Minun tarinani: ”Pakenin masennusta Intiaan”

Lapsenlasten kuolema oli nujertaa Annukka Heleniuksen, 60. Intiasta hän löysi uuden elämän ja miehen.

Annukka Helenius, kuva: Kai Widell, copyright: Kai Widell
Annukan hindunimi on Swamini Anuradha Puri. Hänestä on tullut pyhän miehen kumppani.

”Masennus hiipi pikkuhiljaa. Se sai ehkä alkunsa kymmenkunta vuotta sitten, kun kaksi pientä lapsenlastani kuoli autokolarissa. Poikanikin oli pitkään sairaalassa, mutta selviytyi. Samoihin aikoihin aviomieheni sairastui vakavasti, ja avioliitossamme oli muitakin ongelmia.

Olin silloin Karjalohjan kunnanvaltuutettuna ja kansanedustajaehdokkaana. Siitä seurasi ikäviä kähinöitä, enkä tuntenut enää viihtyväni politiikassa. Ja lähipiiristä kantautui uutta surua.

Olin pyörittänyt pitkään omaa luontaishoitoyritystäni ja työskentelin paikallislehden avustajana. Voimani alkoivat vähetä. Lääkäri totesi minun sairastuneen vakavaan masennukseen. Mutta en pitänyt sairaslomaa. Tunsin, että ympäristö, perheeni ja asiakkaani odottivat minulta koko ajan lisää. Masennuslääkkeitä söin vain pari tablettia. Juttelu sairaanhoitajan kanssa auttoi jonkin verran.

Intian matka muutti kaiken

Intia tuli elämääni hiukan yllättäen. Lähdin kaksi ja puoli vuotta sitten Gujaratiin turistireissulle. Olin käynyt aiemmin Intiassa vuonna 1998. Gujaratin-matkalla mielessäni kävi, olisiko maalla ja minulla enemmän annettavaa toisillemme.

Matkan jälkeen eräs Facebook kaverini, Lontoossa asuva intialainen, vinkkasi minulle Dumkan kaupungissa toimivasta ashramista, jota hän tuki taloudellisesti. En tiennyt ashrameista mitään. Ystäväni kertoi, että ne ovat yhteisöjä, jotka ovat omistautuneet esimerkiksi joogalle ja henkiselle kilvoittelulle. Mutta niille kasaantuu myös yhteiskunnallisia tehtäviä, kuten lapsista, köyhistä ja sairaista huolehtimista, neuvontaa ja koulutusta.

Ashramit pyörivät pääasiassa lahjoitusvaroin; lahjoittajissa on sekä intialaisia että ulkomaalaisia.

Asia melkein unohtui, kunnes ashramin johtaja Swami Atmananda otti sähköpostitse yhteyttä.

Huhtikuussa 2013 matkustin taas Intiaan. Eräänä aamuna minulle vain kirkastui, että minun pitää lähteä.

Vain hullut menevät Dumkaan

Swami oli vastassa Kolkatan lentokentällä. Hän vei minut Jharkhandin osavaltiossa, 300 kilometrin päässä Kolkatasta sijaitsevaan Dumkaan, joka on miljoonan asukkaan kaupunki keskellä viidakkoa. Ashram on alueella, jossa on 32 kylää. Intiassa sanotaan, että vain hullut menevät Dumkaan – ja siltä se tuntui aluksi minustakin.

Annukka Helenius kumppaninsa Swami Atmanandan kanssa, kuva: Kai Widell, copyright: Kai Widell
Swami Atmananda oli mukana, kun Annukka vieraili Suomessa.

Väestö koostuu lähinnä adivaaseista, alkuperäisistä intialaisista, ja chantaaleista, afrikkalaisten ja australialaisten siirtotyöläisten jälkeläisistä. Kumpikin ryhmä poikkeaa tavoiltaan esimerkiksi gujaratilaisista. Dumkalaiset eivät ole ikinä väärässä tai pyytele anteeksi. Minut otettiin kylässä vastaan kuitenkin innostuneen uteliaasti.

Swami Atmananda on homeopaatti ja lääkäri. Hänellä oli ashramissa vastaanotto, jossa kävi viikoittain kymmeniä ihmisiä. Minun työstäni ei ollut aluksi sopimusta, vaan päätimme katsoa, miten homma toimi. Huomasin, että yhteispeli sujui heti. Swami kirjoitti reseptejä ja jakoi ravitsemustietoa, ja minä hieroin ja jumppautin asiakkaita.

Viiden viikon kuluttua palasin Suomeen. Mutta lähtiessäni jo lupasin, että tulen takaisin.

Melanooma ei estänyt paluuta Intiaan

Elokuussa olin taas lähdössä. Kävin ottamassa Lohjan terveyskeskuksessa matkavakuutuksen edellyttämät rokotukset. Samalla käsivarren luomesta löytyi aggressiivinen melanooma. Se leikattiin, ja seuraavana aamuna lensin Intiaan. Melanoomasta ei ole ollut enää merkkejä.

Kun selvisi, että jään ashramiin pitemmäksi aikaa, minusta tuli paikallinen julkkis. Olin tv:ssä ja lehdissä. Etenkin kylän naiset halusivat nähdä, miten ulkomaalainen nainen elää. He olettivat, että länsimaisilla naisilla on jotenkin ylellinen elämäntapa.

Mutta minä pyrin elämään kuten muutkin. Halusin parantaa kyläläisten, erityisesti naisten elämää.

Naiset ovat perinteiden armoilla: monet on pakotettu naimisiin jo lapsina, ja lastenhoito ja ruoanlaitto ovat heidän pääasiallinen tehtävänsä.

Naisten tyly kohtalo

Valtio jakaa riisiä, mutta monet elävät silti puutteessa. Varsinkaan tytöille ei riitä aina ruokaa. Ashramiin tuodaan pikkutyttöjä, jotka perheet ovat hylänneet. Yhtä tyly kohtalo on raiskatuilla naisilla. Myös heitä asuu ashramissa.

Pohdimme, että käsityöläisyys olisi luonteva tapa naisille ansaita omaa rahaa. Ashramiin hankittiin ompelukoneita, joilla naiset ompelivat nukkeja. He saivat pientä palkkaa, ja nuket myytiin matkamuistoiksi. Mutta ei se helppoa ollut. Naiset eivät olleet oikein tottuneita työntekoon.

Olin Swami Atmanandan kanssa Dumkan ulkopuolella tapaamassa ashramin perustajan sukulaisia viime maaliskuussa, kun kivilastissa ollut kuormaauto tuli mutkan takaa väärää puolta ja törmäsi pakettiautoomme. Jäin puristuksiin ja tunsin, että jalkoihini sattui pahasti.

Olin ensin Durgapurin sairaalassa ja lopulta Delhissä, ja jalkojani leikattiin 12 kertaa. Kolmen kuukauden sairaalareissun jälkeen palasin ashramiin, mutta kävelen yhä huonosti. Työ on jäänyt vähemmälle. Vien ashramin lapsia kouluun, hoitelen yhtä pikkuvauvaa ja teen käsitöitä, kudon villasukkia, joita tarvitaan talvella.

Ashramin naisten omepelema nukke, kuva: Kai Widell, copyright: Kai Widell
Naiset ompelevat ashramissa nukkeja, joita myymällä he tienaavat omaa rahaa.

Uusi elämänkumppani on pyhä mies

Minusta on tullut Swami Atmanandan elämänkumppani. Olen saanut hindunimen Swamini Anuradha Puri, virallinen nimeni on yhä Annukka Helenius. Rakkaus – tuskinpa se syttyi ainakaan ensisilmäyksellä, mutta ajan mittaan välillemme on rakentunut syvä kiintymys ja kunnioitus.

Olen suhtautunut uskontoihin melko neutraalisti, mutta ne ovat aina kiinnostaneet minua. Intian valtauskonto on hinduismi, mutta intialaisten päivittäisessä elämässä uskonnolla ei ole juuri sijaa. Ihmiset ovat tottumattomia aatteelliseen tai filosofiseen pohdiskeluun.

En pidä itseäni valaistuneena, ja huuliltani saattaa silloin tällöin päästä suomalainen kirosana. Mutta pyhän miehen kumppanina koetan pitää omalta osaltani huolta, että ihmisillä riittäisi aikaa hiljentymiseen ja mietiskelyyn. Joka aamu ashramissa alkaa joogahetkellä ja meditaatiolla.

Elämäntehtävä Intiassa

En kysynyt läheisteni mielipidettä, kun lähdin Intiaan. Ajattelin, että tämä asia kuuluu yksin minulle. Toki kaipaan välillä kolmea lastani ja kuutta lastenlastani, mutta pidän heihin viikoittain yhteyttä Skype-puhelimen välityksellä.

Uskon, että totaalinen elämänmuutos auttoi minua pääsemään irti masennuksesta, mutta ratkaisuni ei sovi kaikille. Ja intialainen todellisuus, räikeä yhteiskunnallinen ja rodullinen epätasa-arvo, kastijärjestelmän vaiettu olemassaolo ja naisten alistettu asema pistää välillä vihaksi.

Mutta minulla on tehtävä, jonka uskon saaneeni ylhäältä. Haluamme perustaa ashramiin koulun. Ensin lastentarhan, josta siirryttäisiin vähitellen varsinaiseen kouluun. Opettajista on huutava pula, mutta uskon rahoituksen ja oikeiden ihmisten löytyvän. Täkäläisen koululaitoksen taso on surkea, eivätkä edes lukiolaiset aina osaa lukea.

Hyvää Intiassa on se, miten vähällä tavaralla olen huomannut tulevani toimeen. Ashramissa eletään joskus melkein kädestä suuhun, eikä esimerkiksi autoon ole aina bensaa. Suomesta kaipaan lähinnä ruisleipää ja edam-juustoa. En ole tehnyt päätöksiä, mutta voisin hyvin kuvitella viettäväni täällä koko loppuelämäni.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 3/15.

Teksti: Jarmo Pasanen
Kuvat: Kai Widell

Keskustelu

Kommentoi juttua: Minun tarinani: ”Pakenin masennusta Intiaan”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X