Ihmiset

Miten tunnesyömisen saa kuriin?

Tunnesyöjälle ruoka on rakas vihollinen.

Ahmimiskohtausten taustalta löytyvät usein kielletyt tunteet. Ruoka rauhoittaa, helpottaa ahdistusta ja vie ajatukset hetkeksi toisaalle.

Kaikki me syömme joskus lohdutukseksi, mutta milloin syömisestä tulee ongelma ja miten tunnesyömisen voisi saada hallintaan?

Kerro kokemuksistasi!

Kommentoi

Kommentoi juttua: Miten tunnesyömisen saa kuriin?

Anonyymi

Ei laita sitä ruokaa suuhun, yksinkertaista mutta valitettavan totta.

Sandra

Hyvä Anonyymi, on kovin helppo ohjeistaa, kun itsellä ei ole juuri tätä ongelmaa. Useimmilla meistä on jokin akilleen kantapää, mutta se tuntuu turhan monilta unohtuvan.

Minulla on perinnöllinen taipumus rakastaa sokeria ja, kiitos vanhempieni, jo vauvana kehitetty riippuvuus sokeriin. En ole koskaan tupakoinut, mutta jos tupakasta vierottuminen on yhtä hankalaa kuin sokerista, ymmärrän ongelmaa hyvin.

Rasvan laadun muutos ja sen vähentäminen tai valkoisista jauhoista luopuminen, ei ollut ongelma eikä mikään. Puhumattakaan kuidun lisäämisestä. Mutta karkit! Huh miten hankalaa! Suklaa ja toffee ovat pannassa, mutta jos en syö hedelmäkarkkeja, sorrun mihin tahansa sokeriseen.

Sokruaddikti, ihan tutkitusti

porca

En tiedä kuinka paljon on tunnesyömistä, kuinka paljon ihan biologista sokeriepätasapainoa/hiilihydraattihimoa, kun minulla on ongelmana väsymykseen syöminen. Olen kotiäiti, en pääse ulos illansuussa kun väsy iskee. Sitten tulee puputettua koko ilta jotakin, mieluiten makeaa. Ja tuo väsymys taas johtuu – sokerista. Eli lisää sokeria ei todellakaan vaivaa paranna. Tunnistan myös kuukautiskiertoon sekä vuodenkiertoon liittyviä lisääntyneitä (makea)mielitekoja.

Samoin kuin väsymykseen, tulee syötyä janoon. Tämä ei varmaan ole klassista tunnesyömistä, mutta samasta ilmiöstä kyllä on kysymys; jokin tunne/ tarve on, mutta vastaus siihen on väärä.

Yana

Aloin uudelleen ja uudelleen laidutukseni. Pari viikkoa menee ja sitten annan olla. Päädyn syömään kun asia lannistaa, tunteet alkaa elää. Sitten syön, kuin varkain palan jotain, sitten ostan jotain hyvää ja senkin syön nopeasti. Aivan liian nopeasti syön nämä makupalat, en tunne edes makuja onko se makeaa, rasvaista. Kunhan tyydytyn, ei ei. Ei se näin mene. Syömällä en saa tyydytettyä tunteita vaan käyn kaapit läpi onko jotain syötävää joka tyydyttäisi syömisen halun tunteet, ei löydy. Hiippailen kauppaan hakemaan jotain, ei sekään auta. Lopulta päädyn että olen tunnesyöjä, vailla vahvaa itsetuntoa. Nyt olen varmaan jo lähellä syömisen ongelmaani, mutta mitä tehdä. En tiedä? Miten voisin vahvistaa itsetuntoani? Sehän voisi olla apu siihen että työn jatkuvasti…

Lukija

Anonyymi sanoo:ei laita sitä ruokaa suuhun.Mutta kun suu vetää ja on pakko saada suuhun.Ei onnistu minun kohdallani.

MUMMI-RAIJA

HELPPO SANOA, ÄLÄ LAITA RUOKAA SUUHUN, IHMINEN JOKA KÄRSII TÄSTÄ”AHMIMISSAIRAUDESTA” EI VOI ITSE VAIKUTTAA SYÖMISEENSÄ, JA PAHOITTAA MIELENSÄ MOISISTA KOMMENTEISTA. KAIKKIHAN JOHTUU KORVIEN VÄLISTÄ, LÄÄKÄRI VOI KIRJOITTAA RESEPTIN MIELIALALÄÄKKEELLE,JOKA VOI JONKIN VERRAN AUTTAA (ei kaikilla) MUTTA TERAPIA ON EHKÄ PARAS HOITOKEINO, SAA PUHUA JOLLEKKIN, JOILLEKKIN JA TAJUTA ETTEI OLE YKSIN SAIRAUTENSA KANSSA. KAIKILLE ASIAN KANSSA KAMPPAILEVILLE TSEMPPIÄ JA JAKSAMISTA, EIKÄ VÄLITTÄÄ ASIASTA TIETÄMÄTTÖMIEN TYPERISTÄ KOMMENTEISTA.

Liikalihavuuden kokenut

Minut ”hemmoteltiin” lapsena liikalihavaksi, lihoin ylipainoiseksi jo viiden ikävuoden jälkeen. Täytettyäni 18 -vuotta aloin olla kyllästynyt pullukkaan ulkomuotooni ja aloitin laihduttamisen Painonvartioissa. Tuloksena on jo parin vuoden ajan ollut -38 kg, josta olen todella ylpeä!

Tarinani vinkki on: PIDÄ RUOKAPÄIVÄKIRJAA. Kirjaa ylös JOKA päivä kaiken mitä syöt ja minkä verran. Sen jälkeen vähennä syömistä vähitellen, unohtamatta herkkupäivää KERRAN viikossa. Täydellinen luopuminen hyvästä on pahaksi. Paras keino laihduttaa on syödä tervellisesti pieniä annoksia, ja pitää syömisestään kirjaa. Pienet repsahdukset eivät haittaa: pitkällä aikavälillä laihtuu, kun muistaa pitää kiinni PIENISTÄ välitavoitteista.

Tunneruokailuun auttaa puhuminen. Eli se jo mainittu terapia. Ammattilainen sen ei välttämättä tarvitse olla, riittää, että on joku ”rippi-isä”, jolle asiasta voi puhua, ja joka kannustaa jatkamaan.

apilsa

Otan osaa edellisiin viestinkirjoittajiin. Minä en kärsi makean himosta, mutta kun sairauteni vuoksi kipuja ja ei illalla tahdo saada unta. Tie vie tietenkin jääkaapille ja teen voileipää, onneksi kuitenkin rukiista. Mutta kun ei ole nälkä, ja syödä pitää sen kivun vuoksi.
Liikkuminen on hankalaa, koska rollaatorin kanssa liikun, mitä liikun. Yritän pari pientä lenkkiä päivässä käydä ulkon. Mutta kun kädet ei kestä. Kysyttekin, että mitä?? Joo, kädet ei kestä kävelyä. Oikea oppinen rollaattorilla kulkeminen on, että osa painosta varataa rollaattorin varaan, koska jalat ei kanna – minullakin on reuma viottanut jalkojen niveliä.

Mutta palataanpa siihen ruisleipään. Sekin kyllä lihottaa, ja sitten kun on vielä paljon erilaisia lääkkeitä, kerää ne nestettä kehoon.
Pitää kai olla tuon ”anonyymin” ohjeen mukaan ihan aukaisematta suutaan, ainaakaan ruokatarvikkeiden edessä.
Kyllä voi varmaan kääntyä sinne peiliin päin ja syyttää vain itseään. Mutta kun ei todellakaan kaikkea jaksa.

Ymmärrän hyvin niitä henkilöitä, jotka tässä kiireissä yhteiskunnassa yrittää taiteilla työn ja koden kanssa eteenpäin. Iskee väsymys jne…
Sorrutaan helposti siihen namipussiin, antaa sillähetkellä hyvää oloa. Ja taas on jaksettu muutama puolituntinen eteenpäin. Kun vielä sitten, etenkin meidän naisten on jaksettava ne perheen työt siellä kotona kaiken muun päälle.
Itse olin yrittäjä ennen sairastumistani (sairastuin vakavasti 7/2007) ja nyt ole eläkkeellä.

Lämpimät ajatukset Teille kaikille, jotka taistelette tunnesyömisen kanssa.
Se on iso peikko elämässä, mutta helpoin lienee pistää monta muuta asiaa ensin elämässä kuntoon, sitten ehkä ihan huomaamatta on tunnesyöminenkin jäänyt pois.
terkkusin: Saara (painoindeksi 29)

Vastaa käyttäjälle MUMMI-RAIJAPeruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.