Minun tarinani: Positiivisella asenteella elämän karikoista eteenpäin

Veikko Saloranta aloitti uuden elämän, kun koko omaisuus meni ja avioliitto päättyi. Hän oli silloin 70-vuotias.

Virallisesti täytän lokakuussa 93 vuotta, mutta samaistun edelleen nuoriin. Vedän täällä Lahdessa neljää joogaryhmää. Oppilaita minulla on viikottain toistasataa, myös yksityisoppilaita. Kun joogan oppii, mikään ulkoinen asia ei enää vaikuta liikaa elämään. Jos en joogaisi, en olisi enää tässä.

Talvisodassa mukana

Lähdin talvisodassa vapaaehtoisena rannikkolaivastoon. Sitä ennen olin ollut juoksupoikana, kengänkiillottajana ja Askon tehtaan puuseppänä.

Sodassa olin mukana muun muassa Bengtskärin ja Viipurin valtauksessa. Menetin osan oikean käden nimettömästä, mutta pahinta oli, että sota jäi yöuniini.

Pankkikriisi vei kaiken

1980-luvun lopulla koin henkisesti saman vaurion kuin sodassa. Ehkä jopa rankempana, koska silloin tavallaan purivat omat koirat.

Olin perustanut 1950 Salpausselän Kirjapainon, jonka luovutin 68-vuotiaana pojalleni velattomana. Meillä oli maailman nopein värikone, mutta oli tervettä kehitystä, kun poika päätti hankkia isomman koneen. Pankki suositteli valuuttaluottoa. Minä olin takaajana. Kun tuli pankkikriisi, menetimme poikani kanssa kaiken. Siinä meni myös omakotitaloni. En minä voi hyvällä muistaa sen ajan politiikkaa.

Avioero 40-vuoden liiton jälkeen

Kun olin menettänyt omaisuuteni, tuli heti perään avioero. Olin ollut melkein 40 vuotta naimisissa. Kaksi lastamme olivat aikuisia. Vaimoni ei voinut hyväksyä sitä, että kaikki meni. Ei olisi pitänyt suostua takaajaksi, mutta ajattelin silloin poikaani. Tein poikani hyväksi sen, minkä katsoin tärkeäksi. Siinä oli kaikilla hermot kireällä, ero tuli sitten samassa huutokaupassa.

Mitä enemmän tuuli tuivertaa, sen vahvemmiksi juureni ovat tulleet. Menetin kaiken, mutta ei se minua kaatanut. Ajatuksen voima on mahtava. Aloin ajatella, että minähän olen nyt vapaa kaikesta. Ei ollut enää huolta firmasta, eikä avioliitostakaan. Mutta eivät tuollaiset lyönnit tapahdu ilman kipuja. Kyllä se sattuu.

Muutto ulkomaille

70-vuotiaana laitoin repun selkääni ja lähdin Espanjaan. Sama reppu minulla oli ollut sodassa, nyt se on jossakin vintillä. Sain 500 markkaa kuukaudessa, oli pakko lähteä halvempaan maahan. Ei minusta olisi ollut millään sosiaaliluukuilla kävijäksi.

En tiedä, mitä ihmiset ajattelivat lähdöstäni. Se oli sellaista mylläkkää, jossa oli pakko ajatella vain omaa selviytymistään. Halusin löytää paikan, jossa minut taas hyväksyttäisiin.

Eniten säälin siinä vaiheessa poikaani, jolta oli yhtäkkiä otettu kaikki pois. Nykyisin hän on taas samassa yrityksessä yhtenä johtajista.

Espanjan Fuengirolassa menin esittäytymään Girasolin kylpylän johtajalle ja lääkärille. Olin ollut perustamassa Suomen joogaliittoa 1967 ja myöhemmin Suomen joogaopistoa.

Joogaopettajaksi Espanjaan

Koska olin toiminut koko ajan kirjapainotyöni ohella joogaopettajana, kysyin, olisiko minulla mahdollisuuksia jatkaa joogan opettamista Espanjassa. Lääkäri ja johtaja katsoivat toisiaan ja totesivat: ”Mutta sehän kuuluu kylpylän imagoon.” Niin sitten perustin Asociacion Joga de la Costan.

Espanjassa tunsin itseni taas ihmiseksi. En ollut koskaan ennen asunut ulkomailla, mutta siellä sain elinmahdollisuuden. Olin koko ajan täystyöllistetty isojen joogaryhmien ohjaajana.

Asuin Espanjassa 12 vuotta, mutta kävin välillä Suomessa. Espanjassa oli hienot oltavat. Terveyskeskuksessakin oli oma henkilääkäri, jolle sai aina ajan. Ja kaikki samassa talossa asuvat tervehtivät toisiaan.

Paluu kotiin

Palasin kuitenkin Suomeen 2005, kun Girasolin kylpylä myytiin ruotsalaiselle vanhusten hoitolaitokselle. Espanja alkoi myös tuntua ahtaalta, autoakaan ei saanut mihinkään parkkeerattua. Kesätkin alkoivat tuntua siellä liian lämpimiltä. Aloin myös kaivata entisiä joogaoppilaitani täällä Lahdessa. Kaipa se on niin, että sitä haluaa aina lopulta takaisin kotiin.

Suomeen palatessani olin yli 80-vuotias. Laitoin lehteen ilmoituksen, että poika on tullut takaisin kotiin. Joogaryhmäni alkoivat taas täyttyä.

Työntekoa eläkeiässä

Teen edelleen töitä neljä päivää viikossa, mutta kesällä on vapaata. Ei voi olla mitään parempaa kuin työ. Tärkeintä ihmiselle ovat säännöllinen elämänrytmi ja työ. Työ antaa energiaa joka solulle, mutta pitää rakastaa sitä, mitä tekee.

Ehkä minulla on luontaista kykyä selvitä ongelmista, mutta kyllä jooga on suurin pelastajani. Olen hoitanut läheisiänikin joogalla. Äidilleni annettiin yli 80-vuotiaana viikko elinaikaa. Hänen leikkaamistaan pidettiin liian vaikeana, mutta minä sanoin, että leikatkaa. Opetin äitiä tekemään joogaharjoituksia heti leikkauksen jälkeen. Hän toipui ja eli vielä viisi vuotta.

Jooga on pitänyt kehon ja mielen kunnossa

Kun jooga tuli Suomeen, joogaa harrastavat leikkivät korkeasti sivistyneitä puhumalla vain englantia. Olin sitä mieltä, että suomalaisille pitää puhua suomea. Nykyään ohjaan joogaa myös Virossa Haapsalussa, jossa myös hoidatan itseäni. Kun hoitaja kysyy, mitä hoitoja haluan, vastaan: Otan kaiken, mitä yli 92-vuotiaalle kuuluu. En tosin koskaan mieti ikääni.

Lääkärit ihmettelevät huippuluokkaa olevia arvojani. Eivät meinaa uskoa, että ne ovat minun tuloksiani. Monet ihmettelevät sitäkin, että ääneni on niin nuorekas. Kyse on vain oikeasta hengitystekniikasta, jota olen opettanut oopperalaulajillekin. Kun käyn sotaveteraanien tilaisuuksissa, ihmettelen, miten paljon vanhempia muut ovat, vaikka eiväthän he ole.

Ihminen on luotu liikkumaan, vierivä kivi ei sammaloidu. Harrastan myös hiihtoa, uintia ja soutua. Olen tykännyt aina liikkua vesillä, mutta purjevenettä minulla ei enää ole. Täällä kotonani joogaan, syön ja pidän kämppäni siistinä. Välillä olen netissä, sain juuri uuden koneen.

Tulevaisuudenhaaveista

Millaisena näen tulevaisuuden? Haluan elää terveenä ja palvella yhteiskuntaa. Tavoitteeni on antaa vielä noin 10 vuotta joogaopetusta. Sen jälkeen siirryn varhaiseläkkeelle. 100-vuotias on sopivassa iässä nauttimaan matkustamisesta.
Olen onnellinen ja terve, kiitos luonnon parantavien voimien. Elämä soljuu niin nopeasti, etten ehdi huomata huonoja päiviä. Kaikki kokemukseni ovat lisänneet tietämystäni, eikä se ole koskaan pahaksi.

Ikävien asioiden kipu saa tuntua vähän aikaa, mutta siihen ei kannata itseään juntturoida. Pitää hankkia tekemistä, joka vie eteenpäin, eikä taaksepäin.

Sitä olen vähän ihmetellyt, että vapaat naiset ja leskinaiset lähtevät onnellisina joogatunneiltani, mutta minä raukka jään aina sinne yksin kuin nalli kalliolle.

Jos vakavasti mietitään, se on kai niin, että elän yksin, koska sitä oikeaa ei ole osunut kohdalleni. No, tulevaisuudesta ei tiedä – eikä tässä vielä mitään kiirettä ole.”

Kuvat: Lauri Rotko

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 14/14 nimellä ”Kipuun ei kannata jäädä kiinni”