Farkut ovat meidän kaikkien historiaa

Farkkuihin on tikattu enemmän tunnetta ja kulttuurihistoriaa kuin mihinkään muuhun vaatekappaleeseen.

Myyjätär katsoo äitiä säälivästi.
”Nuoret käyttävät näitä nykyisin ihan katuasuina.”

Äiti hypistelee kovaa, tummansinistä, keltaisella tikattua kangasta tyytymätön ilme suupielissään. Olen pikkutyttö ja päässyt mukaan pikkukaupunkiin ostamaan veljelle uusia housuja. Minulla on ompelijan tekemä hame, polvisukat ja rusetti päälaella.

”Niin kalliitkin”, äiti päivittelee. ”Näyttävät työhousuilta.”

Kotona isosiskot tärisevät ihastuksesta: ”Tapsa sai Jamekset!”

Ymmärrän, että kyse on jostain perin tärkeästä. Luulen pitkään, että jamekset on yleisnimi denimkankaisille housuille. Minut puetaan kuitenkin mekkoihin. Eihän toki tytölle katuasua!

Alun perin farkut olivatkin 1800-luvulla kaivosmiesten, mekaanikkojen ja rautatieläisten työvaatteita.

Kangaskauppias Levi Strauss ja räätäli Jacob Davis synnyttivät ensimmäiset aidot farkut vuonna 1873. Housut tunnisti niitein vahvistetuista taskuista, indigonsinisestä väristä ja nahkalapusta, jossa kaksi hevosta vetää housuparia eri suuntiin. Housuihin liitettiin vielä tunnusnumero 501. Muutaman vuosikymmenen kuluttua Levisten kilpailijaksi syntyi Lee.

Kun elokuvien aiheeksi keksittiin Villi Länsi, lännensankarit puettiin farkkuihin. John Wayne taltutti roistot Levikset jalassa. Farkuista tuli tosimiehen myyttinen merkki.

Nuoruuden symbolit

Toisen maailmansodan jälkeen farkut valloittivat Euroopan amerikkalaisten

elokuvien ja rockmusiikin mukana. Ne alkoivat symboloida nuoruutta ja kapinaa.

Farkuista ja nahkatakista tuli paheellisia vaatteita, kun Marlon Brandon tähdittämä, moottoripyöräjengistä kertova The Wild One tuli teattereihin. Suomalainen sensuuri kielsi elokuvan esittämisen, mutta silti pärinäpojat farkkuineen ilmestyivät kaduille.

James Dean ja Marilyn Monroe olivat nuorten idoleita. Hekin esiintyivät farkuissa.

Suhtautuminen farkkuihin riippui paikkakunnasta, koulusta ja Helsingissä jopa kaupunginosasta. Monissa kouluissa farkut kiellettiin.

Danny farkuissa

Danny vieraili Ruotsin suosituimmassa musaohjelmassa Diggartime vuonna 1969. Kuva: Alec Byrne

Kaksi helsinkiläistehdasta, Vaaksa ja Mattisen Teollisuus, alkoivat valmistaa farkkuja. Vaaksoja kutsuttiin

nimellä Väiski, kun taas Mattisen housujen nimeksi keksittiin James Deanit. Kuolleen filmitähden nimen käyttöä ei katsottu hyvällä, ja se muutettiin ytimekkääseen muotoon James.

James oli Suomen ylivoimainen farkkumerkki pitkälle 1970-luvulle. Markkinointitempauksissa oli mukana julkkiksia, kuten Danny, Frederik, Kirka, Katri Helena ja Tapio Rautavaara.

Virve rosti farkuissa

Rokkimimmi Vicky = farkkumimmi. Kuva: Pekka Kuparinen/OM-arkisto

Peffasta istuu

Olen 12-vuotias, kun äiti viimein heltyy. Kotipaikkakunnan tekstiilimyymälästä mukaan lähtevät ensimmäiset farkkuni. Silittelen niitä onnellisena, mutta koululuokassa edessäni istuva Hessu yrittää pilkata: ”Rica Lewikset?

Mitkä semmoiset muka ovat?”

Haalistan housuja jynssäämällä niitä kontallani karjakeittiön lattialla juuriharjalla ja mäntysuovalla. Housujen polveen piirtyy kuulakynällä sydän, rauhanmerkki ja lempibändi: CCR.

Kun kasvan ensifarmareistani ulos, saan vihdoin kaihoamani Jamekset. Mutta voi surkeutta, ne ovat kangasta, joka ei haalistu, vaikka kuinka raastasin. Syntymäpäivälahjaksi saamani valkoiset farmarit pilaan ensimmäisessä pesussa viikkaamalla ne liian kosteina kaappiin: housujen lahkeisiin ilmestyy homepilkkuja.

1970-luvulla merkillä alkaa olla väliä. Mikä tahansa farkku ei enää kelpaa, ja takataskutikkauksista näkee, mihin leiriin käyttäjä kuuluu.

Uusia kotimaisia valmistajia on paljon, ja ulkomaisten merkkien lisenssivalmistus lähtee käyntiin. Irja Leimu suunnittelee Lee Cooper -farkkuja suomalaisille vartalotyypeille. ”Peffasta istuu, reidestä svengaa”, mainoslause ylistää.

Hurriganes-bändillä on suuri merkitys Matti ja Pirja Majavan kehittämän Beavers-merkin menestykseen.

hurriganes

Hurriganes käytti Beaverseja. Kuva: Pekka Kuparinen/OM-arkisto

Tasa-arvopöksyt

Ylioppilaskesänä ostan leveälahkeiset Falmersit.

Farkut, Marimekon raitapaita ja nahkableiseri ovat ainoa kelvollinen, uskottava asu yliopiston käytäville. Poikakaverilla on tietysti melkein samanlainen univormu.

Kaunista, kestävää farkkukangasta kelpaa tuunata ja kierrättää. Rica Lewiksistä syntyy myöhemmin laukku, Falmerseista hame. Koipiin kelpaavat lopulta vain aidot Levikset. Onneksi on kesätöitä, sillä edullisia halutuimmat farkut eivät ole vieläkään. Tuumakokoja vertaillaan ja niitä syynätään salaa toisten vyötärölapuista: mitä pienempi, sitä parempi. 25–27-tuumaiset loppuvat kaupoista. Varattomana opiskelijana on helppo olla hoikka. Varattmuutta edistää, että farkkujen kanssa pitää olla myös samanmerkkinen, kallis farkkutakki.

Lukiolaisena olin kaihoten katsonut Kotiliedestä muotikuvia, joissa nuoret

mallit poseerasivat Teinitalon asut yllä. Muutto Helsinkiin avaa väylät himoittujen aarteiden äärelle.

Kivipestyt, vaaleat farkut elävät aikansa: niiden ikuiseksi suomalaiseksi symboliksi nousee mäkikotka Matti Nykänen. Jos uusiin kivipestyihin ei ole varaa, loraus kloriittia pesukoneeseen antaa halutun lopputuloksen – jos tuuri käy.

Suosikki-lehti alkaa järjestää Miss Farkku -kisoja. Lappajärven tanssilavalta kiertueelle bongataan Anne Murto, joka lopulta valitaan koko maan Miss Farkuksi. Hän pääsee töihin Eila Salovaaran perustamaan MicMacmyymälään. Anne Murron mittojen mukaan suunnitellaan Primadonna-malli, jota myydään tuhansia. Fanien jono yltää lauantaisin Vuorikadulta Kluuvikadun kulmaan.

Mainokset luovat brändejä. Herbie Kastemaan taituroimassa ilmoituksessa sininen maali ruiskuaa aerosolipullosta myötäilemään MicMac-peppua. Housut ovat pillilahkeisia, ja kankaat kulkevat edellä aikaansa: ne sisältävät stretchiä.

Juuri kankaan joustavuus taitaa pelastaa farkkumuodin. 1980-luvun Working Woman arvostaa helppohoitoisia, mukavia materiaaleja, jotka pysyvät mukana yhä kiihtyvässä menossa.

Farkkuihin alkaa ilmestyä myös yksityiskohtia. Niiden uusi elämä koittaa, kun muodinluojat – Calvin Klein en- simmäisenä – keksivät alkaa luoda omia farkkumallistojaan.

Armanin, Escadan tai Jordachen logoa ei peitellä villapaitojen alle. Miksei se voi olla takataskun reunassa vielä suuremmalla? Muodin kuvasto todistelee, että farkut ovat ”salonkikelpoiset”: valkoinen, silkkimäinen, rusettikaulainen pusero farkkujen kera pukee niin Dynastia-tähti Joan Collinsia kuin rokkari Vicky Rostia.

Farkut ovat tasa-arvoiset. Naistenklinikalla vauvaa odottavia äitejä nököttää rivissä niin, ettei meitä toisistaan erota. Jokaisella on yllään lappufarkkuhaalarit. Farkut eivät enää symboloi kapinaa, vaan pikemmin rentoutta.

Mutta jos vieras pukisi ne ylleen vaikkapa presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle, häntä voisi hyvinkin syyttää kapinahengestä.

Kirka farkuissa

Kirka farkuissa sai tytöt kiljumaan vuonna 1986. Kuva: Riitta Sourander.

Trendien ytimessä

Trendianalyytikko Susanna Björklund on urallaan suunnitellut farkkuja esimerkiksi Beaversille ja Seppälälle.

”Vaikka farkut ovat klassikkovaate kuten valkoinen t-paita, nekin muuttuvat mitoitukseltaan matkan varrella. Iloinen asia on, että vanhat farkut saavat toisen ilmeen, kun ne asustaa uudella tavalla. Trendit ovat katsojan silmässä, ja aina on edelläkävijöitä, jotka haistavat jutut ensimmäiseksi.”

Nyt pitkään muodissa olleet pillifarkut ovat saaneet haastajan 1970-luvun alaspäin levenevistä lahkeista. Kyllästyminen entiseen saa ihmisen uudis- tumaan.

Björklund sanoo, että uteliaisuus uusia asioita kohtaan pitää meidät hengissä.

Wau! Vedetäänpä huikea johtopäätös: erilaiset farkut ovat tärkeitä evoluution kannalta.

Teen tutkimuslenkin Aalto-yliopiston lähistöllä. Yhdeksän opiskelijaa kymmenestä on sonnustautunut farkkuihin. Merkillä ei kuulemma ole enää niin väliä, mutta kuin sattumalta kaikilla on jalassaan ketjuliike Zarasta hankitut housut. Fitnessiä harrastavat tai wannabe-fitness -tyypit pukeutuvat takapuolta korostaviin Freddy-farkkuihin, jotka ikuistetaan belfie-kuviin.

Risat ovat parhaat

Tähtihetkeni koen harhaillessani ulkomaisen ketjutavaratalon farkkuosastolla. Käteen osuu kivantuntuinen housupari. Vilkaisen merkkiä: Rica Lewikset. Nämähän ovat ranskalaiset, eivätkä mistään peräkylän puodista. Yhä hengissä!

Sovitan housuja. Ei hävetä yhtään. Mitähän entinen luokkakaverini Hessu nyt sanoisi?

Mutta pöksyt jäävät kauppaan. Kellarissani pahvilaatikossa on jo pinottain erisävyisiä ja -mallisia, lököttäviä tai tiukasti soivia, lantiota kiristäviä tai vyötärölle nousevia, bootcut-leikattuja tai pohjemittaisia sinisiä housuja. Jokaiseen sisältyy ajatus, että ehkä ne vielä tulevat muotiin. Ajatus on harhakuva: eivät ne tule, eivät sellaisenaan. Jokaiseen pariin liittyy joku muisto, eikä niitä kaikkia halua penkoa.

Parhaan käsityksen nykyhetken farkkutyylistä saa Youtube-videosta, jossa esitellään kahdessa minuutissa seitsemän vuosikymmenen muotia. 2010-lukua edustaa nainen, jolla on yllään hihaton pusero, musta nahkajakku, korkokengät ja reikäpolviset boyfriend-farkut.

Siksi omat rakkaimmat, resuiset farkut ovatkin peräisin poikani vaatekaapista. Niissä on tähän hetkeen mukana sopivasti kaikkea, etenkin tunnetta.

Vilkaisen peiliin, huvittaa ja liikuttaa. Voi meitä äitejä.

Lue lisää:

Suomalainen koru on keräilijän uusi suosikki
Minne menet suomalainen tekstiili- ja muotiala?
Eveliina Melentjeff – nainen, joka aikoo pelastaa Seppälä-ketjun

 

Keskustelu

Kommentoi juttua: Farkut ovat meidän kaikkien historiaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X