Interrail vei nuoruusmuistoihin – naiskaksikko reissasi saman reitin kuin 50 vuotta sitten

Toimittaja Pirkko Vekkeli päätti kokeilla, miltä interrail maistuu kypsällä iällä ystävättären ja kahden koiran kanssa. Hän on kulkenut saman matkan myös 1960-luvulla, silloin liftaten.

Helsingin Eteläsatamassa puhaltaa hyytävä viima. Talven selkä ei ole helmikuun lopussa vielä taittunut.

Matkatoverini Kaija pitelee koiria, kun käyn lunastamassa maihinnousukortit Tukholman-laivaan. Lähdemme kokeilemaan aikuisten interrailia. Millaista on matkustaa kypsässä iässä kahden koiran kanssa halki Euroopan?

Italiassa odottaa palkinto: kolmen viikon loma vuokrahuvilassa.

Mitähän tästä tulee?

Viimeksi liftattiin

Matka nostaa muistot pintaan. Reitti on pitkälti sama kuin se, jonka liftasin poikaystäväni kanssa lähes viisikymmentä vuotta sitten – kyllä, lähes viisikymmentä vuotta sitten.

Silloin seistiin peukalo pystyssä tien varressa, koska interrail-järjestelmää ei vielä ollut. Kaikki liftasivat.

Noina 1960-luvun vuosina Euroopan tiet olivat täynnä nuoria eri puolilta maailmaa. Otimme palloa haltuun. Seisoimme teiden risteyksissä käsissämme kyltit: Sen ja Sen kautta Sinne ja Sinne.

Reportaasi_1

Kaija Rosma matkalla etelään.

Autot pysähtyivät, kyydit saatiin. Pelätä ei tarvinnut, puolin tai toisin. Jälleenrakentava Eurooppa oli viaton, toivoa täynnä ja puhalsi yhteen hiileen.

Sen jälkeen on tietysti lennetty. Mutta oi niitä hassuja matkoja pidellen paikoillaan räjähtämäisillään olevan hollantilaisauton takaovea Saksan autobahnalla. Tai tukka avoautokyydissä hulmuten Pohjois-Italian serpentiinillä, kun iloinen Alfa Romeo -kuski painoi nastan lautaa.

Se matka avasi minulle Euroopan.

Nyt katson maanosaani kokeneen aikuisen silmin. Hitaasti, maisemien vaihtumista tarkkaillen. Mikä on muuttunut, mikä pysynyt ennallaan?

Laimea Ruotsi

Tukholmassa Siljan terminaalia rakennetaan uuteen uskoon. Käytävä maihin on pitkä kuin nälkävuosi. Toinen koirapojista tekee omat johtopäätöksensä ja nostaa koipea puolivälissä matkaa.

Matkakumppanini Kaijan Jedi on tuntemistani norwichinterriereistä ehdottomasti fiksuin ja rauhallisin alle
kaksivuotias. Oma koirani, jo seitsemän vuotta täyttänyt Tarmo, käyttäytyy yhä kuin uhmaikäinen kakara. Alfauroksen ottein se yrittää pomottaa lajitovereita.

Junamatka Malmöhön kestää nelisen tuntia. Olemme hankkineet paikkaliput koko menomatkalle jo Suomesta. Siis ihmisille. Koirien osalta homma on vielä hakusessa.

Ruotsi on laimea maa, vaikka sen läpi kiitäisi kuinka nopealla junalla.

Ruotsi on pitkä maa, kun sen läpi liftaa merimiessäkki selässä ja teltta kainalossa. Kyyti oli tiukassa. Istuskelimme tienpenkan ruohikoissa imeskelemässä puolivälissä matkaa ostettuja punavalkoraidallisia karkkeja. Äkta Grännä polkagrisar.

Ensimmäisen reissun matkapäiväkirja

Reportaasi_2

Tukholmasta eteenpäin.

Malmön Clarion-hotelli Temperance on mainiolla paikalla ydinkeskustassa. Koiravieraat ovat tervetulleita, niille on valmiina vesikuppi.

Aamu on usvainen, kun tepastelemme hotellilta takaisin kohti Malmön asemaa. Selkäreppujen sivutaskuissa kulkevat poikien muonapussit ja vesikuppi.

Paikallisjunalla sujauttaa Kööpenhaminaan parissakymmenessä minuutissa komean Juutinrauman sillan yli.

Ruotsista Tanskaan siirryttiin verkkaisesti Helsingborg–Helsingør -lautalla. Kööpenhamina tuntuu ulkomaalta. Olisin jäänyt leirintäalueelle, mutta poikaystävää polttelee matkan jatkaminen. ”Tyttö, mä näytän sulle Italian appelsiinilehdot”, hän sanoi ja purki teltan.

Ensimmäisen reissun matkapäiväkirja

Lautalla Saksaan

Kööpenhaminan rautatieasemalla on ensimmäisten lemmikkilippujen aika. Ruotsissa koirat matkustivat ilmaiseksi lemmikkiosastossa.

Kyllä, koirat ja kissat saavat matkustaa junissa. Niillä pitää olla joko kantolaukku (= ilmainen matka, eläin luokitellaan matkatavaraksi) tai lippu, joka ei useissa Euroopan maissa ole ihan halvimmasta päästä.

Kantolaukuttomina pulitamme koiralipuista halki Euroopan yhteensä reippaat sata euroa per koira, ja joka maassa liput on hankittava erikseen.

Reportaasi_8

Puolivälissä viiden tunnin matkaa Kööpenhaminasta Hampuriin – Tanskasta Saksaan – juna lipuu lauttaan, ja me matkustajat siirrymme laivan sisäkansille. Kuin silloin ennen Ruotsin ja Tanskan välillä.

Illansuussa olemme Hampurissa. Ensimmäiseksi pojat ulos pissille. Aseman edustalla notkuu piikkiveikkojen näköistä porukkaa. Joku karjuu, toinen horjuu. Onneksi he eivät ole kiinnostuneita meistä.

Tunnin odotus ennen yöjunan lähtöä. Etsimme paikan, josta saisi murua myös ihmisrinnan alle. Kaija käy kysymässä, saako tulla koirien kanssa. Totta kai saa!

Huomenta Sveitsissä

Hurautamme Saksan läpi lokoisasti unessa, minä makuuvaunun yläpedillä, Kaija ja koirat alapedillä. En edes näe unta siitä ensimmäisestä matkasta Saksan läpi.

Seisoimme Münchenin esikaupungissa yrittämässä liftiä. Ilta tummui, toivoimme saavamme kyydin yötä myöten kohti etelää paahtavasta rekasta. Hiljaista oli.

Takanamme aukesi pihaportti, ja ylitsevuotavan ystävällinen vanha pariskunta lähes pakotti meidät kotiinsa yöpymään. Ihanat untuvapeitot! Ja pussilakanat, en ole ennen nähnyt sellaisia.

Aamukahvi oli kuitenkin mennä väärään kurkkuun, kun huomasin valokuvat piirongin päällä. Perhekuvia, tärkeitä tapahtumia. Ja kaiken keskellä hopeakehyksissä viiksekäs hahmo: Adolf Hitler. Tajusimme salamankirkkaasti hyytävän tosiasian: sodasta ei ole kulunut vielä kahtakymmentäkään vuotta.

Ensimmäisen reissun matkapäiväkirja

Makuuvaunumme on pitkän Zürichin-junan alkupäässä. Olimme myöhästyä, vaikka seisoimme hyvissä ajoin laiturilla. Informaatio mätti, emmekä löytäneet oman vaunumme kohtaa asemalaiturilla ennen kuin juna jo porhalsi paikalle.

Juoksemme minkä kintuista ja koirien tappijaloista lähtee. Silti joudumme hyppäämään kyytiin ennen omaa vaunuamme. Luovimme eteenpäin entschuldigen-sie-bitte -meiningillä.

Aamulla heräämme siihen, että punaposkinen sveitsiläinen junapalvelija koputtaa oveen ja tuo aamiaisen: kahvia, tuoremehua ja juusto-kinkkusämpylöitä.

Alppien yli

Zürichin asema on sveitsiläisen siisti ja toimiva, vaikka on melkein 170 vuotta vanha. Asemahallin katosta riippuu valtava, värikäs Niki de St. Phallen suojelusenkeliveistos.

Matkalla Milanoon ylitämme Alpit. Sukellamme tunneliin ja ulos vihreiden ja valkoisten rinteiden keskelle. Alapuolella Lugano-järvi peilaa sumuista taivasta. Niittymaisemaan istahtaneet tai kallion syrjään jyrsiytyneet alppikylät ja pikkukaupungit täplittävät järven rantoja.

Reportaasi_6

Niki de St. Phallen enkeliveistos suojelee Zürichin asemaa.

Reportaasi_5

Junan ikkunasta näkyvät Alppien rinteet.

Juna on puolityhjä. Koirat ovat rauhoittuneet, toinen penkin alle, toinen keskelle käytävää retkottamaan. Kohti Italiaa, kohti appelsiinilehtoja!

Milanon asema on samanlainen kaunis vanha rakennus kuin asemat ovat olleet kautta matkamme. Ne ovat hienoja, charmikkaita muistomerkkejä ajasta, jolloin rautahepo valloitti Euroopan. Suurilla risteysasemilla voi melkein kuulla raskaiden hameenhelmojen kahinan kivilattioilla, kantajapoikien huudot ja herrasmiesten kenkien kopinan.

Nykyään matkalaisten yleisimmät jalkineet ovat lenkkitossut.

Lyhyt junan vaihto, ja olemme matkalla Roomaan. Taival taittuu neljässä tunnissa luotijunalla, joka ajaa nopeimmillaan lähes 300 kilometrin tuntivauhtia.

Firenzen ratapiha, jolla pysähdytään hetkeksi, on synkkä, hoitamaton ja täynnä rumia graffiteja. Portti yhteen maailman kauneimmista kaupungeista!

Lyhytshokin jälkeen alkaa radan vierustoilla sypressien, pinjojen ja palmujen Italia, Toscanan kukkulat, kukkivat kirsikkatarhat.

Ja appelsiinipuut täydessä appelsiinissa.

Ihana Rooma

Ikuinen kaupunki ottaa meidät vastaan sadellen suuria pisaroita. Hotellimme Adriano on pikkuisella kadulla sokkelokorttelien keskellä, lähellä Piazza Navonaa. Viihdymme täällä pari yötä. Kävelemme, lepäämme, syömme. Kävelemme, lepäämme.

Onko toista pääkaupunkia, jonka keskustassa olisi neliökilometritolkulla hyödyntämätöntä maata vain siksi, että siellä lepää kaatuneita antiikin pylväitä ja raunioita? Ihana Rooma!

Reportaasi_7

Koirat ovat oppineet erinomaisiksi junamatkustajiksi. Asemilla kuljetaan reippaasti rinnakkain ja junassa hankkiudutaan heti oman penkin tuntumaan rauhoittumaan.

Napoliin saapumisen huomaa siitä, että Vesuvius ilmestyy horisonttiin synkkänä ja grafiitinharmaana kuin Sörnäisten hiilikasa. Vain vähän arvoituksellisempana.

Reportaasi_12

Jedi ja Tarmo kohtaavat italialaiskollegan Acciarolissa.

Juna vaihtuu paikallisjunaksi. Parin tunnin kuluttua olemme määränpäässämme, piskuisen Ascean kaupungin asemalla Tyrrhenanmeren rannalla Salernon maakunnassa.

Huvilalla Pioppissa

Vuokraamme auton. Hinta? Kohtuuden rajoissa. Tämä ei ole niin sanottu budjettimatka, mutta etteikö sitä kannattaisi tehdä. Ilman pienintäkään epäilystä: kannattaa!

Kotiudumme vuokraamaamme merenrantahuvilaan Pioppissa, noin 300 asukkaan kylään kahdentoista kilometrin päässä Ascean kaupungista. Maisemaa voisi tuijottaa aamusta iltaan.

Meri taipuu loputtomiin väreihin turkoosista ja ukkosensinisestä auringonlaskun vaaleanpunaiseen.

Reportaasi_3

Tällainen maisema avautui huvilalta, jonka vuokrasimme kolmeksi viikoksi.

Reportaasi_4

Hotelli Coletten piha henkii Anacaprin rauhaa turistikauden ulkopuolella.

Teemme retkiä parin tunnin ajomatkan päässä oleviin kohteisiin: Sorrentoon, Caprille ja Amalfin rannikolle, jota pidetään – joka on – yksi maailman kauneimmista. Vietämme yön Anacaprin rauhassa, joka on mahdollinen vain turistisesongin ulkopuolella.

Idylliset lähikylät ovat jokapäiväisiä retkikohteitamme. Tykästymme Acciaroliin ja sen eläväisiin markkinoihin. Myöhemmin luemme uutisen, että kolmasosa kylän asukkaista on yli satavuotiaita. Tutkijat etsivät innokkaasti heidän salaisuuttaan.

Voisimme valaista: kuvankauniit maisemat, leppoisa elämänmeno ja taivaallinen keittiö.

Jedi ja Tarmo ovat tietysti retkillä mukana. Kuin parhaat turistit ne kurkistelevat uteliaina aidanrakoihin, nuuskivat joka kolkan, kirmaavat hiekkarannoilla kuohujen tuntumassa ja nostavat pienet mustat kirsunsa kohti meren tuhansia tuoksuja.

Paluu pohjoiseen

Jätämme vuokra-auton Ascean asemalle. Juna lähtee täsmälleen kello 13.46. Paluumatka on alkanut.

Pyyhällämme halki maiseman, joka on sama ja kuitenkin eri. Oliivipuita peittää lähes turkoosinvihreä huntu. Viinitarhat erottuvat paljaan punertavina harmaanruskeasta mullasta. Valkovuokot kukkivat Alppien matalammilla rinteillä.

Reportaasi_9

Caprin satama on vielä tyhjä.

Siirrymme etelästä kohti pohjoista pikkuhiljaa muutosta aistien. Lämpimästä sekamelskasta kohti viileää järjestelmällisyyttä.

Kaiken nykyajan häärinän keskellä mieli hapuilee menneisyyteen. Sen tämä matka on saanut aikaan.

Näen unta pojasta, joka halusi näyttää minulle appelsiinilehdot. Hänestä tuli kahden lapseni isä. Nyt hän lepää haudassaan, mutta minä jatkan täällä kulkua halki Italian vihreyden.

Nämä tiet halki Euroopan, jalan, autoilla, junilla… 1960-luvun maanosa ei sittenkään ollut kovin erilainen.

Reportaasi_10

Eivät nämä Euroopan maat enää tunnu ulkomailta eivätkä ihmiset vierailta, kun on yli kuukauden täällä reissannut. Silti riemastuin, kun näin Tanskan rajalla ison kyltin: Tervetuloa Pohjolaan, ydinaseettomalle vyöhykkeelle!

Ensimmäisen reissun matkapäiväkirja

Luotijunan asiakaslehden jutussa hymyilevät muinaiset etruskipatsaat. Salaperäinen kadonnut kansa, joka rakasti tanssia ja laulua ja arvosti sukupuolten tasa-arvoa.

Eikä piitannut sotimisesta.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 9/16

Lue lisää:

Garda on Italian helmi – viisi vinkkiä matkalle

München päivässä – matkailijan vinkit

Tukholman matkavinkit

Pacific Coast Highway – autolla Amerikan rannikkoa

Keskustelu

Kommentoi juttua: Interrail vei nuoruusmuistoihin – naiskaksikko reissasi saman reitin kuin 50 vuotta sitten

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X