Ihmiset

Minun tarinani: Lasketteluonnettomuus muutti kaiken

Anja Hyysalon poika Pekka oli 19-vuotiaana maailman huipulla freeski-laskijana. Sitten hän kaatui mäessä.

Yksi sekunti muutti kaiken

Laskettelu oli Pekan juttu. Oikeastaan se oli koko perheen juttu, sillä elämämme pyöri pitkään laskettelun ympärillä. Minulla on neljä poikaa: Veikko, Jaakko, Mikko ja Pekka. Nyt he ovat 15-, 17-, 20- ja 23-vuotiaita. Erosimme mieheni kanssa kun kuopus Veikko oli 3-vuotias ja esikoinen Pekka 11. Jäin yksinhuoltajaksi.

Vastoinkäymiset lujittivat meitä. Meistä tuli poikien kanssa hyvä tiimi. Veljeksillä on aina ollut keskenään hyvät välit ja hyvä huumorintaju.

Pekka pääsi lajinsa huipulle nopeasti. Keväällä 2010 hän oli juuri kirjoittanut Rukan Alppilukiosta hienoin arvosanoin, vaikka oli matkustellut paljon ja suorittanut lukiokursseja itsenäisesti. Oli tulossa äitienpäivä ja aioimme vihdoin viettää viikonlopun lasten kanssa yhdessä. Pekka oli tulossa kotiin nousujohteisen kauden jälkeen, menisi kesätöihin ja elokuussa Uuteen Seelantiin treenaamaan ja osallistumaan nuorten MM-kisoihin.

Viimeinen hyppy

Huhtikuun 28. päivä laskuleffan kuvaukset olivat jo pulkassa, mutta Pekka halusi tehdä vielä yhden hypyn. Hän oli huutanut kuvaajille, että menen vielä viimeisen kerran.

Tuulenpuuska tempaisi 191-senttisen laskijan kesken ilmalennon ja Pekka lensi yli alastulon tasaiselle. Kypärä pelasti Pekan hengen. Yksi sekunti, tuulenpuuska ja todellakin viimeinen hyppy. Siihen loppui kaikkien poikieni huoleton lapsuus.

En osannut pelätä

Asumme syrjässä Turun keskustasta ja meiltä on lähimmälle pysäkille matkaa lähes kolme kilometriä. Kun Pekka oli pieni, minulla ei ollut päivisin autoa käytettävissäni, niinpä kävelimme paljon. Pekka kasvoi liikkumaan. Aina piti olla jotakin tekemistä. Nuorena Pekka harrasti eri urheilulajeja, mutta keskittyi yläasteella lasketteluun.

Ensimmäisiin SM-kisoihinsa Rukalle Pekka lähti yksin. Minun piti jäädä nuorempien lasten kanssa kotiin. Pekka oli silloin 15-vuotias ja voitti kaksi kultaa. Iloitsin siitä, että hän sai juhlia mitaleja toisten laskijoiden kanssa. Pikkuveljet kilpailivat samassa lajissa. Pienet olivat SM-tasoa lastensarjoissa.

Minua ei koskaan pelottanut Pekan puolesta. Hän oli niin taitava. Olimme kyllä varautuneet ranne-, polvi- ja olkapäävammoihin, mutta mitään ei ollut sattunut.

Tieto onnettomuudesta

Onnettottomuuspäivänä olin vienyt Veikon golfaamaan Harjattulaan, kun minulle soitettiin illalla Rovaniemen keskussairaalasta. Saimme tietää, että Pekka oli loukannut päänsä pahoin ja häntä oltiin siirtämässä Ouluun teho-osastolle. Helikopteri ei ollut käytettävissä ja matka ambulanssilla Rovaniemen kautta kesti yli 6 tuntia. Pekka oli ollut heti täysin tajuton ja tilanne oli kriittinen.

Odotimme lisätietoja huolissamme. Vapuksi oli varattu paljon ruokaa, mutta se ei maistunut. Yöllä lääkäri kertoi meille, että Pekka taistelee hengestään. Häntä pidettiin koomassa ja tehohoidossa. Meille kerrottiin, että ensimmäiset 4 vuorokautta ovat kriittisintä aikaa ja mennään tunti kerrallaan.

Veikko laski tunteja ja vahti kriittisimmän ajan kulumista. Hän oli tuolloin 11-, Mikko 13- ja Jaakko 16-vuotias. Vanhempani asuivat toisella puolella Suomea ja pääsin Ouluun Pekan luokse vasta, kun he tulivat hoitamaan nuorempia lapsiani. Pekan tyttöystävä Kuusamosta oli ollut siellä jo onnettomuusillasta lähtien ja hänen perheensäkin oli käynyt. Pikkuveli-Veikko latasi iPodinsa täyteen Pekan lempimusiikkia ja lähetti sen matkassani Ouluun.

Kuukausi teho-osastolla

Teho-osastolla vierähtikin sitten yli kuukausi. Minulle oli tärkeää, että joku läheisistä oli koko ajan Pekan luona. Pekan aivoista oli mennyt hermoratoja poikki.
Diagnoosina oli erittäin vaikea-asteinen aivovamma ja aivoverenvuodot päälle.

Magneettikuvien jälkeen lääkäri sanoi, että ehkä emme koskaan saisi Pekkaan merkityksellistä yhteyttä ja tila vastaisi neliraajahalvausta. OYS:n tehon lääkäri sanoi kuitenkin, että aivot pystyvät muovautumaan: viereiset hermosolut voivat ottaa vioittuneilta jääneitä tehtäviä. Pekka oli voittanut ensimmäisen taistelun selvitessään hengissä sairaalaan asti, nyt apuna oli nuori ikä ja huippu-urheilijan peruskunto.

Tiesimme tilanteen karmeuden, mutta toivoimme koko ajan parasta. Jos me emme olisi toivoneet, niin kuka sitten?

Arjesta huolehtiminen auttoi vaikeina aikoina. Toimin ratkaisukeskeisesti ja pohdin, pystyisinkö jäämään omaishoitajaksi ja miten Pekan hoitaisin, jos hän jäisi vuodepotilaaksi.

Hidasta toipumista

Heräämisvaihe pitkästä tajuttomuudesta kesti pari viikkoa. On vaikea sanoa, milloin Pekka ymmärsi minun olevan hänen luonaan. Kun hän ensimmäisiä kertoja availi silmiään, emme voineet tietää, tunnistaako hän meitä. Äitini muistaa, kuinka soitin hänelle ison uutisen: Pekan oikea isovarvas oli liikahtanut.

Pekan silloinen tyttöystävä kirjoitti kesällä sairaalassa vuodenajat paperille. Koska Pekka pystyi jo liikuttamaan oikean käden peukaloaan, hän ohjasi laittamaan kortit oikeaan järjestykseen. Silloin tiesimme, että Pekka ymmärtää.

Pekka siirrettiin Turun kaupunginsairaalaan sisätautiosastolle kesällä, koska lähin kuntoutussairaala oli kiinni. Siellä ei ollut virikkeitä, ja terapeutit terapeutit olivat lomalla. Kävimme Pekan luona päivittäin.

Olen miettinyt, mikä vaikutus heti alussa saadulla terapialla olisi ollut, mutta meillä ei ollut vakuutusta. Pekka oli alppilukiossa ollessaan täyttänyt 18 ja jäi perheen tapaturmavakuutuksesta pois. Posti oli mennyt hänen opiskelija-asuntoonsa, enkä ollut huomannut, että vakuutus päättyi. Kilpailutilanteissa oli kyllä vakuutus.

Kuntoutuksesta apua

Loppukesästä Pekka pääsi Käpylään Validia-kuntoutuskeskukseen. Se oli lottovoitto: siellä hän sai hyvää kuntoutusta. Kun lääkitystä purettiin, häneen tuli eloa ja aktiivisuutta.

Opetin Pekan kävelemään Hirvensalon laskettelukeskuksessa joulukuun 2010 alussa. Kuljimme askel kerrallaan laskettelumäen reunaa. Alussa hän kaatui enemmän kuin askelsi, mutta sinnikkäästi hän nousi ylös aina uudelleen, vaikka se olisi kestänyt vartin verran.

Paluu suksille

Laskimme askelia ja kun yhtenä päivänä 2 000 tuli lopulta täyteen, päätimme, että enää emme laske. Maaliskuussa 2011 Pekka nousi ensimmäistä kertaa suksille.

Olin sanonut, että sitten voit mennä laskemaan, kun saat itse monot jalkaan. Pekka yritti sitkeästi – ja onnistui. Tunnen Pekan niin hyvin. Olen ollut tukena, mutta antanut hänen tehdä itse asioita. Tämä on vaatinut kärsivällisyyttä.

Olen ihmeissäni, kuinka hyvin Pekka pärjää suurten ihmisjoukkojen keskuudessa. Hän on skarppi ja taitaa huumorin. Onnettomuus näkyy vielä kömpelyytenä liikkeissä ja kuuluu Pekan puheessa. Myös muistin kanssa on välillä haasteita, mutta Pekka kuntouttaa itseään päivittäin.

Fight back -kampanja

Pekka on asunut toissa kesästä lähtien omillaan. Olemme auttaneet tarvittaessa, mutta hän on pärjännyt yllättävän hyvin. Hän ei halua keskittyä vaikeuksiin ja valittamiseen. Ystävänsä kanssa hän keksi Fight back -kampanjan. Tarkoitus on kerätä rahaa aivovamman saaneiden urheilijoiden kuntoutukseen.

Muistan, kuinka Pekka tilasi kampanjan logolla 400 pipoa saadakseen rahoitettua tekeillä olleen kirjan painattamisen. Veljet ihmettelivät, miten ne saa myytyä. Ne loppuivat kesken! En voi sanoa mistään Pekan ideasta, että ei tule onnistumaan.

Onnettomuus vahvisti Pekan hyviä luonteenpiirteitä. Hänessä on sisua ja sisältä kumpuavaa aitoa ja siksi tarttuvaa säteilyä. Olen pojastani ylpeä. Ehkä onnettomuudella oli tarkoitus.

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 15/14 nimellä ” Yksi sekunti muutti kaiken”.

Teksti Else Turunen
Kuva Jussi Vierimaa

Kommentoi

Kommentoi juttua: Minun tarinani: Lasketteluonnettomuus muutti kaiken

11v. Pekka-fanin äiti

Uskomattoman Pekan uskomaton äiti!

J

Mahtava kirjoitus, vahva poika!

Sierra1.6

Onko tämä Pekka sama kaveri joka oli taannoin Aamusydämellä-ohjelmassa ja taisi tässä mennäviikollakin vilahtaa aamutv:ssä haastateltavana?

Nuorilla kavereilla on aivan uskomaton elinvoima!

Omituista

Olipas omituinen kommentti ”Juu u:lta”. Oletko peruskatkera ihminen vai mistä viiraa.
Mielestäni Pekan tarina on niin hieno ja uskomaton, että mitä sitten vaikka se kerrotaankin useammassa paikassa.
Tiedän, että Pekan tarina on antanut voimaa ja luonut uskoa tuttavani kuntoutumiselle vaikean vammautumisen jälkeen.
Luulenpa, että Pekan selviytyminen ja kuntoutuminen on monelle se oljenkorsi mihin voi tarttua vaikeina hetkinä.

karmin

Minusta tämä on hieno tarina, näitä saisi olla esillä vaikka missä!!Ota sinäkin vähän positiivisempi asenne, tai älä ainakaan myrkytä meitä kommenteillasi. Älä lue/katso jos et kestä näitä uutisia.

Erja Tikka

Juu u, sulla on ongelma. Ihana luokkatoverini ja ystäväni Anja, olet todellinen selviytyjä itsekin! Kun puhut Pekasta, teet sen aina hymyillen. Ihailen voimavarojasi. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! Erja

Rosita

Ihan hävettää tuon juu u:n tökerö komentti, valitettavasti. Peukuttasi varmaan jos joku hautakivienkaataja (eikö ne ne oo niitä vitun huomionkerrääjijä) on ite hakenu kalijaa lähikaupasta, ne ne on sankareita ja niistä riittäs erilaisia tarinoita. Hieno on äiti ja velipojat ja Pekan ihana (kulta) tyttöystävä jolle viimme ohojelmassa lähetteli terveisiä. Kyllä tuommonen on niin positiivista seleviytymistä ja aina tullee hyvälle tuulelle kun Pekkaa haastatellaan, ihan huippu tyyppi. Ei haittaisi vaikka Pekalla ois oma ohojelma joka päivä telekkarissa,kattosin kaikki,parempi ois ku Sarasvuo tai moni muu, antas palio enempi kaikille. Se on hirviä se tuskan määrä ja epätietosuus sillon kun lähheisestä ei tiieätä seleviääkö, mittää et voi tehä muuta ku oottaa, ihan kauhiaa, semmosta ei toivois kenellekkää. Hieno viesti sinulta, Omituista.

kinni

Hieno tarina! On hienoa, että nämä selviytyjät jakavat tarinaansa ja tukevat muita ihmisiä vastaavissa tilanteissa. Se on käsittämättömän tärkeää! Aina on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä. Heitä voi yrittää valistaa, mutta osa ei sittenkään kykene ymmärtämään. Se on vain tyhmyyttä! Valitettava vamma sekin ja todennäköisesti nimimerkki ”Juu u” on saanut oman vammansa syntymässään. Aivovammahan ei tee ihmisestä tyhmää! Tsemppiä Pekalle ja kaikille samanlaisille elämänmyönteisille arjen sankareille!

Atunen

Hieno tarina jota ei voi kertoa liikaa. Kovin opettavainen meille kaikille ja esim. minä en ollut lukenut tuota aikaisemmin, Jos joku on lukenut, ei ole pakko lukea uudelleen. Uskon että tämä tuo voimia ja uskoa monelle sitä tarvitsevalle.

Voimia

Ensimmäiset kerrat kun näki Pekan esiintyvän telkkarissa ja puhumassa tapaturmastaan ja Fight Backista, eihän sitä voinut muuta kuin vollottaa. Itsekin laskettelutapaturman (en tosin noin vakavaa) kokeneena Pekalle menee täydet sympatiat.

Terveet ihmiset eivät voi käsittää, miltä tuntuu kun liikuntakyky menee. Ja on hirveää siksi katsoa ihmisiä jotka eivät pidä itsestään huolta, valittavat turhasta ja sitten vielä dissaavat sellaisia, jotka vastoinkäymisistä huolimatta pyrkivät mahdollisimman normaaliin elämään, toimeentuloa myöten.

Toivottavasti Pekan tarina saa kaikki nuoret urheilijanalut miettimään riskejä ja arvostamaan omaa terveyttä kisamenestystä enemmän. Riskienarviointia olisi hyvä opettaa pienestä pitäen, etenkin olosuhteissa joissa on luonto näin vahvasti mukana.

Vaikea vammaantuminen vaatii todella paljon nimenomaan läheisiltä jaksamista. Ei ole tarkoitus että potilas joutuu pitämään läheistensä jaksamisesta omansa lisäksi huolta, mutta valitettavasti näin siinä usein käy. Loukkaantuminen vaikuttaa melkein enemmän läheisten kykyyn toimia, kuin potilaan itsensä mutta ilman läheisiä ei tällaisesta pysty selviämään.

Mahtavaa, että Pekan äiti kertoi oman tarinansa ja kovasti tsemppiä jatkoon!

Ja muistakaa pitää vakuutukset kunnossa! Todella harmi juttu, että Pekalla ei ollut vakuutus voimassa, olisi saanut kymmeniä tuhansia euroja pitkäaikaisen haitan korvausta ja kuntoutuksia vakuutuksen piikkiin.

Toimitus

Kiitos vilkkaasta keskustelusta ja palautteesta! Kaikki tsemppi on varmasti Pekalle ja hänen äidille tarpeen.
Toimitus valvoo keskusteluja ja olemme poistaneet ketjun alussa olleen kommentin. Keskustelu saa olla vilkasta ja mielipiteitä on monia, mutta asiattomat kommentit poistamme.

Kohtalon toveri

Äitit on parasta!

avoimuus

Muistetaanhan myös, ettei vammaisuus saisi olla vain sankaritarinoita. Tarkoitan tällä, että on paljon ihmisiä jotka syntyvät vamman kanssa, tai kohtaavat sen varhaislapsuudessa.
Onko oikein kutsua heitä vammaisiksi, ja muita vammautuneiksi. Tämä siis kuulostaa siltä, että vammaiseksi henkilöksi syntyneellä on vähemmän arvoa, kuin valtaväestön vammautunut jäsen. En halua missään nimessä vähätellä yhdenkään kokemuksia, vaan päinvastoin herättää miettimään myös laajaa ja kirvaa ihmisjoukkoa, joka laitetaan vammaisuuden määritelmän alle.
Harvoin heitä vain näkee palstoilla, osallistumassa urheilutapahtumiin tai kaveeraamassa poliitikkojen kanssa. Pekka on ihana ja positiivinen tuulahdus, sekä selviytymistarina että omanlainen sankaritarinansa, ja toivon hänelle kaikkea hyvää kuntoutumisen parissa. Muistetaan myös, että kaikki eivät voi koskaan kuntoutua.
Toivon, että Pekan tarina nostaa myös muita tarinoita pintaan ja auttaa levittämään tietoisuutta. Toivon myös ymmärrystä perheille ja voimia kaikille toimijoille kehitysvamma-alan parissa.
Kiitos.

Pettynyt

Kannattaisi lehden tarkistaa tarina kaikilta osapuolilta, eikä vain poistaa kaikkia negatiivisia kommentteja.

Toimitus

Vilkas keskustelu ja erilaiset näkökulmat ovat aina tervetulleita. Toimitus poistaa henkilökohtaisuuksiin menevät ja asiattomat kommentit. Oikaisupyynnöt ja muut vastaavat yhteydenotot kannattaa kaikkien juttujen kohdalla tehdä suoraan toimitukseen, ei keskusteluketjuun.

Börje

Näin Pekan ensimmäinen kerta telkkarissa Jari S. ohjelmassa. Katselin ja kuuntelin että on pojalla kova kohtalo. Miten päättäväisesti hän taisteli oli jotain käsittämatöntä. Olen siitä lähtien seurannut hänen kehitystä. Oskomaton poika ja äiti. Tässä kirjoituksessa oli että helikopteri puuttui. Tässä maassa riittä rahaan kaikkin turhaan, mutta ei pikien matkojen erämaa turvallisuuteen. Olen itse lapinkäviä. Rikoin olkapään kerran lähtöä edeltävänä paivänä perjantaina Äkaslopololla ja kun ei ollut lääkäriä saatavilla ajon Helsinkiin yhdellä kädellä (automaativaihteisto) ja men Helsingissä lääkäriin.
Pekka toivon sinulle parasta, seraan kehitystäsi ja olen sanaton.

Vastaa käyttäjälle Erja TikkaPeruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.