katsomaan peiliin
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän isän antaman rankasavotta-komennuksen arvon: ”Nyt ollaan täällä, nyt tehdään näitä töitä ja mennään näillä. Mene muualla miten menet. Oma valinta, mitäs tulit.”
Sama pätee maaseudulla asumiseen. Palvelut voivat olla etäällä, väki voi vähetä, tiet saattavat laineilla nimismiehenkiharaa, julkiset liikennevälineet eivät kulje ja kiinteistöjen hinnat laskevat.
Ihminen maksaa hintaa siitä, missä hän haluaa elämänsä viettää. Se on oma valinta, josta valittaminen ei edistä mitään.
Maaseudulla eläminen edellyttää peiliin katsomista. Valtion virastojen katoaminen on asia erikseen, mutta muiden palveluiden häviämiseen on usein syynä käyttäjien katoaminen. Jos palvelua ei käytetä, se ei kannata.
Suurimpia maaseudun nakertajia ovat nurkkakuntaisuus ja apatia. Uusia ihmisiä katsotaan liian usein karsaasti, ja omalla kylällä järjestetty elokuvanäytös tuntuu arvoltaan vähäisemmältä kuin sadan kilometrin päässä katsottu.
Eivät nuo toki joka paikassa päde. Aika monessa kuitenkin. Eikä yksin maalla, putkiaivoista perustelemattomien mielipiteiden tulvaa tapaa myös kaupungeissa. Niistä versoo tarpeetonta tyytymättömyyttä, joka on tyytymättömyyttä vain tyytymättömyyden tähden.
Entinen ja tuleva
Minut kasvattanut maaseutu on kadonnut. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kaipaan sinne takaisin. Samalla häpeän sitä, että aikanaan yritin repiä juureni irti tavoitellessani jotain, jonka olemuksesta en tiennyt kuin sen, että se oli jotain muuta.
Tiedän, ettei entinen maaseutu enää palaa. Siksi koetan panostaa olevaan ja tulevaan. Mennyttä muistellen, urputtavaa haikailua välttäen.
Asun maalla. Olen valintaani tyytyväinen. En lähde vaihtamaan.
Mutta ensi viikon vietän Helsingissä.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 4/2023.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Kirjailija Antti Heikkinen kertoo, miksi hän palasi Nilsiän syrjäkylälle ja mitä hän siellä rakastaa – ”Lapsuudessani ei lähdetty kesäretkelle Linnanmäelle vaan rehusiiloon”