Imatrankoski on Suomen vanhin matkailunähtävyys – tunnetko jo sen kiehtovan tarinan?

Imatrankosken pauhu on innoittanut taiteilijoita ja houkutellut ylhäisöä 1700-luvun lopulta asti. Juhlavuoden 2017 itsenäisyyspäivänä koski juoksee vapaana viimeistä kertaa pitkään aikaan, sillä voimalaitoksen patoa korjataan seuraavat puolitoista vuotta.

Vuoksen vanhan uoman itälaita tippuu jylhään rotkoon, jossa ennen on pauhannut Imatrankoski. Vuoksessa kuohuneet Saimaan vedet ovat uurtaneet koskiuomaan ja erityisesti viereisen Kruununpuiston kallioihin satoja hiidenkirnuja.

Kruununpuistossa tikka naputtaa toistasataa vuotta vanhojen kuusien varjossa pystyyn kuolleiden mäntyjen ja koivujen kaarnaa. Kesäisin täällä pesivät telkät ja lehtopöllöt.

Aateliset saapuivat lomailemaan Imatralle

Kuuset ovat saaneet elää rauhassa Imatran keskustassa, sillä koskea ympäröivästä Kruunupuistosta tehtiin Suomen ensimmäinen luonnonsuojelualue vuonna 1842 keisari Nikolai I:n määräyksellä.

Tuohon aikaan Imatrankoski oli tunnettu matkailunähtävyys, jonka maine oli levinnyt etenkin sen jälkeen, kun Venäjän keisarinna Katariina II vieraili siellä seurueineen vuonna 1772.

Pietarin aateliset ja Suomen suurruhtinaskunnan ylhäisö halusivat päästä kokemaan miltä tuntui, kun Euroopan Niagaraksikin kutsuttu koski hakkasi rantatörmiä 1 300 metrin matkalla täyttäen kaikki aistit.

Kilometrien päähän kuulunut pauhu peitti alleen muut äänet, kuohuista nouseva vesisumu kasteli märäksi ja vesivirrat pyörivät hurjana. Kun monta sataa kuutiometriä vettä juoksi pu-touksesta joka sekunti, näky oli samaan aikaan vaarallinen ja kiehtova.

Vierailijoita tuli myös kauempaa. Brasilian keisari Pedro II kävi Imatralla Euroopan-matkallaan 1876. Vuosisadan vaihteen jälkeen Imatralle tuli päivittäin 14 junavuoroa Pietarista.

Tuolta ajalta on peräisin myös Kruunupuistoon vuonna 1903 valmistunut kivinen Valtionhotelli. Arkkitehti Usko Nyströmin suunnittelemaan jugendlinnaan ei rahvaalla ollut asiaa, mutta ylhäisölle se tarjosi aitiopaikan kosken ja sen ympäristön ihasteluun.

Vuonna 1872 Imatrankosken yli rakennettiin köysirata. Se kuitenkin todettiin pian vaaralliseksi ja poistettiin käytöstä.

Rannoille alkoi nousta muitakin palveluja. Kivenhakkaajat ikuistivat vieraiden ”käyntikortteja” rantakallioihin, joissa ne ovat edelleen nähtävissä. Vuonna 1872 rakennettiin köysirata, jonka korissa hurjapäisimmät saattoivat ylittää valtoimenaan kuohuvan kosken.

Paikallisten tapa esitellä kosken mahtavuutta hakkaamalla rannalta puita ja heittämällä ne kuohujen riepoteltavaksi lopetettiin alueen suojelulla.

Koski innoitti taiteilijoita

Liikkumista helpottava silta Imatrankosken yli rakennettiin vuonna 1892, ja vuotta myöhemmin koski valaistiin ensimmäistä kertaa sähköllä.

Imatra-yhtiön valonäytöstä, jossa kaksi valonheittäjää muutti kosken vuoroin punaiseksi, vuoroin vihreäksi olivat tammikuisessa illassa todistamassa taiteilijat Akseli Gallen-Kallela, Louis Sparre ja Albert Edelfelt. Tuolla matkalla Gallen-Kallela aloitti teoksensa Imatra talvella.

Imatrankoski oli taiteilijoiden suosiossa. Kuvassa Akseli Gallen-Kallela ja Albert Edelfelt maalaamassa kosken äärellä tammikuussa 1893.

Imatrankoskella vierailivat lukuisat muutkin suomalaistaiteilijat säveltäjä Jean Sibeliuksesta taidemaalari Hjalmar Munsterhjelmiin ja valokuvaaja I.K. Inhaan. Räyhäkäs koski viehätti kansallisromanttisia aiheita etsiviä.

”Imatrankoski miellettiin alkuperäisen luonnon edustajaksi. Koska se sijaitsi Itä-Suomessa, se sopi myös karelianisteille”, Imatran kaupunginmuseon ja taidemuseon intendentti Eero Laajo kertoo.

Vuonna 1835 ilmestyneessä Kalevalassa Elias Lönnrot kirjoitti: ”Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa, kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: Hämehess’ on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa; ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.”

Koskella kävi myös monia venäläisiä taiteilijoita, kuten säveltäjät Pjotr Tšaikovski ja Igor Stravinski sekä taidemaalari Ilja Repin. Monet intoutuivat myös alempana Vuoksessa sijainneista Vallinkoskesta ja Myllykoskesta.

”Kaikkein kuvatuin, niin valokuvin kuin maalauksinkin, on kuitenkin maisema, jossa Imatrankosken kuohut näkyvät ylävirtaan etelästä pohjoiseen”, Eero Laajo sanoo.

Kuivunut uoma kiehtoo yhä

Mahtavan kosken kuohut alkoivat taintua 1920-luvulla, kun Vuoksen rakentaminen alkoi. Kokonaan vanha uoma kuivui 1937, kun voimalaitoksen kuudes koneisto valmistui ja vesi ohjattiin uuteen uomaan. Sen jälkeen kosken pauhua on voinut ihailla vain näytöksissä tai kun voimalaitosta huolletaan.

Nykyisin Imatrankosken voi nähdä kuohuvan vain näytöksissä, joissa vanhaan uomaan juoksutetaan noin 500 kuutiometriä vettä sekunnissa.

Kansallismaiseman tenhoa pato ei kuitenkaan lopettanut. Koskinäytöksiä kokoontuu yhä seuraamaan satoja ihmisiä, ja vanhaa uomaa ympäröivä luonnonpuisto on suosittu ulkoilualue.

Eläkkeellä oleva biologian ja maantiedon opettaja Leena Aarnio on suunnitellut Kruunupuiston luontopolkuja miehensä Hannu Aarnion kanssa. Talvisin Leena Aarnio ihastelee pakkasen tekemää taidetta ja Vuoksella talvehtivia vesilintuja, kuten koskeloita, merimetsoja ja koskikaroja.

Keväisin, kun uomaa ympäröivä luonto alkaa herätä, ympäristön täyttää Pohjolaan palaavien lintujen sirkutus. Kesällä luonto pääsee väriloistoonsa, kuusimetsää koristavat saniaiset ja uoman kivireunoilla hehkuvat keltaiset värisauramot. Syksyllä lehtipuut luovat ruskan väreillä kontrastia tummaan kuusikoon ja uomaan.

Kuohujen jättämät jäljet näkyvät

Leena Aarniota viehättää Kruunupuistossa myös kontrastisuus, jota luovat toisaalta ihmisen rakentama Valtionhotellin puisto ja toisaalta luonnon muovaama ikimetsä ja jylhä joenuoma.

”Kiinnostavinta on kuitenkin on alueen geologinen tarina. Monissa paikoissa on merkkejä siitä, miten Vuoksi ja Imatrankoski ovat muodostuneet.”

Koskinäytöksiä kokoontuu yhä seuraamaan satoja ihmisiä, ja vanhaa uomaa ympäröivä luonnonpuisto on suosittu ulkoilualue.

Koko Kruunupuisto on entistä Vuoksen pohjaa. Noin 5 700 vuotta sitten, kun Vuoksi alkoi muotoutua Salpausselän yli tulvineesta Saimaan vedestä, joki oli matala ja leveä. Niistä ajoista kertovat uuden ja vanhan uoman välistä niemeä pilkuttavat koskikirnut, jotka ovat muodostuneet virran pyörittäessä pikkukiviä pohjan koloissa.

Myöhemmin virta löysi kallioperästä heikon kohdan ja alkoi kaivertaa siihen uomaansa. Vanhan uoman rosoinen ja jyrkkä itälaita on kosken kuohujen kovertama, ja helposti lohkeavan kiille-gneissin ja kovemman pegmatiittigraniitin vaihtelut näkyvät selvästi.
Myös kosken uoman pohjalle paiskaamat valtavat graniittikivenjärkäleet ovat peräisin tästä seinämästä.

Valtionhotellin puoleinen seinämä on sen sijaan loiva ja veden silottama, sillä vesi ei ole päässyt sitä kallion liuskeisuuden suunnan takia rikkomaan.

”Täällä on helppo unohtaa, että Imatran keskusta on vain kivenheiton päässä”, Leena Aarnio sanoo.

Lähteet: Saimaa Geopark -yhdistyksen geologi Kaisa-Maria Remes ja toiminnanjohtaja Heli Rautanen sekä matkailuopas Riitta Mustonen.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 25/2017.

Avainsanat

Keskustelu

Kyllä lapsena tuli sukuloitua jakäytyä katsomassa nähtävyydet koski ja hiidenkivi tai oliko se kirnu en muìsta aikaa on tovi jotain 40vuotta aikaa oli ihana elämys

Kommentoi juttua: Imatrankoski on Suomen vanhin matkailunähtävyys – tunnetko jo sen kiehtovan tarinan?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X