Ihmiset

Miki Liukkonen on vimmainen romantikko: "Taidetta ei pitäisi opiskella. Jos se ei tule luonnostaan, se ei tule ollenkaan"

Miki Liukkonen on kirjoittanut kaksi vuotta yhteen menoon ja pitää nyt loman. - Lomalla seison, sillä olen istunut aivan liikaa, hän sanoo.

Miki Liukkosta, 25, väsyttää. Hän nojaa tiskipöytään ja katsoo ulos keittiön ikkunasta. Aamu Oulun keskustassa on häikäisevän kirkas.

Kirjailija on juhlinut edellisyön uuden runokirjansa, Raivon historia (WSOY), ilmestymistä. Seuranaan hänellä oli ystävänsä, sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta.
– Ville on ateljeekriitikkoni. Näytän tekstini aina ensimmäisenä hänelle. Meillä on samanlainen käsitys taiteesta.

Kaksi nuorta siperiankissaa juoksee ympäri kaksiota. Miki kertoo, että ne ovat hänen kirjallisuutta opiskelevan tyttöystävänsä hankkimat: Olga ja Masha.

Miki nappaa keittiönpöydältä käteensä Raivon historian ja sanoo olevansa siihen tyytyväinen. Kuten hän on ollut tyytyväinen kahteen edelliseenkin runokirjaansa: Valkoisia runoja (2011) ja Elisabet (2012) sekä romaaniinsa Lapset auringon alla (2013).
– On turha kirjoittaa, jos ajattelee kirjoittavansa keskinkertaisesti.

Nyt Miki aikoo viettää kahden viikon loman, koska on kirjoittanut kaksi vuotta yhteen menoon.
– En kyllä tiedä, mitä ihmiset yleensä tekevät lomalla. Minä aion ainakin seisoa. Olen istunut aivan liikaa.

Viime ajat Miki on kirjoittanut megalomaanista romaaniaan, jonka teemoina ovat kvanttifysiikka, romanikulttuuri ja uiminen. Päähenkilöitäkin on 80 ja sivuja hän arvelee kertyvän jopa 1 500.

Kirjailija on kiinnittänyt keittiön seinään useita A4-papereita, joissa hän hahmottaa teoksen rakennetta.

Niiden vieressä on kuva fyysikko Syksy Räsäsestä, jonka kanssa hän on keskustellut kvanttifysiikasta.
– Tätä kirjaa kirjoittaessani tunnen itseni Michelangeloksi maalaamassa kattofreskoa Sikstuksen kappeliin.

Miki Liukkonen muistiinpanojensa kanssa, kuva: Aki Roukala

Maanisessa mielentilassa

Miki Liukkonen keittää vieraille vahvaa kahvia ja haukkaa itse punaista omenaa. Hän kertoo olleensa niin uppoutunut romaaniinsa, että oli jo melkein unohtanut runokirjan ilmestymisen.
– Raivon historia kertoo yhdestä päivästä ja päähenkilön mielenliikahduksista sen aikana. Teksteissä seikkailevat niin intiaanit, Jeesus, isä kuin moni muukin.

Asiaa vihreästä sienivellistä, vesipuhveleista ja pölyisistä moskeijoista kapealla ja poisvievällä Bulevardilla, jota reunustavat sadat pitkät laiturit, joilla kihokit hyökkäävät airojen kimppuun ja hampaattomat naiset purkavat liitua. Siinä on jo tarpeeksi! Eikö tämä voisi jo loppua! (Raivon historia)

Liukkosen romaanin suunnitelmia, kuva: Aki Roukala

Runojen miljööt ovat eksoottisia; Istanbul, Konstantinopoli. Se johtuu siitä, että Miki kirjoitti ison osan runoista kesällä 2014 palatessaan junalla Pori Jazzeilta Ouluun.
– Olin aika maanisessa mielentilassa. Meno päässäni oli kuin intialaisella torilla, eikä suomalainen maisema siksi oikein istunut teksteihin.

Loput runot syntyivät nopeassa tahdissa, alkoholinhuuruisissa tunnelmissa.
– Kustantajan palaute ensimmäisestä versiosta olikin, että se on ihan mielenvikainen. Muokkasin sitten kokonaisuutta.

Oikeastaan Miki päätti kaksi vuotta sitten, että hän lopettaa runojen kirjoittamisen.
– Luulin, että olin jo tehnyt kaikki runot, jotka sisälläni olivat. Päähäni kuitenkin tulvi voimakkaita mielikuvia, joista runot syntyivät.

Melankolinen nuorukainen

– En tiijä yhtään, hän vastaa kysymykseen, miksi on ryhtynyt kirjoittamaan juuri runoja.

Hän muistaa olleensa hyvin herkkä lapsi.
– Jos valaistus oli huoneessa huono, saatoin synkistyä. Jos jonkun vaatteista lähti ärsyttävä ääni tai päiväkotikaverit puhuivat tyhmiä, mulla meni hermot. Lääkäri diagnosoi yliherkäksi.

Mikin äiti sairastui syöpään, kun Miki oli 11-vuotias. Siitä seitsemän vuoden päästä äiti kuoli.
– Ajattelin, että nyt elämässä on tapahtunut kaikkein pahin. Se teki vahvemmaksi. Päätin elää täysillä.

Lukioiässä Miki ryhtyi kirjoittamaan runoja. Yli-Tornion mummolan kirjahyllystä hän löysi Uuno Kailaan teoksen. Erityisen häntä puhutteli runo nimeltä Talo. Hän osaa sen ulkoa:
Nous taloni yhdessä yössä, kenen toimesta herra ties, se auttoiko salvutyössä, se musta kirvesmies, on taloni tyhjä talo, sen ikkunat yöhön päin, epätoivon jäinen palo, vain tulena liedelläin, ei ystävän, vieraan tulla, ole ovea laisinkaan, vain kaks on ovea mulla, kaks, uneen ja kuolemaan. (Talo)

Kailas puhutteli ahdistunutta oululaispoikaa.
– Ryhdyin lukemaan lisää runoja sivistääkseni itseäni. Kohta luin Dostojevskia, Kafkaa ja Gogolia. Sängylläni saattoi olla kuusi kirjaa luettavana. Nukuin parin tunnin yöunia ja kirjoitin koulussa.

19-vuotiaana Miki rohkaistui lähettämään runojaan J.H. Erkon kilpailuun ja voitti.
– Puoli vuotta sen jälkeen sain kustannussopimuksen WSOY:lle. Siitä lähtien olen elänyt vapaana kirjailijana. Apurahoja olen saanut kiitettävästi.

Runokirjojensa myynnistä Mikillä ei ole tarkkaa käsitystä, mutta toimeen tullakseen hän on kirjoittanut myös lehtiin, kuten Kalevaan, Etelä-Suomen Sanomiin ja Imageen. The Scenes -yhtyeensä kanssa hän levyttää ja keikkailee.
– En ole nälkätaiteilija. Toki on ollut niitäkin aikoja, jolloin olen keräillyt röökin tumppeja maasta.

Intensiivinen rappioromantikko

Joka arkiaamu kello 11 Miki Liukkonen astuu oululaisen Cafe Kuluman ovesta sisään. Hän istuu oman, pienen pyöreän nimikkopöytänsä ääreen, kaivaa piirustustussit ja A4-paperit mustasta kangaskassistaan ja ryhtyy kirjoittamaan. Välillä hän käy kadulla tupakalla.

Muutaman tunnin päästä hän kävelee takaisin kotiinsa, istuu kirjoituspöytänsä ääreen ja naputtaa tekstit tietokoneelle. Hän työskentelee iltamyöhään. Välillä hän soittaa kitaraansa.

Kirjoittajana Miki Liukkonen on itseoppinut eikä sano kaipaavansa taiteen opintoja.
– Taidetta ei pitäisi opiskella ollenkaan. Jos se ei tule luonnostaan, se ei tule muutenkaan.
– Mä olen tosi epätyypillinen 2010-luvun kirjailija. Ajattelen taiteen tekemisestä hyvin romanttisesti. Kirjoitan ihan hulluna, koska haluan olla paras. Moni kirjailija tuntuu tekevän päivittäin tietyn työmäärän ja hakee sitten lapset tarhasta.

Intensiivinen työskentely vaatii välillä veronsa.
– Kun romahdan, tunnen päässäni kauhean paineen. Silloin läheiset ovat vieneet mut lepäämään.

Miki ei myönnä, että loisi itse itsestään kuvaa rappioromanttisena taiteilijana, vaikka hänestä sellaisena julkisuudessa kirjoitetaan.
– Olisi se noloa ja laiska manifesti. Mä tykkään baareista, niiden tuoksuista ja nousuhumalasta.

Liukkonen siperainkissan kanssa, kuva: Aki Roukala

Oikeastaan hän on kyllästänyt puhumaan tästä puolesta elämässään. Hän ei ole myöskään huolissaan elämäntapojensa seuraamuksista.
– Olen huolestunut lähinnä siitä, kun läheiset ovat olleet minusta huolissaan.

Isänsä kanssa Mikillä on läheiset välit. Isä on pelastanut hänet monista vaikeista paikoista.
– Mun ei ole tarvinnut kapinoida isää vastaan. Hän soitti 1980-luvulla punk-bändissä eikä kauhistu elämästäni.

Mukka on sielunveli

Vaikka runot eivät ole kirjallisuuden hittilaji, Miki Liukkonen ei koe olevansa marginaalissa.
– Runoilijaksi olen saanut paljon huomiota. Se johtuu varmaan avoimuudestani. Puhun kaiken, koska en välitä mitä muut ajattelevat minusta. Muidenkin runoilijoiden pitäisi ennemmin elää kuin narista jostain Baudelairen olemisen käsitteestä.

Miki lukee Kailaan ohella Pentti Saarikoskea, Eino Leinoa, Aleksis Kiveä ja Arthur Rimbaudia. Myös Timo K. Mukkaa hän on aina ihaillut.
– Pappani oli portsarina baarissa, jossa Mukka kävi juomassa. Kerran pappa toi Mukan heille kotiinkin. Kun voitin J.H. Erkon kilpailun, Mukan vaimo lähetti onnitteluviestin ja Maa on syntinen laulu -romaanin ensipainoksen.
– Tunnen sielunveljeyttä Mukkaa kohtaan. Meillä molemmilla on palavat hermot.

Oulussa merenranta on vielä jäässä. Täällä Miki kulkee mielellään eikä kaipaa Helsinkiin.
– Siellä käydessäni usein eksyn, koska mulla ei ole suuntavaistoa.

Oulussa hänen on helpompi viettää aikaa oman päänsä sisällä ja tuottaa tekstiä.
– Kun luen tekstini läpi ja huomaan, ettei siinä ole korjattavaa vaan se on puhdasta valoa, niin se on paras hetki elämässä.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 8/2015.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Miki Liukkonen on vimmainen romantikko: "Taidetta ei pitäisi opiskella. Jos se ei tule luonnostaan, se ei tule ollenkaan"

Sinun täytyy kommentoidaksesi.