Mark Levengood: ”Kepeästi vakava”

Mark Levengood on Ruotsissa asuva suomalainen ilopilleri. Ruotsalaiseen tapaan hän uskoo, että tokihan elämässä hyvää tulee. Suomalaiseen tapaan hän tietää, että totta kai huonoakin tulee. Optimistiseen tapaansa hän uskoo, että molemmista selvitään.

Mark Levengood

Ruotsin tunnetuin suomalainen seisoo Helsingissä Johanneksen kirkon edessä ja laulaa Boney M:ää.
Mary’s boy child oli hitti silloin kun pääsin täällä ripille. Pastorin mielestä se oli syntinen laulu, joten rippileirillä sitä soitettiin vain salaa.

Useasti Ruotsin parhaiten pukeutavaksi mieheksi valittu Mark Levengood, 50, on tyylikäs. Puku on hienostunut, tuoksu kutsuva – mutta mitä ihmettä, huulessa on nuuska! Sen hän poistaa ennen lähikuvaa. Kauneinta miehessä on silmien tuike ja huulille helposti levähtävä hymy. Hänellä on hauska tapa löytää huumoria vähän kaikesta, paljon perheestään ja eniten itsestään.

Kävelemme Viiskulmaan, Markin lapsuuden maisemiin. Tänne hän muutti veljensä kanssa Yhdysvalloista, kun suomalainen äiti oli eronnut sikäläisestä sotilasmiehestään. Pieni perhe asettui isoisän ja -äidin luo.
– Asuimme Punavuoressa, melkein hienossa Eirassa. Seuraava kotimme oli Haukilahdessa, melkein rikkaassa Westendissä. Tämä on tarinani, koko elämäni ollut melkein hieno, Mark virnuilee.

Perheen sydän oli taloudenhoitaja Lempi. Hänellä oli suuri sydän ja korvaamaton taito: hän osasi laittaa ruokaa. Isoäiti ja äiti eivät siitä tienneet mitään.

Kun eräänä aamuna veljekset löysivät vanhan Lempin kuolleena, suru oli suuri. Mutta niin oli myös hätä. Kuka heidät nyt ruokkisi?

Mummo ja äiti tutkivat hellaa, mutta eivät ymmärtäneet, miten sitä käytettiin.
– Isoisä pelasti meidät, sillä hän oli sodassa oppinut keittämään puuroa. Sitä söimme aamiaiseksi ja lounaaksi. Illalla söimme Fazerin kahvilassa.

Nyt Mark on lastensa takia opetellut muutamia reseptejä. Kokkaamisesta hän ei silti innostu.
– Monille ikäisilleni ruoasta on tullut elämäntapa. Minusta niin gastronomia kuin golf ovat molemmat aika tylsiä, hän sanoo.

Onneksi puoliso, kirjailija Jonas Gardell huolehtii, että perheessä syödään hyvin. Mark ihastelee nykylasten avoimuutta uusille mauille.
– Me olimme lapsina tottuneet syömään kalapuikkoja ja lihapullia. Siihen aikaan Suomessa kaikki uusi oli kummallista ja kummallinen oli vaarallista.

Mark myöntää auliisti olevansa vanhanaikainen. Hän selittää, että koska hän Suomeen muuttaessaan osasi vain englantia ja ruotsia, muihin lapsiin tutustuminen ei ollut kovin helppoa.
– Paras kaverini oli vuonna 1896 syntynyt mummoni.

Elokuva ja karkumatka

Viiskulmassa oli myös elokuvateatteri Merano. Siellä Mark näki kahdeksanvuotiaana elämänsä tärkeimmän elokuvan, Sound of Musicin.
– Suomi oli tuolloin kaunis, mutta synkkä maa. Sodan varjot olivat vielä lähellä ja kaduilla näkyi paljon sotainvalideja ja pultsareita. Sitten näin elokuvan, jossa kaikki oli kaunista ja ongelmat vain laulettiin pois. Ajattelin, että tuo on minun oikeaa elämääni.

Mark Levengood

Mark sai elokuvan levyn joululahjaksi sinä jouluna, ja monena seuraavanakin. Se oli niin rakas, että tuli aina soitettua puhki.

Elokuvalla oli myös pitkäkantoiset, vaarallisetkin seuraukset. 14-vuotiaana Mark sanoi äidilleen menevänsä ystävänsä luo pelaamaan Monopolia, mutta karkasikin junalla Itävaltaan. Vanhempi ystävä oli hankkinut hänelle interrail-lipun.
– Perillä soitin äidille ja kerroin missä olin. Hän vastasi, että kun tulet takaisin, katsotaan sinulle joku oikein kiva lastenkoti.
– Se oli ainoa kerta, kun äiti oli tosi vihainen. Nyt itse isänä ymmärrän hyvin miksi.

Salzburgissa Mark kiipesi aitojen yli nunnaluostariin päästäkseen näkemään kirkon, jossa elokuvan pääpari meni naimisiin. Sieltä hänet hääti nunna, pitkällä kepillä huitoen.
– Nukuin pari päivää rahattomana puistossa ja tulin sitten kotiin. Se oli silti tärkeä matka. Opin, ettei oikea elämä odota missään muualla.

Ei huudella mitä halutaan

Siirrymme Espooseen, Haukilahteen. Tänne Mark, isoveli sekä äiti ja tämän uusi mies muuttivat vuonna 1969. Keskiluokkaiselle, upouudelle rivitaloalueelle muuttaneet isät olivat insinöörejä ja ekonomeja. Vaimot olivat kotirouvia ja lapsilla oli aikalailla valvomaton vapaus mellestää lähiseudulla.
– Ei silloin lapsia erityisesti varjeltu. Mutta nyt olen ihan lälläri omien lasteni suhteen.

Mark Levengood

Siihen on syynsä. Mark ja Jonas olivat 28 vuotta sitten seurustelun aloittaessaan Ruotsin ensimmäinen avoimesti homo pari. He ovat saaneet tästä paljon kiitosta – mutta myös paljon vihaa.
– Meitä on uhattu ja olemme saaneet murhauhkauksia. Ne eivät ole pelottaneet. Uskomme, että jos joku haluaisi meidät todella tappaa, tuskin hän lähettäisi siitä kirjeen etukäteen.

Se, mikä pelottaisi oikeasti, olisivat lapsiin kohdistuvat uhkaukset.
– Ainut asia jonka kanssa en voisi elää, olisi se, että mun lapsille tapahtuisi jotain, Mark sanoo vakavana.

Kun perhe on yhdessä ulkona, heitä seuraa aina monta silmä- ja korvaparia. Mark vaatiikin lapsilta tuolloin hyvää käytöstä ja muistuttaa heitä, että ei huudella ihan mitä halutaan.
– Lapsistamme yritetään napata salaa kuvia. Uusnatsit ovat laittaneet perheestämme kuvia nettiin, se on tosi ikävä asia.
Mitään tällaista ei tietenkään ollut lapsuuden Haukilahdessa. Asukkaat tunsivat toisensa ja tuntevat yhä.

Kun eräästä ovesta lähtee rouva liikkeelle, Mark ryntää perään.
– Titi! Onko se Titi?

Vanhat naapurukset halaavat. Rouva kertoo seuranneensa Markin touhuja televisiosta. Nyt Mark on naapuruston julkkis. Markin lapsuudessa tunnetuin oli muusikko Usko Kemppi, joka oli säveltänyt Tulipunaruusut.
– Hän oli kiltti vanha setä, joka oli jäänyt sotaan kiinni, kuten monet vielä tuolloin. Hän kertoi
meille aina jostain sakemanneista, mikä meistä oli tylsää.

Katolinen kirkko ja omatunto

Mark kiertää talon ja roikkuu pian korkeassa aidassa nähdäkseen vilauksen vanhasta kotipihastaan. Yhtäkkiä hän spurttaa viereisen talon tikkaille, kampeaa jalkansa alimmalle puolalle ja kiipeää talon katolle.

Mark Levengood
– Tänne me kiivettiin, kun oltiin serkkujen kanssa nähty Maija Poppanen, hän huutelee alas toimittajalle ja kuvaajalle.
– Nuorin serkku hyppäsi täältä alas sateenvarjon kanssa, mutta se ei toiminutkaan kuin leffassa. Serkku sai aivotärähdyksen ja joutui sairaalaan.

Mark kipuaa alas ja näkee taas jotain mahtavaa. Pitkine jalkoineen hän rientää kuin hirvi. Ja nauraa, taas. Onkohan tuollainen hekottelu ihan geeneissä?
– Kyllä mä uskon että meillä on iloisia geenejä, varsinkin amerikan-suvussani. Myös lapseni ovat varsin hyväntuulisia.

Mark Levengood

Sitten Mark vasta repeääkin makeaan nauruun. Hän osoittaa kellarinovea.
– Tuolla minulla oli seksiä ensimmäisen kerran. Tulen vieläkin hyvälle tuulelle kun muistan sen.

Ensirakkauden hän koki poikaystävänsä Juhan kanssa. Mark oli silloin 16-vuotias.
– Kerroin tästä ihanasta asiasta heti äidille ja isäpuolelle. Isäpuoli suuttui kovasti. Me riideltiin niin pahasti, että vielä samana iltana pakkasin kamani ja muutiin pois kotoa.

Mark ja Juha muuttivat pieneen, kurjaan mökkiin, missä oli ulkovessa ja isoja rottia.
– Mutta me oltiin hirveän rakastuneita.

Tuohon aikaan, vuonna 1980, Suomessa homoseksuaalisuus oli vaiettu asia. Sitä se oli myös luterilaiselle kirkolle. Siellä Mark sai kuulla, että se mitä hän on, on väärin. Mark olisi halunnut keskustella asiasta, mutta hän joutui huomaamaan, että siitä ei saanut puhua, sillä sipuli.

Uskovainen Mark suuttui luterilaiselle kirkolle. Hän kääntyi katolisen kirkon puoleen. Sielläkin sanottiin, että homoseksuaalisuus on väärin.
– Minä väitin, että ei ole. He pysyivät kannassaan, mutta suostuivat kuuntelemaan perustelujani. Kävimme oikeaa dialogia.
– Katolisessa kirkossa on sellainen järjestys, että ensin pitää kuunnella paavia, sitten pappia ja niiden jälkeen omatuntoa. Omatunto on Jumalan ääni minussa. Jos omatuntoni kertoo, että on hyvä olla homo niin sitten on hyvä olla homo.

Mark on vakuuttunut, että uskonnon ansiosta hän kokee olonsa enimmäkseen varsin rauhalliseksi. Hän luottaa, että jollain on parempi perspektiivi hänen elämäänsä ja suunnitelmat sitä varten.
– Tosin olen varma, että Jumalalle ei merkitse mitään, onko ihminen katolinen vai protestantti. Hänet voi löytää monella tavalla ja monella nimellä.

Eka julkkis ostarilla

Kotoa on kolmen kilometrin matka Markin ensimmäiseen kouluun. Matkalla ohitetaan lähikauppa, josta Mark haki mammalle tupakkaa, tilille tietysti. Ja Haukilahden ostari, jolla Mark näki 12-vuotiaana ensimmäisen julkkiksensa, Jukka Kuoppamäen.

Myöhemmin hän pääsi läheiseen Tapiolaan kuuntelemaan Armin ja Dannyn ilmaiskonserttia.
– He lauloivat samanlaisissa haalareissa Tahdon olla sulle hyvin hellä. Sitten he lauloivat sen uudestaan, siinä kaikki. Meistä se oli aika hieno konsertti.

Sittemmin Mark on tavannut muutamia muitakin tunnettuja ihmisiä. Kuten Dalai Laman, Meryl Streepin sekä prinsessa Victorian, jonka syntymäpäiväjuhlat hän juontaa joka vuosi.

Mark osoittaa viereistä metsää, jossa asui hullu hirvi. Se ajoi Markin ja tämän kaverin puuhun kaksi kertaa.
– Se ei pelännyt ihmisiä, vaan inhosi. Halusi varmaan syödä meidät. Aikuiset eivät uskoneet, ennenkuin se kävi vanhan naisen kimppuun. Poliisi nukutti hirven ja kertoi meille vieneensä sen Karjalaan.
Tuolloin lasten jutut olivat aikuisista valetta ja valeita sai lapsille syöttää vaikka kuinka.

Mark Levengood

Kun saavumme Mattlidens skolanin pihalle, Mark on silminnähden riemastunut.
– Rakastin kansakoulua! Meillä oli ihana opettaja, joka minusta oli kauhean vanha. Aina lomien jälkeen pelkäsin, että hän olisi vanhuuttaan kuollut. Hän on yhä elossa.

Markia luultiin koulussa aluksi tyhmäksi, mutta hänellä oli vain huono näkö. Silmälasit muuttivat koko maailman.
– Mulla oli uskomattoman isot rillit, änkytin, enkä osannut kunnolla suomea. Silti luokkatoverit olivat mulle ystävällisiä.
Kello on soinut pikkukoululaiset luokkiinsa. Mark käy makaamaan koulun pihalle ja laittaa kädet pään alle. Hänellä on hyvä olla muistoissaan.

Kysyn, mitä suomalaisia perinteitä hän pitää yllä omassa perheessään. Vastaus yllättää epäruokaihmiseltä:
– Tykkään suomalaisesta ruoasta, erityisesti lauantaimakkarasta. Lapseni kutsuvat sitä suomalaismakkaraksi. Ja osaan tehdä oikein hyvää munavoita karjalanpiirakoille.

Mark järjestää lapsilleen suomalaisen pikkujoulun tontun tuomine pikkulahjoineen. Lasten kaverit ovat ihastuneet tapaan niin, että ovat vieneet sen omiin perheisiinsä.

Paidattomat palomiehet

Siirrymme viereiselle yläasteelle. Mark harppoo muistojensa käytäviä ja hyräilee Oi niitä aikoja. Hän kertoo rakastavansa suomalaisia iskelmiä. Niitä hän kuuntelee yksin ja laulaa mukana. Myös suomenkielisiä kirjoja hän lukee mielellään.
– Suomi on hirveän kaunis kieli! hihkuu tämä ruotsinkielinen suomalainen.

Markin suomi on vain vähän hassua. Hänen identiteettinsä on suomalainen, joka asuu Ruotsissa.
– Suomalaista minussa on tietynlainen juurtuneisuus. Ja se, että en mene turhaan lääkärille. Tai siis, en mene koskaan lääkärille.

Mark väittää, ettei ole kovin kiinnostunut kropastaan, koska ymmärtää sen olevan vain lainaa. Oletus on, että elämässä tapahtuu kaikenlaista. Jos jalka onkin joskus kipeä, kai se siitä paranee.
– Nyt kun olen jo 50, pitäisi varmaan mennä lääkäriin katsomaan verenpainetta tai mitä ne nyt tekee. Tuskin tulen siellä käymään ennenkuin olen 60, mutta nyt edes ajattelen, että ehkä pitäisi…

Kun Markin isäpuoli täytti 50, tämä sai virallisissa juhlissa lahjaksi seitsemän samanlaista kelloa. Kun Mark täytti kesällä 50, hän piti mahtavat bileet.

Niissä tarjoilivat paidattomat palomiehet.
– Soitin läheiselle paloasemalle ja pyysin lähettämään sieltä kauniita muskelimiehiä. He kysyivät vain, kuinka monta, Mark kertoo hymyillen.

Vihdoin hieno henkilö

Markin lapsuuden Suomi oli maa, jossa vallitsi konsensus. Kaikki tiesivät, miten jokin piti tehdä, ja sitten kaikki tekivät sen juuri niin, samalla tavalla.

Kun Mark vieraili kesäisin isänsä luona Yhdysvalloissa, hän huomasi, että ihmiset tekivätkin asiat aivan toisella tavalla. Ja sekin meni ihan hyvin.
– Tajusin silloin, että voi tehdä sillä tai tällä tavalla ja lopputulos on silti hyvä. Nyt Suomessakin on jo itsestään selvää, että on vapaus toimia eri tavoin.

Nyt Mark marssii mitään kysymättä vanhan koulunsa jumppasalin ovelle ja koittaa olisiko se auki.
– Tämä minussa on amerikkalaista: aina voi koittaa olisiko ovi auki, eikä pyytää nöyränä lupaa.

Ovi on kiinni, mutta nöyrän pyynnön jälkeen vahtimestari tulee sen aukaisemaan. Mark esittelee ensimmäisen näyttämönsä. Tänne hän kirjoitti näytelmiä, joissa yleensä pilkattiin opettajia. Sittemmin Mark on kirjoittanut useita kirjoja, joissa hän tarinoi elämästään. Ne ovat ovelia, oivaltavia ja hauskoja. Niiden sävy on lempeä, mutta alta löytyy myös piikkejä.

Mark Levengood

Markin uusin työ on levytys Pekka ja susi -musiikkitarinaan. Hän on siinä kertoja.
– Tästä on ollut kulttuurihälinää Ruotsissa, mikä on hauskaa, sillä aiempia kirjojani on pidetty liian keveinä kulttuurisivuille. Nyt olen siis vihdoin hieno henkilö!

Toki kirjoja on myyty valtavasti ja niistä on aina tykätty. Suuri fanikunta on yli 60-vuotiaat naiset. Mark on tästä ylpeä.
– Kauan eläneet tietävät mikä on hyvää!

Riemastuttavien tarinoiden takana on vankka elämänilon viesti. Markin mielestä niin varjot kuin valo kuuluvat elämään: jos ei opi elämään tummien puolien kanssa, ei osaa nauttia kirkkaudestakaan.
– Ruotsalaiset uskovat, että elämä on aina hirveän kivaa. Jos he vilustuvat, se on heistä kamalaa ja väärin. He luulevat, että heillä on oikeus onnelliseen elämään, Mark kuvailee.
– Suomessa me tiedämme, että jos asiat voivat mennä päin helvettiä, ne menevät päin helvettiä. Mutta siitäkin selvitään.

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 23/14.

Teksti: Mia Kuntsi
Kuvat: Pekka Holmaström/ Otavamedia

Avainsanat

Keskustelu

Minäkin rakastin Sound of Music elokuvaa ja kävin sen katsomassa 3 kertaa.Maija Poppanenkin oli minun lempielokuvia.Olen kastettu Johanneksen kirkossa ja olen jopa nähnyt unen siitä mutta en ole kertaakaan aikuisena käynyt samaisessa kirkossa.Minulla oli isäni veljet joilla kävin aina kaupassa jos ehdin ja hekin ostivat ruokaa ja pilsneriä kauppiaalta velaksi joka merkkasi kaikki ostokset pieneen ruutuvihkoon.Muistan aina kun sain allekirjoittaa ostokseni ja tunsin olevani tärkeä.He asuivat Munkkiniemessä.Olen myös nauranut hautajaisissa vaikka vanhemmat eivät hyväksyneet sitä koska isäni veli tanssi kuolevaa joutsenta parin sherrylasillisen jälkeen.Lapsuuteni oli erikoinen ja ihana.Rakastan vieläkin joulua ja vietän pikkujoulua vaikka mieheni nauraa jutuilleni koska lapsemme ovat jo aikuisia.Minulle on aina merkinnyt onnellisuus elämässä paljon vaikka alkoholi ja riidat ovat olleet arkea minun lapsuudenkodissani.Äitini oli taitava kokki joka teki hyviä kaalikääryleitä ja tuprutteli tupakkaa jopa ikkunoita pestessä.Hymyilen niin paljon että saan joskus huomautuksia siitä kuin sä viitsit tyyliin koska minusta elämä olisi liian tylsää muutan.Kaikesta olemme selvinneet positiivisen elämänasenteemme vuoksi vaikka mies joskus vaipuu masentavan hiljaiseksi varsinkin silloin kun puhun yksin ruokaa tehdessä tai lehteä lukiessa tai tiskatessa ilmeisesti siksi hän ostikin meille astianpesukoneen.

Kommentoi juttua: Mark Levengood: ”Kepeästi vakava”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X