Minun tarinani: ”On oltava sinnikäs, että pärjää”

Fadumo Dayibin, 42, lukutaidoton äiti kannusti häntä eteenpäin. Sotaa paenneen Fadumon unelmat toteutuivat Suomessa.

En ole koskaan ollut lapsi. Jouduin aina käyttäytymään kuin aikuinen. Äitini sai ennen minua 11 lasta, jotka kaikki kuolivat hoidettavissa oleviin sairauksiin. Äiti arveli, että minäkin menehtyisin, mutta minä selvisin. Myös pikkusiskoni ja -veljeni jäivät eloon, meitä on kolme.

Äidillä oli hotelli Mombasassa, Keniassa, missä asuimme silloin. Hän oli tunnettu liikenainen, vaikka ei osannut lukea tai kirjoittaa.

Fadumo Dayibin

Opin äidiltä uhrautuvaisuutta: hän jätti pienet lapsensa mennäkseen auttamaan omaa köyhää lapsuudenperhettään Somaliassa. Velvollisuudet perhettä ja klaania kohtaan tulivat ennen meitä. Siksi isäni antoi meidät toisen vaimonsa, etiopialaisen naisen, hoiviin.

Koimme hylkäämistä, väkivaltaa ja nälkää

Nainen oli lapseton, katkera ja hyvin julma. Koimme hylkäämistä, väkivaltaa ja loputonta nälkää. Se oli rauhattoman lapsuuteni vaikeimpia kokemuksia.

Äiti joutui vankilaan veljiensä tekemisten takia Somaliassa, kun olin 10- tai 11-vuotias. Vankilassa äiti sairastui ja hänet siirrettiin hoitoon Keniaan. Me lapset puolestaan muutimme tätimme luokse Somaliaan.

Täti oli vielä pahempi kuin isän vaimo. Opin nopeasti, että väkivalta on Somaliassa arkipäivää, lapsia lyödään nyrkillä ja esineillä sekä potkimalla.

Täti oli kaunis, älykäs ja koulutettu, mutta kerran hän hakkasi minut niin, että olin tajuttomana kaksi päivää. Verta vuoti korvista ja nenästä, ja näköni heikkeni.

Lopulta isä tuli hakemaan meidät Keniaan. Sen jälkeen muutimme ensimmäistä kertaa pysyvästi äidin luo.

Äiti oli paras ystäväni

Opin pienenä tarkkanäköiseksi ihmisten suhteen. Äiti oli paras ystäväni ja kuunteli neuvojani liikeasioissa. Ollessani 12-13-vuotias äiti huomasi, etten osannut kunnolla lukea. Hän järjesti minulle kotiopetusta. Pian aloin viettää aikaa kirjakaupassa. Muistan vieläkin kadulla myytävien kirjojen tuoksun.

Isäni äiti oli ollut orja, joka oli pakotettu naimisiin isoisäni, orjanomistajan, kanssa. Myös isäni oli lapsena orja, mutta hän karkasi seitsemänvuotiaana ja eli katulapsena. Hänestä tuli rekkakuski ja hän oppi puhumaan seitsemää kieltä, vaikka oli lukutaidoton.

Opin lapsena vanhempieni välirikosta, että pahuudella ei ole mitään rajaa. Rakastin silti myös isääni. Hän oli tyylikäs mies, jolla oli aina paljon naisia, mutta hän rakasti meitä omalla tavallaan. Lähdettyämme maasta en nähnyt isää enää. Hän kuoli yli satavuotiaana.

Tulin Suomeen pikkusiskoni ja -veljeni kanssa lokakuussa 1990, aikuisuuden kynnyksellä. Saavuimme Moskovan kautta. Äiti oli ommellut veljeni housuihin salataskun, jossa oli rahaa. Se oli onni, sillä jouduimme jättämään Moskovaan kaiken, mitä meillä oli tallella, myös arvoesineet ja valokuvat. Helsingissä vastassa oli Punaisen Ristin työntekijä, joka puhui somalin kieltä.

Mahdollisuus elää niin kuin olen aina halunnut

Muistan ensimmäisen yön matkustajakodissa Helsingin Kaisaniemessä. Ajattelin, että nyt minulla on mahdollisuus elää niin kuin olen aina halunnut. Kaikki riippuu siitä, miten motivoitunut olen. Pari viikkoa myöhemmin meidät siirrettiin Lapinjärvelle ja kuuden kuukauden kuluttua Siilinjärvelle. Saatuamme myönteisen turvapaikkapäätöksen muutimme Kuopioon.

Äiti tuli Suomeen kaksi vuotta myöhemmin perheen yhdistämisen kautta. Hän oppi nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan. Hänellä oli suunnitelmia, opiskelu ja kauppakoulu kiinnostivat. Mutta sitten hänen kuntonsa heikkeni. Äiti kuoli vuonna 1995 ja hänet on haudattu Kuopioon. Se on minulle hyvin tärkeä paikka.

Äiti kannusti minua aina: kun kävelimme Kuopiossa yliopiston ohi, hän sanoi, että jonakin päivänä tulisin opiskelemaan siellä. Jo ollessani pieni hän kyseli, mitä työtä haluaisin tehdä ja miten haluaisin elää. Äiti kävi unelmani läpi kanssani kuljettamalla minua paikoissa, jotka kiehtoivat minua.

Mieheni on hyvä isä ja hyvä aviomies

Tapasin Lapinjärvellä somalialaisen miehen, josta tuli paras ystäväni. Menimme naimisiin 1993, ja meillä on neljä lasta, yksi poika ja kolme tyttöä. Mieheni on erilainen mies, hyvä isä ja hyvä aviomies.

Kun ensimmäinen lapsemme syntyi, en nähnyt vastasyntynyttä kunnolla heikon näköni vuoksi. Mieheni otti lainaa ja maksoi silmieni laser-leikkauksen. Olen näköni velkaa hänelle.

Fadumo Dayibid

Opiskelin lähihoitajaksi, sitten sairaanhoitajaksi. Kun aloitin terveystieteen maisterin opinnot Kuopion yliopistossa, mieheni jäi kotiin hoitamaan lapsia. Häntä haukuttiin tohvelisankariksi.

Unicefin kautta töihin Somaliaan

Hakeuduin työhön naisten ja lasten pariin. Kun lähdin Unicefin kautta Somaliaan vuonna 2005, mieheni jäi Suomeen lasten kanssa. Vuonna 2006 sain siirron Keniaan. Saatuani melkein neljän vuoden komennuksen Fidžisaarille perheeni lähti mukaan. Seuraava pestini oli Liberiassa, jossa johdin nuorten kehitys- ja terveysprojektia.

Palasimme Suomeen puolitoista vuotta sitten. Lapsemme ovat käyneet englanninkielistä päiväkotia ja kansainvälistä koulua. Joskus huvittelemme tyttöjen kanssa, laitamme länsiafrikkalaista musiikkia soimaan ja tanssimme. Teemme myös intialaista, afrikkalaista ja italialaista ruokaa.

Mieheni suorittaa maisteriopintoja Helsingin yliopistossa. Itse olen tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa. Keväällä sain tiedon, että lähden vuodeksi Harvardin yliopistoon. En ollut uskoa sitä, mutta vanhin tyttäremme, joka on suurin kannustajani ja paras ystäväni, uskoi siihen koko ajan.

Olen kulkuri kansakuntien välillä. Minulla ei ole koskaan ollut koti-ikävää, koska ei ole kotia, jota ikävöidä. Muistoni Somaliasta ovat enimmäkseen huonoja. En olisi koskaan saanut näitä mahdollisuuksia muualla. Se pitää muistaa, vaikka Suomessakin on ongelmansa.

Täällä on paljon rasismia, ja aluksi se katkeroittaa. Nyt tiedän, että rasismille ei pidä antaa valtaa. Rasistit ovat kuin pieniä lapsia, mutta joskus se mitä he sanovat, pitää paikkansa. Jos suomalainen Jorma huutelee humalassa solvauksiaan, se on raukkamaista. Pahempi rasisti on kuitenkin sosiaalityöntekijä, joka ei kannusta ihmistä ottamaan vastuuta omasta elämästään.

Haluan kertoa lapsilleni, että elämä ei riipu siitä, mistä tulet, vaan siitä mihin olet menossa ja mitä haluat. Somalialaisen tytön on oltava sinnikäs taistelija pärjätäkseen. Toivon, että lapsillani, varsinkin tyttärilläni, olisi vapaus tehdä mitä he haluavat ilman, että kukaan tuomitsee.

Suomi ei ole monikulttuurinen yhteiskunta

Kun hyväksyy sen, että Suomi ei ole monikulttuurinen yhteiskunta, täällä on helpompi elää. Suomessa meitä pidetään ikuisesti maahanmuuttajina. Elän sekä suomalaisen yhteiskunnan että somalialaisyhteisön reunamilla, sillä ne ahdistavat ja rajoittavat. Näistä asioista pitää puhua, ja siksi kirjoitan blogia nimeltä Transnationalist. Suomessa voin tehdä niin, Somaliassa olisin ehkä kuollut sen vuoksi.

Suomi on antanut minulle koulutuksen, rauhan ja passin. Elämälläni on tarkoitus. Olen siitä ikuisesti kiitollinen äidilleni ja tälle maalle. Kokemani rasismi on pientä verrattuna kaikkeen muuhun.

On vaikea uskoa, että minä, jonka isä oli karannut orja ja molemmat vanhemmat lukutaidottomia, olen nyt Harvardissa. Lähdin tänne lasteni, maani ja perheeni takia, en itseni vuoksi. Harvardin jälkeen haaveeni on saada valmiiksi elämäkerta, jota nyt kirjoitan, ja valmistua tohtoriksi.”

 

———————————————————————————————————-

Toimituksen päivitys 24.8.2015: Fadumo Dayib on ehdolla Somalian seuraavissa presidentinvaaleissa.

Keskustelu

”Pahempi rasisti on kuitenkin sosiaalityöntekijä, joka ei kannusta ihmistä ottamaan vastuuta omasta elämästään”
Vahva mielipide, varsinkin kun on yleistä ajatella, että rasismia on se kun ei anneta, ja erityisesti jos ei harjoiteta positiivista erityiskohtelua. Asuminen USA:ssa on selvästi vaikuttanut ajatteluun.
Helpon ja vastikkeettoman rahan syytäminen ihmisille ja maille ei ole koskaan ollut hyvä ajatus.

Rikasta afrikkalaista tarinankerrontaa. Paljon dramatiikkaa, jossa faktat ja totuus on vain tiellä.

Väkivaltaa, nälässä pitämistä, moniavioisuutta, lasten kaltoinkohtelua, mutta ah, mitä kerrontaa. Uskomatonta tarinaa eteenpäinpyrkivistä ihmisistä vaikeuksien keskellä. Liian paksua ollakseen totta, liian siirappista, liian mustavalkoista. Ja lisäksi sellainen onni, että erilainen somalialainen mies tuli kohdalle. Taivaissa kirjoitettu nyyhkytarina. Kuin Nyyrikkiin taiteiltu satu.

Onpa katkeria kommentteja! Taitaa kateus nostaa päätään kun pakolainen pärjää elämässään toisin kuin jotkut rasistiset looserit!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.