Ihmiset

Naisia töissä!

logo:Kotiliesi, Naisia työssä!

Kotiliesi täyttää syksyllä 90 vuotta ja kerää sen kunniaksi tarinoita naisten työpäivistä yhdeksältä eri vuosikymmeneltä. Aloitimme naisten työpäivien tarinoiden keruun 1920- ja 1930-luvuilta, nyt siirrymme 1940-luvulle.

Sota vei miehet rintamalle ja naisten tekemä kodin ulkopuolinen työ oli välttämättömyys maan perustoiminnoille. Sodan päätyttyä naisten työtä tarvittiin jälleenrakennuksessa ja sotakorvausten maksussa. Itselleni kiinnostavaa tieto oli tämä: Valtioneuvosto antoi vuonna 1945 ohjepalkat, joiden perusteella naisille tuli maksaa vähemmän kuin miehille.

Mummoni Astrid Toivonen oli minulle yksi elämäni läheisimmistä ihmisistä. Juttelimme ties mistä, mutta ihmeellisesti mummon nuoruuden työvuodet 1940-luvulla karjakkona jäivät vähemmälle puhumiselle.
Tiedän, että Astrid Leponen syntyi Munapirtin saaressa, Pyhtään kunnassa köyhien vanhempien toiseksi lapseksi. Ensimmäinen lapsi oli hukkunut kaksivuotiaana. Isä oli sekatyömies ja äiti maalaamattoman, yksihuoneisen mökin emäntä.

Astrid päätti jo nuorena, että hän ei saareen jää. Hän lähti 19-vuotiaana opiskelemaan karjakoksi Eriskgårdin kartanoon kouluun nimeltä Svenska Teoretiska kreatursskötareskolan. Koulu kesti puolitoista vuotta. Sitten Astrid meni töihin.

Selasin äitini luona valokuvakansioita ja koetin löytää lisää johtolankoja. Yhdessä kesäisessä kuvassa parikymmentä nuorta naista hymyilee kameralle, kaikilla on essut päällä. Olisiko se oppilaitoksen luokkakuva? Talvisessa kuvassa kolme iloista nuorta naista on kuvattu ison kelkan päällä navetalta näyttävän rakennuksen edustalla. Ehkä se oli mummon ensimmäinen karjakkopaikka?

Ensimmäinen työpaikka oli Friggarby Gårdin tila Kirkkonummella toukokuusta 1941 seuraavan vuoden toukokuuhun. Käsinkirjoitettu työtodistus kertoo, että karjakko Leponen on paitsi tehnyt työt hyvin myös käyttäytynyt siivosti. Joku Astridia veti kotikonnuille, sillä hän aloitti jo kuukauden kuluttua karjakon työt Pyhtäällä Hinkabölen talossa. Siellä hän oli töissä syyskuuhun 1943.

Suomi soti. Astrid liittyi Lotta-järjestöön siskonsa kanssa. Astrid ei kuitenkaan päässyt Lotan hommiin, sillä karjakon työ oli sodankin aikaan arvokasta ja siksi karjakkojen piti pysyä hoitamassa eläimiä.

Astrid päätti kouluttautua tarkastuskarjakoksi. Hän palasi vanhaan oppilaitokseensa kuukauden pituiselle kurssille ja valmistui. Meijerit palkkasivat tarkastuskarjakoita käymään tiloilla, joista ne ostivat maitoa.


Syyskuussa 1945 Astrid meni naimisiin ja käsittääksemme karjakon työt loppuivat siihen. Ensimmäinen lapsi syntyi seuraavana vuonna. Astrid palasi työelämään myöhemmin uuteen ammattiin.

Me lapsenlapset ja lapset emme kamalasti tiedä mummon karjakkovuosista. Minä muistan mummon jutun lehmien hoidosta: lehmää piti taputtaa ronskisti. Silloin lehmä jäi miettimään, että tuollaisen karjakon kanssa ei pidä ryttyillä. Jos jo taputus tuntuu tältä, miltä sitten kun se suuttuu ja lyö. Neuvo tuli minulle mieleen hoitaessani hevosia. Isojen elukoiden kanssa pitää olla jämpti. (Kissani saivat sitten pomppia niin omilla kuin isovanhempienikin pöydillä.)


Äitini muistaa mustan naisten polkupyörän, jolla Astrid oli kertonut tarkastuskarjakkona liikkuneensa talosta taloon.
Karjakon työ oli fyysisesti raskasta. Paljon kantamista: vettä, ruokaa, maitoa, kuivikkeita. Piti herätä aikaisin. Vapaata oli harvoin. Astrid toivoi, ettei kukaan hänen kolmesta tyttärestään joutuisi tekemään yhtä raskasta työtä. Yhdestä tyttärestä tuli silti eläintenhoitaja.

Kerro sinä minua paremmin yksi naisen työpäivä 1940-luvulta!

Susanna Niinivaara

P.s. Kerro meille omasi tai läheisesi tarina täällä, Facebookissa tai sähköpostitse osoitteessa kotiliesi@otavamedia.fi.

Kaikki tarinat julkaistaan täällä Kotilieden saitilla ja niistä tehdään juttu 2.10. ilmestyvään juhlanumeroon. Etenemme kesän aikana vuosikymmen kerrallaan.

Muista laittaa kirjoittamaasi tarinaan seuraavat tiedot: Oma nimesi (halutessasi lisäksi nimimerkki), päähenkilön nimi (tarvittaessa etunimi riittää), asuinpaikka ja arvio tapahtumavuodesta.

Juttu tuotetaan yhteistyössä Huuhkajan kanssa.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Naisia töissä!

Leeni

Meidän suvussa kaikki naiset ovat käyneet töissä – joko omalla peltotilkulla ja navetassa tai toisen palveluksessa, tehdastyöstä konttoriin ja kaikkea siltä väliltä. Joskus ihmetyttävät puheet kotirouvista, sillä ei niitä minun lapsuudessanikaan ollut lähipiirissä, ei ainakaan monta. Siihen aikaan äitiyslomat olivat vielä niin lyhyitä, ettei siitäkään mitään pitkää kotonaolojaksoa syntynyt.

Kati Rawlins

Isoäitini äiti Alma Katariina Sairio syntyi 1897. Hän aloitti 20-luvulla työt rautatiehallituksessa Helsingissä, jossa hän oli töissä koko sota-ajan. Hänen töihinsä konttoriapulaisena kuului raporttien kirjoittaminen ja erilaisten tekstien naputtaminen koneella puhtaaksi. Normaali työpäivä kesti suunnilleen yhdeksästä neljään, jonka jälkeen Alma tuli kotiin samoihin aikoihin kuin miehensä Toivo, joka oli töissä Katajanokalla puolustusvoimien sähkölaboratoriossa. Alma kertoi usein isoäidilleni Pirkolle, että tämä oli aina ovella äitiään vastassa kirja kainalossa, pyytämässä tätä lukemaan hänelle satuja. Suomen lasten eläinsadut ja Topeliuksen sadut kuuluivat isoäitini lempikirjoihin siihen aikaan. Ennen sotaa Almaa auttoi kotitöissä kotiapulainen joka siivosi, laittoi ruokaa ja katsoi isoäitini ja hänen veljensä Einon perään. Kotiapulaisen ansiosta Alma sai töistä tullessaan rentoutua ja viettää aikaa yhdessä perheen kanssa. Illallisen jälkeen koko perhe kerääntyi olohuoneeseen kuuntelemaan radiota tai pelaamaan Mustaa Pekkaa ja noppapeliä. Isoäitini kertoi, että vapaa-aikaa vietettiin kylässä tai viihdyttämällä vieraita kotona, hänen isovanhempansa asuivat lähellä ja kävivät usein heidän luonaan tapaamassa samalla myös muuta sukua.

Susanna Niinivaara

Kiitos! Löytyisikön joltakin kotiapulaisen tarina?

– Susanna

Toimitus

Tällaisen tarinan meille lähetti Leena Wiklund!

Kun Kotiliesi 1922 rupesi ilmestymään, sen tilasi myös isoäitini. Hänen ainoa tyttärensä sai sen lahjaksi Hilda-äidiltään mennessään naimisiin 1930. Kotiliesi annettiin tueksi ja iloksi arkeen ja uurastukseen.
Maatilan tyttärenä äitini oli oppinut valmistamaan kudonnaiset alusta asti. Hän viljeli pellavat ja sai ne liinavaatteiksi. Aina oli lampaita, jotka hän hoiti, keritsi ja kehräsi villat langoiksi. Langat hän neuloi lämpimiksi vaatteiksi. Aina oli työ käsissään.
Lypsykarjan hoito oli naisten työtä. Isän kanssa jaksoi pitää karjaa, sillä hän viljeli pellot ja toimi isäntänä.
Syksy 1939 vei isän sinne jonnekin, ja äiti olisi ollut Kerelin tilalla pulassa ilman nuorinta veljeään, joka silloin oli liian nuori sotaan.
Paavo-veli jouti avuksi, kun äidin entiseen kotiin vielä jäi kaksi veljeä tilaa hoitamaan.
Kirjeet onneksi vielä kulkivat. Isän rintamakirjeiden mukaan sodassa miehet rukoilivat enemmän kuin kirosivat!
Niin siinä kävi, kuten yli 90 000 kodissa viime sotien aikana, että suruviesti tuli. Äiti jäi yksin meidän neljän pienen kanssa. Työt lisääntyivät isän kaaduttua talvisodan lopussa 10.3.1940.
Tilan töiden ja täyden vastuun lisäksi äidillä oli muun muassa holhouskirjanpito meistä lapsista. Sen ja kirjeet rintamalle veljille äiti teki yöllä.
Luonnostaan äidille lankesi myös lähimmäisten kuuntelu eli maallikkosielunhoito. Tarvittiin paljon yhteistä rukousta kahden kesken vinttikamarissamme. Oli ihanaa, kun ihmiset tulivat autetuiksi. Kun pyhäkouluikäiset lapsensa tarvitsivat, äiti piti myös pyhäkoulua parin muun opettajan kanssa vuoroon. Lastenvirret olivat meille todella kantava voima elämään!
Jatkosodan aikana eräänä aamuna äiti oli taas saanut työt navetalla tehtyä ja maidon lähetettyä. Minä siinä pyörin hänen helmoissaan, kolmevuotias.
Eno tuli järveltä muikkusaaliineen hyvällä mielellä, kun oli äidille kalaa tuliaisiksi. Äidin kalakukot olivat tosi makoiset!
Iltapäivällä tuli ovesta itkien äidin setä. Hänen vaimonsa oli jäänyt palavaan kotiinsa Savonlinnan kirkon lähellä. Palopommit osuivat asuintaloihin, vaikka niillä oli Savonlinnassa tarkoitus tuhota sillat. Siviiliuhreja tuli!
”Kun sinulla, Aili, on suru, ymmärrät minuakin”, sanoi Olli Kiiskinen, kansanedustaja ja viiden lapsen isä. Itkivät siinä yhdessä.
Tätä se oli äidin työ, joka päivä fyysisesti ja henkisesti raskasta. Monelle sotaleskelle elämä oli liian raskas. Äiti-Aili menehtyi sydänsairauteen 46-vuotiaana 8.3.1953.
Me hänen lapsensa olemme sitkeästi jaksaneet, ammattikin on jaksettu saada.
Isoäidin ja äitini mallin mukaan olen tilannut Kotiliettä, valoisaa lehteä. Kiitos ja Onnea 90-vuotiaalle Kotiliedelle!

– Leena Wiklund

Toimitus

Tällaisen tarinan meille lähetti Elli Sandström!

Äitini Sigrid Ellida Huuskonen (Lunden) (7.2.1896–1.4.1943) kutsumanimeltään Siiri, oli monipuolisesti lahjakas. Hänen aikanaan tyttöjä ei juuri koulutettu, mutta Siiri opiskeli veljensä Kallen kanssa ainakin ruotsia – he kirjoittivat toisilleen kirjeitä ruotsin kielellä – , matematiikkaa, kasvioppia, eläinoppia ja varmaan muitakin aineita, niin että äidistä oli hyvä apu meille kouluaikana.
Meitä lapsia oli Kauko, Anni, minä ja nuorimpana Seija. Asuimme Karhulan Korkeakoskella Karelin mäellä.
Äidin puutarha kukoisti, ja hän kokeili mielellään kaikkea. Sellaisiakin lajeja, joita ei ollut naapureilla, niin kuin purjosipuli, ilmasipuli, palsternakka, selleri ja maissi. Marjapensaat tuottivat satoa myyntiin asti. Sisareni Annikin kävi usein Kotkan torilla myymässä musta- ja punaherukoita. Kirsikkapuut kantoivat marjoja runsaasti, ja vielä ennen kuolemaansa äiti istutti keltaisen luumupuun, joka teki hedelmää vasta hänen jo menehdyttyään.
Meille äiti ompeli itse vaatteet, myös takit, jotka meidän tyttöjen mielestä olivat hyvin kauniita. Hän teki myös töitä Sofia-tädille ompelijana.
Äitini oli kylässä se henkilö, jota haettiin ensin apuun, jos sika tai ukko oli kipeä. Ida-mummo, äidinäiti, oli oppinut kasvien käyttöä parantamisessa ja oli siitä kuuluisa. Häneltä Siiri varmaan peri niitä oppeja ja taitoja.
Äitini oli todella hyvä ihminen, joka ei koskaan käännyttänyt oveltaan apua tarvitsevia. Niinpä isä Johannes joskus laskikin hellästi leikkiä, ettei koskaan tiedä, kenet kotoaan nukkumasta tapaa. Tehdasta rakennettiin ja työläisiä tarvittiin paljon. Väki liikkui työn perässä, ja yösijan pyytäjiä kävi usein. Kaikille Siiri-äiti sijasi vuoteeseen puhtaat lakanat välittämättä siitä, että pyykin pesu oli iso ja raskas työ noihin aikoihin.
Mannisen Mari oli vanha, ei niin puhdas nainen, joka kävi säännöllisesti äidillä hierottamassa kipujaan. Ei siinä Siiri nyrpistellyt nenäänsä, vaan tuuletti koko talon Marin mentyä. Kehotti vain meitä lapsia menemään ulos leikkimään hieromisen ajaksi.
Erikoisena muistona on jäänyt mieleen, kun äiti eräänä aamuna jutteli: ”Mitähän se tietää, kun näin unta, että tuossa meidän pihalla kalliolla seisoi enkeli ja osoitti kirsikkapuun juurelle”. Sieltä sitten löytyi viikon päästä 50 kilon räjähtämätön pommi. Kuinka olisi käynyt koko mäen, jos se olisi räjähtänyt?
Siirin lyhyt elämänsä oli vaikea. Vuonna1939, kun sota syttyi, äidillä oli angiinamyrkytys. Jouduimme vähäksi aikaa evakkoon Jäppilään maataloon, kun tehtaiden pommituksia pelättiin ja asuimme ihan insuliittitehtaan vierellä. Myrkytys vei äidin pään sekaisin. Minä olin silloin kolmetoista ja yritin pitää huolta sekä kolmevuotiaasta sisarestani Seijasta että äidistä. Meille annettiin pikkukamari asuttavaksi. Hellaa ei ollut, vain pönttöuuni, ja minun ruoanlaittotaitoni oli hyvin vaatimatonta. Söimme pääasiassa uunissa hauduttamaani riisipuuroa, lenkkimakkaraa ja sitä ainoaa suklaalaatua, jota vielä oli saatavana kyläkaupassa, kun talon isäntä otti meidät sotapakolaiset hevoskyydillä mukaan kauppareissulle. Mitä sitä voi sen ikäiseltä odottaakaan? Talossa majailevat, aikuiset paossa olijat eivät raaskineet antaa edes perunoita, vaikka näkivät tilanteen, päivittelivät vain äidin ”hulluutta” ja saivat minut pahalle mielelle.
Angiinamyrkytyksestä äiti kyllä toipui kokonaan, mutta seuraavat vuodet hän sairasteli paljon. Viimeiset kolme kuukautta äiti joutui viettämään kotona vuoteessaan kohtusyövän tähden. Sodan aikana lääkärin saaminen oli vaikeaa. Sairaanhoitaja vain kävi antamassa äidille lääkkeet. Isä oli töissä, Anni kenkäkaupassa myymässä, veljeni Kauko rintamalla ja minä koulussa. Seija oli kuusi vuotta vanha ja kotona. Minun osalleni jäi yrittää hoitaa arjen askareet, kaupassakäynti, siivous ja ruoanlaitto. Sofia-täti oli äidin luona, kun äiti kuoli. Täti kävi meillä joka päivä äidin sairauden aikana ja oli tukena sen kuin pystyi.
Vaikka äiti oli kuollessaan vain 47 vuotta, hän ehti antaa monta hyvää elämänohjetta ja elämänasenteen, joka on vaikuttanut näihin päiviin asti.

– Elli Sandström

Toimitus

Näin Kotiliedelle kirjoitti Eva:

Äitini kasvoi pienessä torpassa. Hänen isänsä kävi metsätöissä, ja äitinsä teki räätälin töitä. Äitini toimi kylällä ”kätilönä”, laittoi vainajat arkkuun ja piti sunnuntaisin pyhäkoulua kylän lapsille.

Koulua hän ei käynyt, ainoastaan ”kiertokoulua”, jossa oppi lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Rippikoulun käytyään hän lähti kaupunkiin, jossa pääsi leipomoon töihin. Työ oli raskasta, sillä kaikki työt tehtiin käsin ja jauhosäkit olivat painavia. Leipurit olivat usein miehiä. Leipomossa äitini oppi leipurin ammatin.

Vapaa-aikana äiti lauloi kuorossa ja kävi voimistelemassa – siellä hän tapasi isäni, ja heidät vihittiin itsenäisyyspäivänä vuonna 1924.

Isäni ja hänen veljensä olivat rakennusmiehiä. He ostivat tontin kaupungin ulkopuolelta ja rakensivat hirsitalon, jossa oli asuinhuoneita ja äidille ”pakari”-leivintupa. Siellä äitini aloitti leipomisen, ja valmiit leipomukset hän kävi kaupungin torilla myymässä.

1930-luvun lama pakotti hänet luopumaan leipomosta, sillä ihmisillä ei ollut työtä eikä rahaa ja velat jäivät saamatta. Torikauppaa äitini ei lopettanut, vaan hän haki leipomosta leipiä ja pullia, ja hänen kotikylänsä emännät toivat kirnuamaansa ”maalaisvoita”, joka oli pakattu voipaperiin käärittyihin ”pötkylöihin”. Äidillä oli vakituiset asiakkaat, joiden kanssa hän kävi torilla kauppaa.

Isäni ja hänen veljensä olivat rakentaneet suuren merikelpoisen veneen, jolla mentiin ”merelle”. Kaupungin vuokratontille rakennettiin ”mökki”. Sieltä poimittiin talven marjat itselle ja myyntiin kaupunkilaisille. Marjoja oli silloin paljon, ja sekä äitini että isäni saattoivat poimia sata litraa puolukoita päivässä, käsin.

Syttyi talvisota. Syksyllä 1939 juuri sodan kynnyksellä syntyi pikkusisko, ja niin me lähdimme ”evakkoon” äidin kotikylään, jossa olimme koko talvisodan ajan. Sota loppu, ja elintarvikkeiden säännöstely alkoi. Kortilla olivat kaikki ruokatarvikkeet, vaatteet ja kengät.

Jatkosota alkoi kesällä 1941. Silloin syntyi nuorin sisaristani. Kaupunkia ei pommitettu. Ruokatarvikkeista oli pulaa, ja meijerissä jonotettiin maitoa ja hallissa leipää.

Meillä kotona oli aina jotain syötävää. Äitini oli hyvä taikomaan ruokaa vähistäkin aineista. Hänen kotikylänsä emännät lähettivät jauhoja ja voitakin. Meille otettiin aina keväällä sianporsas, jota ruokittiin kaupungin ravintoloista haetuilla ruokajäännöksillä. Jouluksi sika teurastettiin, ja näin meillä oli aina kinkku jouluksi ja lihoja pitkäksi aikaa.

Kalat eivät olleet kortilla. Isäni ja paikallinen kalakauppias hakivat kalat Ohtakarilta, johon paikalliset kalastajat olivat tuoneet silakkasaaliinsa. Silloin oli kaupunginsalmessa ”Suntissa” vielä niin paljon vettä, että he voivat veneellä kauppatorin laitaan, jossa kaupunkilaiset jonossa odottivat kalojen saapumista. Kalalaatikot nostettiin toripöydälle, jossa äitini ja hänen sisarensa möivät kalat jonottaville kaupunkilaisille.

Sota loppui, ja meille rakennettiin uusi talo, johon tuli asuinhuoneita ja äidille kauppa: Maito ja Ruokakauppa M. Savolainen.

Osa ruokatarvikkeista oli vielä kortilla, joten kuponkien liimaamisesta riitti töitä koko perheelle. Äidistä tuli myös leipuri, sillä hän leipoi ”porsaita” ja munkkeja, jotka tuotiin tuoreena kauppaan myytäväksi.

Pian kaupan hyvä maine levisi kaupungissa, ja asiakaspiiri kasvoi. Säännöstely loppui, ja ruokatarvikkeet tulivat vapaasti myytäväksi. Kauppa laajennettiin, ja valikoimiin tulivat hedelmät, vihannekset ja lihatuotteet.

Myyjiäkin tarvittiin lisää. Äidin ohje uusille ”tytöille” oli, että asiakas on aina kaikkein tärkein. Leipomoakin suurennettiin ja leipuri palkattiin. Nyt leivottiin kaikenlaisia pullatuotteita sekä omaan myymälään että paareihin, joihin juoksupoika ne pyörällä kuljetti.

Kesällä 1953 meitä kohtasi suuri suru. Isäni sairastui ja kuoli syöpään. Meitä oli kotona vielä neljä lasta, joista kaksi oli alaikäistä. Vanhin veljeni oli jo naimisissa.

Äiti jatkoi kaupan pitämistä ja hukutti surunsa työntekoon. Joka aamu hän puki työtakin päällensä ja oli kaupassa aamussa iltaan.

Sisareni saatua keskikoulun loppuun hän ryhtyi auttamaan äitiä kaupassa. Kaupassa oli vakituisia asiakkaita, jotka tekivät päivittäin ostoksensa. Kun sisareni sai ajokortin, hänelle hankittiin pieni pakettiauto, jolla hän kuljetti tavarat asiakkaiden kotiin jopa toiselle puolella kaupunkia.

Äitini oli kaupassa töissä vielä 75-vuotiaana. Kaupan täyttäessä 30 vuotta asiakkaat kävivät onnittelemassa äitiä. Kauppa oli vanhin yksityinen ruokakauppa kaupungissa.

Sitten tulivat marketit lähinaapurustoon ja oli päätettävä, jatketaanko vai lopetetaanko, kun vielä pystyimme sen tekemään. Kauppa lopetettiin, ja äiti jäi eläkkeelle. Hänelle työ oli ollut tärkeä osa elämää, ja sitten voimat vähitellen vähenivät eikä hän voinut enää asua kotonaan vaan siirtyi vanhainkotiin.

Siellä hän oli, kunnes voimat loppuivat ja hän nukkui pois. Näin oli äitimme monivaiheinen ja työntäyteinen elämä loppunut. Me lapset muistamme hänet huolehtivana, hyvänä äitinä. Lapsenlapsiakin hänellä oli 19. Työltänsä hän ei ehtinyt heitä hoitamaan. Jokainen heistä muistaa hyvän mummon ja hänen karkkipussinsa ja suklaalevynsä.

Olen syntynyt vuonna 1929. Muista Kotilieden, joka tuli kotiini ja oli tullut jo ennen syntymääni, koska äitini oli sidottanut Kotilieden vuosikerrat 29 ja 28 kangaskantisiksi kirjoiksi. Muista myös Kotilieden lääkärikirjan, josta löytyivät ohjeet sairauksien hoitoon. Kirjat jäivät minulle, ja olen antanut ne tyttärelleni.

Toimitus

Näin Kotiliedelle kirjoitti nimimerkki ”Pirkka”:

Olen syntynyt maalaistalon tyttärenä. Ei ollut mukavuuksia. Pienestä tytöstä lähtien näin jo maaseudun työn.

Seurasin varsinkin äitini suurta työtaakkaa. Hän oli ”rekenä ja kelkkana”. Kumikengät aina jalassa. Puun ja veden kantoa. Talvella vettä navettaan kelkalla. Vesijohdot olivat menneet rikki. Oli navetassa säiliöt ja juottokupit vielä tallella. Lapion kanssa hän avasi kelkkatietä. Avanto joessa jäätyi pakkasella. Äitihän sen avannon kairalla levensi ja rautakangella.

Muistan kun äitini levitti lantaa navetan takana rautakangilla, että sopii ”uutta” navetasta. Pakkasella se lanta jäätyi. Lammaskarsinan tyhjennys, kaikki navettatyöt olivat äidin työtä. Kälynsä kävi lypsyllä, jos kävi.

Äitini oli käynyt kansanopiston ja karjanhoitokoulun. Eläimet eivät koskaan sairastelleet. Maito oli I-luokassa.

Äidilläni oli hyvä käsiala. Hän hoiti kaiken kirjanpidon koko taloudesta.

Isän vanhemmat, mummo ja ukki, olivat myös perheessä – sekä isän veli perheineen. Myös viljanpuinnissa äidilläni oli se likaisin työ, pehkun pois ottaminen. Heinätöissä taasen ladossa polkeminen – niin mahtui enemmän heiniä.

Elukoiden teurastuksessa äitini putsasi sorkat, kärvensi karvat muuripadan alla ja lajitteli sisälmykset. Hän keitti saippuaa muuripadassa – se oli 40-luvulla sodan jälkeen. Olihan niitä pellavia ja liinoja suohaudassa likoamassa. Mummo kehräsi oikein ohutta lankaa. Minä kudoin olympiavuonna 52 pyyheliinoja. Ne ovat vieläkin tallella.

Leipominen on ollut jokaviikkoinen naisten työ. Ei ollut vielä pakasteita eikä sähköjä. Sähkövalot tulivat läheiseltä myllyltä. Muita vimpeleitä ei ollut.

Olen usein ajatellut, että eiköhän se lauantaisauna ollut se viikon kohokohta niin suomalaisella naisella kun miehelläkin! Pyykinpesu kylmässä kodassa saunalla: muuripadassa keitettiin ja avannossa huuhdottiin. Tässä pikkuisen historiaa omasta lapsuudestani. Muistelen rakkaudella omaa äitiäni. Isäni oli 10 vuotta äitiäni vanhempi. Hän sairastui jo 55-vuotiaana. 50-vuotiaana entisajan naiset olivat jo raihnaisia ja sairaita, useimmat.

Toimitus

Näin Kotiliedelle kirjoitti Heli-Heili

Synnyin silloin, kun Saksa marssi Puolaan. Matalan puutaloyhteisön pienessä puutarhassa kypsyivät tuona vuonna viinimarjat aikaisin. Punainen mehu kastejuhlassani oli kuin parasta nektaria. Nimekseni sain tietenkin Heli. Sehän oli isäni antama hellittelynimi äidilleni, heili-sanasta johdettu.

Pian isä lähti sinne jonnekin, missä ei katunumeroita tunnettu. Kirjeenvaihto oli kuitenkin vilkasta. Postia tuli milloin useampi kirje kerrallaan, milloin jonkun lomalaisen mukana. Pikku-Helilleni, ne arkit alkoivat. Vartiossa ollessani kirjoitan kirjeitä sinulle, näin vältän nukahtamisen. Koskahan saa jälleen viettää hetkiä sinun kanssasi, noin kirjoitti nuori aviomies.

Ilmeisesti yön tuntien väsymys ja tietämättömyys niin sodan- kuin kotirintamankin asioista uuvuttivat, kun hän myös totesi: ”Jostakin kuuluu kirkon kellojen soittoa, ehkä ne soittavat jollekin ikuista lepoa ja rauhaa, johon me kaikki loppuen lopuksi päädymme.”

Toivorikkaasti hän kuitenkin toteaa: ”Mielessäni välkkyy tulevaisuuden suunnitelmia, pilvilinnoja, joiden keskeisin henkilö sinä olet. Rakkaimpani.”

Viisi vuotta sitä pestiä kesti. Vuodet täynnä jännitystä, pelkoa ja uupumusta. Kotona äiti huolehti kolmilapsisesta perheestämme ”vahvistettuna” sisarensa Sortavalasta evakkoon lähettämällä pikkutytöllä.

Joskus illalla äiti puki meidät valmiiksi pommisuojaan lähdön varalta. Mitenpä hän muuten olisi saanut neljä unista lasta vietyä jyrkkiä kiviportaita mäen alla olevaan hämärään, kosteaan pommisuojaan. Tuollaisen reissun yhteydessä sairastui lapsista nuorimmainen, kaksiviikkoinen veljeni. Onneksi siitäkin selvittiin.

Sotavuodet seurasivat toisiaan. Olimme sotaa paossa Iisalmessakin tätimme luona. Kun suurhälytys uhkasi, lähdettiin hevosella Huotarin koululle, joka oli Poroselän ”tuolla puolen”. Pommikoneet tulla jyräsivät matalalla. Voimakas savu peitti pikkukaupungin. Vain kirkon torni, vesitorni ja säästöpankin rakennus erottuivat.

Koulun kellarikeittiössä äitini tyynnytteli minua ja varmasti myös omia ajatuksiaan harjaamalla pitkiä hiuksiani. Vanhempi veljeni oli kasannut riepumatoista mäkimaaston, jossa kuljetti peltistä pikkutankkeria. Pulpettikasa oli oiva piilopaikka.

Valkenihan se seuraavakin aamu. Tätini koti oli pirstaleina. Kaupungissa oli kuollut 40 ihmistä. Palolaitoksen osumassa oli mennyt kuusi poliisia…

Kotiäidin työ ei ollut helppoa. Piharakennuksessa oli jyrkkäportainen huussi, jonka katossa asustelevat lepakot pelottivat lapsia. Sauna oli tiilirakennuksessa, kongin päässä. Sen ikkunoihin oli laitettu tiilejä luotien tulon estämiseksi. Hälytyksen sattuessa sauna oli tupaten täynnä ihmisiä, osa jäi yöksikin kivilattialle. Jyrinän lähetessä veljeni kysyi äidiltä: ”Onko tuo ryssä?” Myöntävän vastauksen saatuaan poika uteli: ”Sylykäsenkö?”

Vesipostista ulkorakennuksen toisesta päästä kannoit äiti kaiken kotona tarvittavan veden. Talvella suuresta hanasta liruva vesi muodosti paksun jääpuikon ja liukasti maan. Ja tuota vettä lapsiperheessä oli kannettava sangoittain. Puhdasvesi tuotiin, laskiämpäri vietiin. Lisäksi kannoit puut liiteristä hellaan ja lämmitettäviin pönttöuuneihin.

Pyykkitupa oli vesihuuruinen, lipeän hajuinen paikka. Lattialla betonisia sammioita ja suuria puusaaveja, joissa naiset hankasivat vaatteita pyykkilautoja vasten. Hiuksia peitti puuvillahuivi ja ruutumekkoa suojasi esiliina. Suuret kumisaappaat olivat koko suvun käytössä.

Talon pihapiirissä asui Haapaniemen rullatehtaan työntekijöitä. He toivat usein sekä polttopuiksi että lasten leluiksi ”kuruja”, puisia kiekkoja, joista rullat oli lyöty. Hyvällä mielikuvituksella lapset näkivät niissä monenlaisia eläimiä, ”legoja”, autoja, taistelukoneita ynnä muuta.

Jokaisen on syötävä, oli sota tai rauha. Ulkoeteisestä oli suuren rautasäppisen oven takana ”kahveri”. Siellä säilytettiin ruokatarvikkeita. Ruokakortit olivat piironginlaatikossa kammarissa tiukasti tallessa. Niukkuutta oli vaikea jakaa. Paljon rohkeutta vaati äidiltä lähteä apua pyytämään.

Monilapsiseen perheeseen vedoten äiti kävi sosiaalilautakunnassa kysymässä korttiannoksiin lisuketta. ”Ei tule. Anopillanne on talo”, oli sosiaalitäti sanonut. ”No sen talon nurkkaako me nälkäämme järsimme”, oli äiti parahtanut!

Se oli kovaa aikaa sinulle äiti ja muille Suomen naisille. Tulihan se isäkin ajallaan. Ehjänä tuli, mutta ei halunnut sotavuosista puhua. Meille lapsille hän teki kuitenkin selväksi, etteivät viinanjuonti, tupakanpoltto tai kortinpeluu kuulu meidän perheeseemme. ”Olen nähnyt niillä hävitettävän niin paljon koteja ja perheitä…”

Tulivat rauhanvuodet. Aloimme elää perheenä niitä nuoruuden haaveitanne, joiden sydän sinä äiti olit. Omakotitalo rakentui. Pihalla kukkivat leimukukat, orvokit, krassit ja ruusupensaat. Jokaisella lapsella, jo viidellä, oli oma nimikko-omenapuunsa.

En koskaan voi unohtaa niitä auvoisia lauantaiehtoita, jolloin keittiön avoimesta ikkunasta kantautuivat pihalle radion Lauantain toivotut levyt. Isän suosikkikappale oli Warum, Miliza Korjuksen laulamana.

Keittiöstä tulvahtivat myös hyvät tuoksut. Äiti paistoi perunalaatikkoa, jonka pinnalla ruskettuneista sianlihapaloista me lapset kävimme kovaa taistelua. Jälkiruokana oli usein marjakeittoa tai maitokiisseliä itse poimittujen vadelmien kera. Iltapalaksi oli vielä tuoretta pullaa ja maitoa. Arvaa maistuiko?

Sinä ja isä kasvatti meidät yhteistyönä. Lasten riidat ratkesivat, kun äiti kysyi, olettekos kuulleet isän ja minun koskaan riitelevän? Emme. Te ratkaisitte omat ongelmanne ilman pikkukorvien läsnäoloa.

Sinä äiti kasvatit, siivosit, pyykkäsit ja huolehdit niin oman porukan kuin siihen aikaan useiden vieraidenkin muonituksen. Olemme sinulle Äiti kiitoksen velkaa. Me nykyajan äidit elämme koneiden, kuntosalivuorojen, henkilökohtaisen ajankäytön, matkojen ynnä muun maailmassa. Osaammeko nauttia tästä kaikesta?

Kirjoitin tämän pienen otannan elämästäsi kunnianosoituksena Sinulle äiti. Pysähdyin näet miettimään elämääsi erään henkilön todettua minulle, että sinun äitisihän oli Vain kotiäiti!

Ajattelen, eiköhän kuitenkin yhä vielä päde toteamus: Voi kuinka monta ihmistä tarvitaan korvaamaan yksi äiti!

Pikkusisko

Tunnistin nimimerkistä huolimatta oman Äitini tarinan. Olen tämän perheen nuorin ja allekirjoitan koko tarinan vaikka en sotavuosia kokenutkaan itse. Kiitos isosiskolle ihanista muistoista, tuli vaan niin Äitiä ikävä!

Toimitus

Näin Kotiliedelle kirjoitti Synnöve mummostaan Idasta:

Mummoni Ida Maria Klar syntyi vuonna 1872 ja kuoli 91-vuotiaana vuonna 1963. Hän meni naimisiin Kalle Klarin kanssa, ja hänestä tuli Suonpään talon emäntä Vaajakosken maalaiskunnassa.

Pienessä talossa oli tupa isoine leivinuunineen, vuoteineen, pitkine ruokailupöytineen ja rahineen. Tuvan kahdella seinällä oli kiinteät seinänpituiset, matalat penkit. Lisäksi talossa oli pienehkö keittiö, jossa oli hella, pöytä, tuolit, makuukamari ja toinen ”parempi” kamari, jossa oli pöytä, tuoli, sohva ja nojatuoli.

Lisäksi pihapiirissä oli aittarakennus, jossa oli vaateaitta, ruoka- ja makuuaitta. Saunarakennus pesuhuoneineen oli tärkeä. Niin oli myös navettarakennus. Siellä pidettiin paria lehmää, sikoja, kanoja, lampaita ja pässiä. Tallissa oli hevosia. Saunan ja navetan välissä oli suurehko rakennus, jossa oli kärryjä, rekiä, työkaluja ja mankeli painavine kivineen.

Navettahommat vaativat nuorelta emännältä aikaista heräämistä. Vettä oli vinttikaivossa. Isäni on kuvannut sen. Noin vajaan 170-senttisen mummoni seistessä punainen suuri sanko kädessään – valtavaan, tukkiin tuetun painavan puutangon vieressä – tangon yläpää oli häntä noin viisi kertaa korkeammalla. Yläpäästä lähtevä, pitkä rima koukkuineen ja sankoineen upposi kaivoon painavaa tankoa laskemalla. Sen nostamiseen kyllä tarvittiin voimia.

Mummo synnytti yksitoista lasta. Saunan pesuhuoneen suuressa padassa lämmitettiin vettä, ja synnytys tapahtui saunan pesuhuoneen penkillä. Luultavasti joku ”lapsenpäästäjä” oli kutsuttu paikalle. Lapset syntyivät vuonna 1897–1913, siis kuudentoista vuoden aikana. Ei mummo varmaan ehtinyt levätä juuri lainkaan. Työ ja vauvan hoito kutsuivat.

Lapsista kahdeksan varttui aikuisiksi. Kuten siihen aikaan tapahtui, jokin kulkutauti vei kolmelta pikkuiselta hengen.

Vanhimmasta pojasta, Matti-enostani, (s. 1897) tuli sitten talon isäntä Kalle-isän kuoltua 68-vuotiaana vuonna 1937.

Kun lapset kasvoivat, heistä oli mummolleni suurta apua. Tytöt olivat hyvin taitavia käsistään. Vaarin tekemät kangaspuut olivat usein käytössä. Mummo itse, varsinkin vähän vanhempana, kulki sukankutimen kanssa aina, kun oli mahdollista. Lanka oli hänen itse kerimiensä lampaitten villasta. Sen hän oli karstannut ja kehrännyt. Reumaattinen isäni sai monena jouluna ”pässinpuskemat” eli mummon neulomat pitkät villahousut lahjaksi. Pellaviakin oli kasvamassa, ja niitä hän liotti eräässä ojassa alkuvalmisteluksi.

Mummon kaikki arkivaatteet esiliinoista ja alusvaatteista lähtien olivat vielä 1940- ja 1950-luvuilla tytärten tekemiä.

Myös pyykinpesu oli varmasti raskasta. Talvisaikaan homma hoitui kotisaunassa. Vaarini oli tehnyt erikokoisia saaveja. Vanteet hän oli valmistanut pienessä pajassaan, jossa hän myös teki työkaluja ynnä muuta sellaista. Pyykinpesuun vaari oli tehnyt ”ergonomisen” pesusoikon korkeilla jaloilla, joten pyykkiä pystyi pesemään selkä suorana. Meillä oli aikoinaan kesähuvilalla tällaisia saaveja ja pesusoikko – vaarin tekemiä. Luultavasti pyykki vietiin sitten hevospelillä Leppäveden rantaan avannossa huuhdottavaksi.

Kesäisin, kun kaivovettä oli käytettävä säästeliäämmin, pyykinpesu siirrettiin rantaan, minne patakin vietiin. Pyykkisuovan mummo valmisti itse: keitti rasvoista.

Mikään ei vetänyt vetoja ruislimpuille, joita mummo teki omasta viljasta. Ruis oli puitu riihessä vähän matkan päässä pihapiiristä. Tuskin mummo oli puimassa, koska hän valmisti ruokaa puimamiehille. Jyvät Matti-eno kuljetti hevospelillä myllylle jauhettavaksi.

Mummo lämmitti ison leivinuunin hyvissä ajoin ennen paistamista. Taikinan hän oli tehnyt tiinussa, ja muhkeat limput saivat vielä ennen ristinmerkin uunia. Mummo asetti ne pitkällä, vaarin tekemällä leipälapiolla uuniin paistumaan, kun kaikki hiilet oli vedetty pitkävartisella ”kaapimella ulos”. Jälkilämmöllä valmistui vielä pata- ja laatikkoruokia. Mämmiäkin mummo teki omista maltaista ja paistoi vaarin tekemissä tuokkosissa. Sellainen on vielä eteisen kaapissa.

Pikkusiskoni ollessa muutaman vuoden vanha hän sanoi: ”Mummolan leipää, terävä veitsi ja voita päälle.” Voin mummo kirnusi aikoinaan puukirnussa. Myöhemmin oli käsin veivattava separaattori, jolla kerma ja ”kurri” erotettiin. Seisoneesta kermasta tuli voita myös käsin veivattavalla laitteella.

”Kortteerimiehiä” nukkui ajoittain tuvassa pitkillä penkeillä. He olivat tulleet muualta metsä- ja uittotöihin. Mummon oli laitettava heillekin ruokaa. Tästä tuli vähän lisätuloja.

Kerrottiin, että mummo pakkasi vaarin tekemään tuohikonttiin ylimääräisiä tuotteita ja kulki metsän halki Päijänteen rannalle laiturille, missä Jyväskylään kulkeva laiva pysähtyi. Sillä hän matkasi myyntireissulle. Osti varmaan kahvia, sokeria, suolaa ehkä kangasta ja makeisia.

Mummo kävi myös Lakkeissuolla metsäreitin varrella poimimassa lakkoja ja karpaloita. Sieniä oli runsaasti, varsinkin rouskuja. Niitä myös suolattiin. Mikä ihana tuoksu Mummolan ruoka-aitassa olikaan: viljaa, leipää, palvattua lihaa… Sitäkin mummo palvasi saunan lämmössä sianlihasta, joka vaati erilaiset esivalmistelut suolaamisineen. Jouluksi hän teki koivun tuhkassa kypsytettyä lipeäkalaa.

Nuoresta mummosta minulla ei tietysti ole muistikuvia, vaikka olenkin 80-vuotias. Vietin ensimmäisen kesäni puolen vuoden vanhana mummolassa, usein vaunuissani Popi-koiran vahtimana. Mummo oli silloin jo 60-vuotias.

Sotaan osallistuivat kaikki kolme enoani ja hevonen. Se oli mummolleni vaikeaa aikaa. Mutta kaikki palasivat sodasta ehjin nahoin.

Jatkosodan aikana vuonna 1944 olimme vielä Helsingissä ensimmäisen suuren helmikuun pommituksen aikana. Sitten lähdimme äitini, minkä sekä 12- ja 19-vuotiaat siskoni mummolaan. Olimme tervetulleita, ja meidät majoitettiin kamariin. Silloin mummo oli jo 72-vuotias, mutta osallistui voimiensa mukaan kaikkiin taloustöihin, Martta-tädin ollessa emäntä. Mummo muun muassa kehräsi, kuori suuren määrän perunoita (sioille paksut kuoret) ja ulkohuone matkoillaan toi sylillisen halkoja.

Myöhemmin rakennetussa, pihapiirin sivussa sijaitsevassa pitkänomaisessa talossa, ”Henttulassa” asusti Frans-enoni vaimonsa Lempin kanssa. Tämä oli tarkastutskarjakko Lappeelta, ja Frans-eno oli tavannut hänet ollessaan linnoitustöissä rajalla. Lempi-täti auttoi talon töissä veljesten ollessa sodassa. Mummo ja hän tulivat hyvin toimeen keskenään.

Kun Mummolaan saatiin keväällä 1944 sähköt ja ostettiin radio, mummo seurasi erittäin tarkasti uutisia eivätkä hartaushetket jääneet kuulematta.

Mummo oli hyvin lämminsydäminen ja empaattinen ihminen. Hän myös luki Raamattua ja seurasi virsikirjasta radiohartausten virsiä. Keskisuomalaista hän luki hyvin tarkkaan. Lukutaidon hän oli varmasti oppinut jo lapsena niin sanotussa kiertokoulussa.

Mummo oli runsaat 70 vuotta, kun hänet jostain syystä vietiin ensimmäisen kerran elämässään lääkäriin. Lääkäri oli niin hämmästynyt, että hän ilmoitti asiasta Keskisuomalaisen toimitukseen, ja mummosta tuli juttu ja kuva lehteen.

Mummo oli hyvin sosiaalinen ihminen, ja jos joku sukulainen tai tuttava poikkesi talossa, hän sai juttukaverin. Samalla mummo neuloi. Ja ruoka-aikana mummo pyysi heti mukaan syömään.

Aina kun olimme lähdössä mummolasta, mummo halasi lämpimästi ja toivotti Jumalan siunausta. Oma äitimme ei meitä suukotellut eikä halannut, vaikka hän muuten oli hyvin huolehtivainen ja kaikin puolin hyvä äiti. Luultavasti mummo ei omia lapsiaan aikoinaan ehtinyt helliä. Äitimme sai kai oman ”mallinsa” lapsena.

Martta-täti purki kihlauksensa ja halusi hoitaa omaa äitiään kotona viimeiseen asti. Siitä hyvästä hoidosta kaikkien muitten askareitten ja oman vaikean sairauden ohella muistelen häntä kiitollisena.

Mummoni on aina ollut itselleni hyvin rakas ja suuri esikuvani elämässäni.

Toimitus

Näin Kotiliedelle kirjoitti ”Miniä minäkin”:

Mummuni avioitui lesken kanssa 1900-luvun alkuvuosina kirkonkylän laitamille maalaistaloon. Silloin oli maalaistalossa paljon työtä. Piti tehdä käsin, kun ei ollut koneita. Lehmät lypsettiin käsin, voi kirnuttiin kotona. Ruoka valmistettiin kotona, leivottiin, kudottiin kankaat.

Kesällä oli heinänteko. Naisten piti haravoida, kun miehet niittivät viikatteella. Isäni syntyi vuonna 1909. Tyttö syntyi vuonna 1914, mutta hän kuoli nelivuotiaana palovammoihin pudottuaan navetassa muuripataan, jossa oli kuumaa vettä.

Äitini tuli miniäksi isäni kotitaloon vuonna 1935 mummun lähinaapurista samalta kylältä. Maalaistalon arki jatkui edelleen, karjaa pidettiin. Mummu oli mennyt uudelleen naimisiin vähän aikaisemmin. Oma ukkini oli kuollut vuonna 1929.

Äitini oli monitaitoinen, talousihminen. Hän osasi tehdä monenlaista. Hän teki meille lapsille vaatteita ommellen. Mummukin kutoi sukkia perheen tarpeisiin. Äidinkään aikana miesväki ei käynyt navetassa esimerkiksi lypsämässä.

Mieleeni on jäänyt, että kesät olivat äidille kiireisiä. Lehmillä oli kotona ”kesänavetta”, siellä käytiin lypsyllä aamuin. Illoin maitokärryllä vedettiin astiat ja maito. Leipätaikina piti alustaa aamulla sitä ennen. Navetta oli ainakin kilometrin päässä.

Heinäaikana oli heinäntekoa kahden ja kolmen kilometrin päässä. Saman päivän aikana saattoi olla kulkua edes takaisin. Kesällä kuljettiin kylällä asioilla noin kolmen kilometrin päässä pyörällä, talvella suksilla ja hevosellakin.

Äidille ja isälle syntyi kuusi lasta. Vanhin tyttö kuoli 9 kuukauden ikäisenä, vanhin poika 10-vuotiaana. Äiti sai nuorimmat kaksoset, pojan ja tytön – he olivat suurena ilona vanhemmille.

Sota-aika oli raskas aika äidille, se koetteli perheitä silloin. Isäni oli sodassa viisi vuotta. Hän säilyi haavoittumatta rintamalla, ainoastaan yksi varvas leikattiin märkimisen vuoksi. Vanha ukki oli äitini apuna miestentöissä sota-aikana. Hän teki hevosella peltotöitä, mummu auttoi keittiössä. Äiti sai elää pitkän elämän, 88-vuotiaaksi.

Omakin elämäni naisena on ollut mittava, työntäyteinen lähes 50 vuoden ajan. Vuodet ovat olleet täynnä elämää. Mennessäni noin 20 vuoden iässä naimisiin mieheni äiti oli huonokuntoinen, joten minulle jäivät vähitellen taloustyöt. Meille alkoi syntyä lapsia, hekin tarvitsivat oman hoivansa muiden töiden lisäksi. Osallistuin navettatöihin, mieheni hoiti karjaa. Kädet olivat täynnä työtä kesät talvet.

Erityisesti kesällä oli tiukkaa. Ensin navettatyöt, kiireellä aamupalat, piti ruokkia perhe ja tehdä eväät niitylle. Heinätöihin oli lähtö päiväksi, karjanhoito oli iltasella. Marjastus vei paljon ajasta loppukesästä. Marjaa käytettiin paljon erilailla valmistettuna. Se viikko oli kaivattu, jolloin kesän työt oli tehty ja sai vain levätä ulkotöistä.

Pian alkoivat sisätyöt, käsitöittenkin tekeminen. Lapsille ommeltiin vaatteita. Joulun valmistelut alkoivat myös vähitellen. Lapsethan odottivat innolla joulua. Kevättalvella valon lisääntyessä alettiin taas odottaa kesää.

Koen, että minulla on ollut elämänkoulua tämä aika elämästäni. Vaikka lapsuudenkodissani oli kolmen sukupolven perhe, en kokenut sitä huonoksi. Ihmissuhteissa ei ollut suurempia vaikeuksia, ei ainakaan koettu niin. Äidillä oli varmasti huolta, kun isä oli rintamalla. Hänen piti vastata asioiden sujumisesta kotona.

Omalla kohdallani appeni oli vaikea ihmisenä, oli isäntä talossaan. Mummu sairasti pitkään. Olen joutunut ottamaan heidätkin huomioon ja koko muun suvun perheen ohella, ja heidät sovittamaan tästä pois. Nämä ovat minua kasvattaneet, opettaneet ihmissuhteissa. Olen saanut olla lähellä heitä, joilla on vaikeaa elämän matkallaan. Siunausta sekin on kokea.

Toimitus

Näin Kotiliedelle kirjoitti Maila:

Olen ollut maatilan emännän roolissa 35 vuotta ja nyt 30 vuotta eläkeläisenä maatilalla. Olen lähtöisin samasta kylästä pienemmältä maatilalta. Meitä oli kuusi lasta, joista minä olin vanhin. Ja niin minä jouduin opettelemaan kaikki maatilan työt isän ja äidin mukana, nimenomaan siis isän. Äiti oli enemmän sisällä ja navetassa töissä, koska hänellä oli toinen lonkka loukkaantunut ja viallinen eikä hän pystynyt tekemään pelloilla paljon töitä. Mutta isä oli kaverina ja isän äiti, ja hän oli niin hyvä opettaja.

Mummu oli innokas opettamaan minua, koska minä olin niin innokas opettelemaan. Oli hyvin suuri siunaus, että oli tämmöinen mummu. Äiti ei siihen muuhun opettamiseen niin ehtinyt. Hän kyllä opetti sisällä ja navetassa. Jo viiden vanhana opettelin lypsämään, ja siitä se opettelu jatkui. Kyllä niitä töitä riitti, kun työnteko oli vähän erilaista kuin nykyisin. Vesi piti nostaa kaivosta vintalla ja kantaa ämpärillä karjakeittiöön ja sitten kaikki eläinten ruoka. Heinät kannoin pellolta – noin parin sadan metrin päästä – isolla rouhekopalla lehmille ja sitten oli vielä viljojen oljet eli pahnat, jotka oli siinä vähän lähempänä riihirakennuksessa. Sieltä piti käsiloukulla loukuttaa pieneksi ja ottaa ruumenia sekaan. Sitten seos tuotiin navettaan suureen puusaaviin. Sinne pantiin vuorotellen jauhoja sekä näitä silppuja ja ruumenia – ja jos oli ollut hernettä, niin herneenvarsia. Kiehuva vesi kaadettiin päälle. Siitä tuli erittäin hyvää apetta lehmille. Tietysti heiniä lisäksi, ja jauhoista tehtiin niille juomaa, joka sitten ämpärillä vietiin lehmien eteen.

Siellä minä olin aina tekemässä, mitä jaksoin. Kanoillekin laitoin turnipsin katosta roikkumaan ja kerran putosin apesaavin sisälle, kun saavin päällä oli vain lautoja. Kun minä menin niiden päälle, yksi lauta luiskahti ja toinen jalkani meni kuumaan appeeseen ja paloi – oikein tuli rakkoja. Siitä oppi vähän varomaan, ettei kaikkiin paikkoihin pidä mennä. Kyllä jalka siitä ajan kanssa parani, kun sitä vähän voideltiin.

Pikkuhiljaa kaikki työt tuli opittua, ja työtä oli paljon, kun täytyi vielä vahtia ja paimentaa pienempiä sisaruksia samalla. Pojat olivat nuoremmasta päästä, ja minä olin lähes kymmenen vuotta vanhempi siitä vanhemmasta poijastakin.

Mummu opetti minut ensin kutomaan mattoa ja sitten pellavakankaita, joista tehtiin lakanoita ja tyynynliinoja sänkyyn. Hän oli tehnyt sarssista peittoihin päälliset, ja tikattiin niihin sitten jotakin puuvillavanua, jota tehtiin ihan lähiseuduilla. Ei tarvinnut semmosia petivaatteitakaan ostaa, kun itse tehtiin kaikki. Tilta-mummu oli yksin, ja hän kävi siinä lähellä asuvan tyttärensä tykönä paljon tekemäs taloustöitä, laittoi ruokaa, tiskasi ja siivoilikin vähän. Hän pyysi minua, että kai tulet mummun huoneet siivoomaan, niin annan sinulle sitten vähän rahaa. Minä kävin kerran viikossa siivomassa mummun huoneet, ja hän antoi minulle kaksi markkaa. Se oli jo ihan hyvä raha, kun siihen aikaan annettiin vain kaksi markkaa päiväpalkaksi.

Äiti opetti sisällä kaikennäköset leipomiset. Kun olin kasvanut vähän isommaksi, niin hän sanoi – vaikka olikin monet koulut käynyt – että kyllä sinä olet hyvänoppinen. Olet oppinut paremmaksi kuin hän ja saat leipoa tästä lähtien. Hän tekee vain tuon hiivaleivän, kun se on helpompaa. Minä sain tehdä kaikki muut; pullat, kakut, pikkuleivät, kääretortut ja piirakat. Minä olin innokas leipomaan.

Sota-aikana minä jouduin tekemään kaikkia kotitöitä. Oli pakko kaikki tehdä, ja hevonenkin täytyi ottaa tallista. Minä pelkäsin niin mahdottomasti, kun hevoset olivat niin suuria ja minä olin niin pieni. Minun piti ruokkia hevoset ja ajaa sonnat pois niitten takaa, ja minä koko ajan pelkäsin, että koskahan sieltä päähäni tulee kavio, mutta ei onneksi tullut. Se ruokkiminen oli aika taiteilemista, kun ei tahtonut saada millään niille ruokaa sinne eteen. Heinät jotenkin sai hangolla heittämällä, mutta kun täytyi mennä viemään niille vettäkin sinne eteen – se oli ihan kauheaa! Mikään ei auttanut, ja isä opetti minulle, kuinka hevonen tuodaan tallista pihalle ja kuinka se valjastetaan milloin minkäkinlaisen reen eteen.

Vesikin loppui kaivoista, vaikka niitä oli kolme kaivoa, mutta kun oli mahdottomat pakkaset, niin ei sieltä enää vettä saanut. Rupesi pohja näkymään kaivosta. Piti mennä hakemaan peltojen takaa saviprunnista vettä isoilla tiinuilla. Ensin täytyi tehdä rautakangella avanto ja sieltä pistellä ämpärillä niihin tiinuihin. Vettä saattoi mennä sata litraa tiinuun, ja minulla oli kaksi tiinua reessä. Ne oli pantu köysillä kiinni, mutta kun piti mennä siksakkia peltojen kulmauksista toisiin, niin yhdessä kaarteessa, kun minulla oli tiinut täynnä, hevonen menikin niin lujaa, että tiinut kaatuivat ja kaikki vesi meni maahan. Täytyi palata takasin ja tehdä sama temppu uudestaan. Oli se vähän rankkaa tämmöselle viidentoistavanhalle laihalle tyttörääsylle, mutta kun oli pakko, niin sitä tehtiin vaan. Ei siinä mikään auttanut.

Minä olin pikkulotissa. Kahdentoistavanahana pääsi pikkulottiin ja sitten piti olla muonittamassa. Kun siirtolaisia jäi pitäjän rautatieasemalle, niin heitä tuotiin esimerkiksi asumattomiin taloihin. Miehet kuskasivat heitä hevosilla. Lotat ja pikkulotat laittovat heille ruokaa, että saivat ensimmäisen aterian, kun heitä oli tuotu härkävaunussa junalla pitkät matkat – Enson kauppalastakin tänne toiselle puolelle Suomea. Tarvittaessa lottien johtaja antoi käskyn, että nyt taas täytyy tulla muonituspaikkaan ruuanlaittoapuun. Pikkulotat tekivät siellä kaikenlaista: kuorivat perunoita, kattoivat pöytiä, tiskasivat astioita ja siivosivat lattioita. Kyllä se aika työllistävää aikaa oli, mutta niin siitäkin vaan selvittiin.

Talvisodan alku oli ankeaa aikaa kaikin puolin. Kaikki oli kortilla ja kovassa säännöstelyssä. Mitään ei tahtonu kaupasta löytyä, ja se oli hyvin pieni annos, mitä kortista leikattavalla kupongilla sai. Kortilla oli saatavilla noin 12 eri artikkelia. Sitten kulki mustanpörssin kauppiaita. Jollakin heistä oli myytävänä kenkäpari, jollakin oli kangaspala. Jos saisi sillä jotain ruokatavaraa, kun ei muuten tahtonut saada mitään nälkäänsä. Heitä kuljeskeli silloin säännöstelyaikana aika paljon. Kaupungista tuli kirjeitä tutuilta äidillekin, että eikö yhtään saisi ruokatavaraa, kun ei kaupungissa pärjää. Isä päätti, että kyllä tuo meidän tyttö menee viemään. – ”Kyllä se jo junalla osaa mennä, kun minä vien sen asemalle.”

Niin minä menin viemään kahden kilon palan voita kaupunkiin. Meillä oli silloin 9 lehmää. Meijeristä sai määrätyn voimäärän, mutta me koetimme vanhanaikaisesti separoida maitoa kermaksi ja kirnuta, että saatiin joskus ylimääräistä voita. Sehän ei ollut ihan luvallista, mutta kyllä sitä tehtiin joka talossa, jossa oli separaattorit ja kirnut. Junaan mennessäni pelkäsin, että kuinkahan tässä käy. Näin junapoliiseja, jotka tarkastivat kaikki hattuhyllyt ja penkkien alustat luvattomien tavaroiden varalta. Joskus ne löysivät jotain, ja sitten matkustaja vietiin koduktöörin vaunuun kuulusteltavaksi ja tavarat otettiin pois. Onneksi minun penkkini alle ei kuitenkaan katsottu.

En ollut käynyt juuri missään, ja kun välirauhasuvena pääsin ripille, niin enhän minä tuntenut omankyläläisiäkään, kun olin aina kotona työn touhussa. Nuoremmat sisarukset pääsivät kulkemaan ja käymään keskukylällä puolentoista kilometrin päässä. Minä en päässyt. Pienemmät olivat minun hoivissani, ja sitten oli vielä karjanhoito ja ruokatalous. Olin isän kanssa tukkimetsässä kaatamassa pitkällä peurasahalla tukkeja ja polttopuita kokoomassa. Oli peltotyöt ja paljon hommaa.

Sodan jälkeen vuonna 1947 aloin seurustella naapuritilan tulevan isännän kanssa. Meidän maatilat olivat rajakkain, ja suksilla pääsi kulkemaan. Keväällä 1948 käytiin ostamassa kihlat. Nuoren miehen äiti oli ruvenut kiirehtimään, että etkö ollenkaan hae tänne emäntää? Hän ei enää jaksa tätä huushollia johtaa. ”Koeta hakea ihminen, joka tekee töitä, niin hänelle ei tarvitse maksaa palkkaakaa. Se on edullista.”

Olin ommellut häitteni edellä kesällä oman hääpukuni ja kahdelle sisarelle sekä äidilleni häihin puvut. Olimme käyneet ostamassa kankaat Tampereelta isosta Tuotanto-nimisestä kauppaketjusta. Silloin oli vielä korttiaika ja kaikki oli säännöstelyssä. Ei ollut valikoimia, ja kaikesta oli pulaa. En minäkään saanut sellaista kangasta kuin olisin halunnut. Ajattelin, että kun minut on opetettu ompelemaan, niin teen itse. Kyllä hääpuvusta ihan hyvä tuli, vaikka kangas ei niin hyvää ollutkaan.

Häiden jälkeen aloin kutoa mattoa ja kudoin myös verhokangaspätkän. Siitä tuli kahteen ikkunaan verhot. Äiti oli kehrännyt kudinlankaa, ja puuvillaloimi ostettiin kaupasta. Äitini oli tehnyt kauniista sipulinkuorilla värjätystä sillasta lankaa, josta sain kutoa niitä verhoja. Kudoin vielä pellavaista lakanakangastakin eli hurstia, jota sanottiin täälläpäin okuliksi. Tavallisesti siitä tehtiin patjapussi rukiinolkien ympärille ja toinen pehmoisempi aivinasta tehty lakana laitettiin päälle. Myös tyynynliinoja tehtiin aivinasta.

Mieheni taloon tulin syyskuulla, kun häät oli ollut elokuussa. Mieheni kävi hakemassa minut hevosella. Kun tultiin sisälle, niin ovella oli anoppi, miehen nuorempi sisar, karjakko ja apulainen vastaanottamassa. Anoppi tervehti ja sanoi, että tervetuloa maatilan koneistoon uudeksi rattaaksi, kun vanha on jo niin kulunut, ettei se enää pelaa ja koneistossa pitää kaikki rattaat olla kunnossa. Olin haaveillut, että olen tullut tänne rakkaudesta ja ihmettelin, että koneen osaksiko minut vain arvosteltiinkin. Niin minä asetuin miniäksi. Anoppi johti talon töitä, ja minä olin samassa asemassa kuin piiat.

Ensimmäinen vuosi miniänä oli vähän tiukkaa, kun odotin ensimmäistä lasta. Anoppi sanoi talvella karjakolle, että ota niitä miesten työvaatteita muurin vierestä naulakosta pyykkiin. Saimme häälahjaksi puisen pyykkikoneen, jossa oli käsin edestakasin liikutettava veivi. Sisällä pyöri melat, ja sinne laitettiin vesi ja pesuaine. Sillä oli jo paljon helpompi pestä kuin pyykkilaudalla soikossa. Karjakko sanoi: ”Miniä saa pestä ne itse. En minä ole niistä housuista mitään saanutkaan, mutta hän näkyy saaneen.” Oli jo vastani vähän kasvanut.

Kesätyöt jatkuivat, ja kasvimaat laitettiin. Minä olin jo kotona tottunut 4H-kerhossa siihen ja laitoin täälläkin heti monenlaisia keittiökasveja kasvamaan. Äiti oli opettanut, kun hän oli ollut aikanaan kotitalous- ja puutarhakoulussa. Marjapensaita oli 40 ja omenapuita peräti 12. Minä olin ollut tässä talossa 12-vuotiaana kerholaisena mukana isossa porukassa töissä. Me istutimme kuusiaitaa kolme seinää ja niitten sisälle laitettiin uudet marjapensaat ja omenapuut ja vielä sireeniaita rakennuksen ja puutarhan väliin kiviaidan päälle. Olin niitä kaikkia täällä lapsena tekemässä, mutta en osannut silloin aavistaa, että joskus aikuisena olisin täällä asumassa ja niitä katselemassa.

Elämä jatkui uudessa kodissa. Esikoinen syntyi toukokuussa 1949. Tytöllä oli silloin vauvana jokin patti kaulassa, ja sitä varten piti mennä Poriin lastenlääkäriin. Oli se meno semmoinen vitsi, kun ei silloin ollut autoa, niin junalla mentiin. Asemalle oli kuusi kilometriä matkaa. Mies sanoi minulle, että polkupyörällä me sinne asemalle mennään. Minä ihmettelin, että millä hän vauvan sinne pyörällä vie. Hän otti nyytin kainaloonsa oikeella kädellä ja vasemmalla ajoi pyörää. Niin mentiin kuusi kilometriä peräkkäin ja pelkäsin koko matkan, että koska vauva putoa kainalosta. Mutta asemalle päästiin ja illalla takaisin tultaessa tehtiin sama jännitysmatka.

Kesäaikana oli paljon työtä, mutta ei minulla koskaan ollut mitään lastenhoitajaa. Työn ohessa olen itse hoitanut kaikki lapseni. Samalla olen hoitanut ruokatalouden, ja ruokaväkeä oli paljon. Huhtikuusta lokakuuhun oli usein kakskymmentä henkeä istumassa ruokapöytään ja kahvipöytään. Kyllä ruokaa täytyi laittaa ahkerasti ja leipoa. Itsehän silloin kaikki tehtiin, ja se oli vielä säännöstelyaikaa. Ei mistään saanut ostaa mitään, eikä ollut rahaakaan semmoiseen. Oman tilan tuotteista valmistettiin kaikki. Kaupasta tuotiin tavallisesti vain suolaa, hiivaa ja tulitikkuja. Kahvia oli pakko ostaa, kun sitä ei Suomessa tuotettu. Ja sokeriakin aluksi, mutta meillä alettiin aika pian sokerijuurikkaan viljely ja sitten ei enää tarvinnut ostaa sokeriakaan. Sitä sai sokeritehtaalta palautteena. Samoin viljetiin ruista, vehnää, ohraa ja kauraa, joista kaikista tehtiin ruokaa ja leivottiin.

Navetasta sai maitotuotteita. Emakoita oli siihen aikaan neljä porsastuotannossa. Lampaita oli toistakymmentä, samoin kanoja. Hevosia oli kahdeksan, kun ei ollut vielä traktoria. Pellolle mentäessä hevosille piti löytyä kuski, ja sen takia työväkeä piti olla enemmän. Kolmen vuoden päästä mies osti traktorin ja sen perään kaikenlaisia koneita. Hevosia vähennettiin sitten niin, että vain yksi jäi. Sillä tehtiin jotakin pieniä töitä enää, se oli pikemminkin lemmikki kesällä laitumella. Lapset sitä kävi laitumella taputtelemassa, ja aidan teossa se oli tarvikkeita kuljettamassa.

Aluksi sauna oli viidenkymmenen metrin päässä lammen rannassa. Siinä oli lähde, josta otetiin pumpulla vesi saunan pataan ja saaviin. Se oli puilla lämmitettävä sauna. Alkujaan rakennuksessa oli ollut toisessa päässä savusauna. Anoppi sanoi, ettei hän tykkää saunasta. Ei hän montaakaan kertaa siellä saunassa käynyt, kesäaikana ehkä muutaman kerran. Hänet piti pestä sisällä. Piti kantaa kaivosta vesi, puut liiteristä ja lämmittää vesi. Sitten tuotiin iso vati ja ämpäri sekä vamppu ja saippua. Hän istui tuolille, jalat vatiin. Minä aloin pestä – pää ensin ja sitten selkä ja niin päin pois. Hän pesi itse etupuolen. Sitten huuhdeltiin, kaadettiin napolla puhdasta vettä. Olihan siinä ensin vietävä matot pois ja pesun jälkeen siivottava vedet lattialta ja laitettava matot takasin. Siinä oli ylimäärästä hommaa. Itsekseni ajattelin, että mikä siinä on, ettei voi terve ihminen saunaan mennä. Olishan sielä silti voinut pestä, vaikkei löylystä tykännytkään. Tämä oli minun mielestäni turha vaiva. Saunassa olisi ollut paljon parempi pestä, mutta ei se sopinut hänelle. Kesällä oli joka viiko tehtävä pesuhomma ja talvella kahden, kolmen viikon välein.

Kun olimme saaneet tämän tilan isännyyden, niin mieheni antoi laiskalle ja pahansisuiselle karjakolle lopputilin. Tuo karjakko ei hyväksynyt vauvapyykin pesua navetassa. Se sanoi, ettei tänne tulla paskapyykkiä pesemään ja karjakeittiötä tahrimaan. Niin pyykki täytyi alkaa pestä sisällä. Mies oli pyytämättäni vetänyt navetalta vesijohdon keittiöön. Se oli jokivettä, joka tuli lehmille ja maidon jähdytykseen. Viemäri oli myös laitettu umpinaisen tiskipöydän kannen kulmaan, ja sieltä se sitten meni ojaan. Siinä oli jo se parannus, jota kansanopiston johtaja oli kovasti opistoaikana mieliin teroittanut. ”Kun seurustelette vakituisesti, niin vaatikaa, että vesi- ja likavesijohdot täytyy laittaa.” Mieheni oli edistyksellinen, kun oli ollut maamieskoulussa ja siellä oli puhuttu näistäkin asioista. Hän ymmärsi, että täytyy laittaa vähän parannuksia myös kotitalouden puolelle eikä aina vain maa- ja metsätalouteen.

Elämä jatkui hyvin kiireisenä työn merkeissä. Navetassakin oli oltava aina apuna, vaikka minulla olikin pieni vauva hoidettavana. Se oli raskasta hommaa, kun olin vähän heiveröinen ja laiha. Kun en jaksanut maitokannua nostaa, niin kaadoin maidon ämpäriin ja kaadoin sillä. Kyllä aina konstit löytyivät. Siihen aikaan tuli jo siementäjäkin hommiin. Ennen oli sonni, ja sillä astutettiin. Kyläläisetkin toivat lehmiään astutettavaksi. Se oli minusta pelottavaa, kun Tampereelta jalostusyhdistykseltä haettu sonni oli niin suuri. Sillä oli rengas nenässä, ja siihen piti laittaa kepin nenässä oleva puikkarisolki kiinni ja sitten siitä taluttaa sonni ulos.

Minä odotin toista lastani silloin ja lehmän tuoja ihmetteli, että kuinka sieltä nyt tuommoinen isovatsainen tulee sonnia pitelemään. Minä sanoin, ettei ole ketää muuta, kun muut on kilometrin päässä heinäpellolla. Eivät ne siellä tiedä, että täällä on tällaista tarvetta, eikä sieltä niin vaan lähdetä. Minä pelkäsin aika lailla sitä hommaa, kun olin kuullut, että täällä oli yhden emännän käynyt niin, että sonni puski emännän päin seinää ja niihin vammoihin hän kuoli. Ei minulle sattunut kuitenkaan mitään vahinkoa, mutta oli se aika arveluttavaa se sonnin navettaan tuominenkin. Että sai sonnille laitettua kahleen kaulaan kiinni, kun se söi pöydältä jauhoja ja piti ottaa siltä nenärenkaasta se puikkari irti. Onneksi suunnilleen vuonna 1952 tuli se siemennyshomma – puhelimella vain tilattiin ”kravattisonni”. Ei niitä sonneja sitten enää pidettykään niin isoksi. Niitä laitettiin teurastamoon lihaksi ja otettiin itselle palautusta lihoista.

Anoppi sanoi, että pidetään karjanhoitokurssit meidän kylällä, kun on niin moniin taloihin tullut nuori emäntä. Hän kai ajatteli, että heitä pitäisi vahän opettaa karjanhoitoon. Pari tarkkailukarjakkoa järjesti tämän kurssin meillä. Se alkoi tammikuulla ja kesti kaksi viikkoa. Siihen tuli tästä ympäristön taloista nuoria emäntiä, meitä taisi olla seisemän tai kahdeksan. Oltiin kaikki töissä navetassa, mutta etukäteen siinä oli kova urakka, kun piti pestä navetta puhtaaksi ja hyvään järjestykseen ennen kuin sinne tulee ympäristön nuoria emäntiä. Siihen minä olin kyllä jo oppinut kotonani – kyllä minä osasin juuriharjaa ja mäntysuopaa käyttää. Siksi tämä tarkkailukarjakko oli sen meille järjestänytkin, kun hän tiesi, että meillä kyllä navetta pestään ja lehmät myös. Siinä piti miniän käydä navettatöissä ja laittaa myös tälle porukalle ruoka. Siinä oli muutenkin talonväkeä tuommoiset yhdeksän henkeä ja sitten kurssilaiset lisäksi. Minun, odottavan ihmisen piti tehdä töitä niin kuin muidenkin, ei siinä mitään helpotuksia annettu.

Kurssin aikana aamulla piti nousta puoli kuudelta, tehdä tuli puuhellaan, laittaa kuumenemaan puurovesi ja kahvivesi. Keittää ne siinä valmiiksi ja sitten tehdä sianlihakastike (se oli yleinen ruoka) ja keittää perunat. Välillä piti olla siellä navetassa. Käsinlypsy piti tehdä. Pestä astiat, juottaa vasikat ja ruokkia pikkupossut. Ajettiin lannat ulos ja ruuat annettiin karjalle.

Lypsyhomman lisäksi puhdistettiin eläimet ja niiden alustat ja pantiin alle kuivikkeet. Tämmöstä hommaa oli yleensä neljä tuntia aamulla ja neljä tuntia iltapäivällä. Sitten oli kymmeneltä kahviaika ja kahdentoista aikaan ruoka. Kolmen aikaan oli iltapäiväkahvi. Sitten mentiin taas navettaan ja kuuden aikaan tarjottiin iltaruoka. Nämä kurssilaiset eivät enää illalla saaneet sitä ateriaa. He menivät jo kotiinsa, mutta päiväruuan saivat ja kahdet kahvit. Talossa piti hoitaa kaikki normaalit työt niinkuin muulloinkin. Työtä riitti kyllä. Leipominen tehtiin perjantaisin – hiivaleipää, pullaa ja jotakin kuivakakkua – ei siinä säännöstelyaikana paljon makeita tehty, kun kaikki oli kortilla ja omat tuotteetkin säännösteltiin. Ei niitä saanut vapaasti käyttää oman mielensä mukaan. Ne piti jakaa muille, jotka tarvitsivat ja joilla ei ollut itsellä. Kansanhuolto piti siitä huolen.

Normaali päiväjärjestys oli seuraavanlainen: puoli kuusi ylös, tuli hellaan, vedet kuumenemaan, aamuruuan valmistelut, välillä navetassa, välillä sisällä kattomassa, että puuta oli hellassa ja tuli pysyi palamassa. Sitten ruuat pöytään. Se oli tavallisesti puoli kahdeksalta, kun miehet tulivat syömään ja kai siinä naisiakin oli, mutta he tulivat tavallisesti myöhemmin, kun olivat navetassa. Anoppi ja appi olivat myös ruokailemassa.

Kymmenen kahville laitettiin voileivät päällysteillä ja pullaa. Kahdeltatoista tavallisesti keitettiin lihakeittoa, ja jälkiruuaksi oli maitovelliä tai jotakin makeaa keittoa tai kiisseliä tai maitopuuroa ja siinä mehukeittoa. Kolmen aikaan kahvilla oli tavallisesti hiivaleivästä tehtyä voileipää ja pullaa. Kuuden aikaan illalla usein lämmitettiin päivällinen: lihakeitto uudelleen. Voita annettiin pöytään vain päiväruuan aikana, ei muilla aterioilla. Voileivät tarjottiin kahvin kanssa.

Talviaikana piti myös kantaa puut uuneihin, oli viisi uunia leivinuunin lisäksi. Puut piti tuoda puusuojasta ja lämmittää uunit, huolehtia sekoitukset ja laittaa pellit kiinni. Vesi tuotiin kaivosta, johon oli 35 metriä matkaa. Se tuotiin 40-litran meijeritonkilla ja kaadettiin isoon puusaaviin hellan viereen ja kansi päälle. Ruoka-aineet haettiin piharakennuksen varastoista, joita sanottiin puoreiksi. Perunat, juurekset ja säilykkeet haettiin mäen alta kellarista. Juoksemista pihan ympäri riitti pitkin päivää. Tiskaamista tuli aika paljon, ja tiskivedet kuumenivat puuhellan säiliössä. Tiskipöytä oli mieheni maamieskoulussa tekemä. Ei siinä ollut altaita, mutta siinä oli sinkkipellinen päällinen. Oli kaappi jätesaaville, toinen kaappi perunaämpärille, kolmas kaappi ruuanvalmistusastioille ja kaappien päällä laatikot, joissa voitiin pitää ruokailuvälineitä ja kauhoja. Vettä ei tullut sisälle. Karjakeittiöön tuli karjalle juotavaksi ja maidon jäähdytykseen jokivesi. Ruoka- ja juomavesi haettiin kaivosta. Mieheni laittoi vähän myöhemmin karjakeittiöstä pihan alitse sisälle vesijohodon, josta saatiin vettä pesuihin.

Kun esikoinen oli syntynyt, olivat aamuhommat erilaisia. Piti imettää vauva ennen kuin pääsi muihin hommiin. Jos hiukankin meni yli heräämisajan, niin piti laittaa ensin tuli hellaan ja laittaa vedet kuumenemaan ja vasta sitten mennä imettämään. Navetassa olo oli vähän vaikeampaa, kun oli pieni vauva. Sitä saatettiin huutaa, että vauva itkee, tule katsomaan, onko sillä nälkä. Välillä täytyi lähteä kesken lypsynkin katsomaan, mikä hätä vauvalla on.

Syksyllä mieheni vanhemmat tekivät tilan kauppakirjat meille ja siirtyvät eläkkeelle toiseen päähän rakennusta. Me saimme sitten ruveta omin nokkinemme tilanhoitoon. Piti opetella olemaan emäntä. Se oli semmoista outoa. Ostettiin ensimmäinen traktori, ja siinä oli isännälläkin opettelemista, kun ei ollut tämmösiä koneita vielä käyttänyt. Vuonna 1951 ostettiin lypsykone – kannukone. Sillä täytyi opetella lypsämään ja opettaa navetta-apulainenkin siihen.

Vanhapari oli muuttanut toiseen päähän taloa, mutta eihän anoppi siellä pysynyt kuin yöaikana. Hän tuli tupaan keinuttelemaan ja veisaamaan ja katselemaan, kuinka minä tein töitä. Hän varoitteli aina, että muista sitten, että ruoka täytyy olla juuri minuutillensa silloin kun pitää, ei saa mennä yhtään yli. ”Ei työväki saa haaskata aikaasa siihen, että he odottavat ruokaa – ruuan pitää odottaa heitä.” Kyllä minä sen varan pidin, että varmasti oli ajallaan. Vaikka kuinka olisi vauva itkenyt, niin en minä sitä mennyt hyssyttelemään enkä syöttämään ennen kuin oli ruoka pöydässä.

Kun meidän toinen tytär syntyi, niin piharivistä tuli siirtolaisemäntä katsomaan ja sanoi, että nätti tyttö on tämäkin, mutta olisi sen tarvinnut olla poika. ”Meil Karjalas sanottii, et ku tyttö synty, niin tyhjä synty, mut ku poika tuli, niin kaik tuli.” Joka toinen vuosi meille syntyi tyttö. Eihän emäntää voinut ”mahona” pitää, kun ei poikaa ollut vielä taloon tullut, varsinkin kun sukutila oli isohko. Sotakentillä olivat miehet jutelleet keskenään: ”Kun täältä kotiin päästään ja löytyy vaimo, niin sitten tehdään kovasti poikia, kun niitä kaatui siellä rintamalla juuri nuoria miehiä tältäkin kylältä vaikka kuinka paljon.”

Nämä oli aika vaikeita tilanteita, kun tuli ykskaks joku tuomaan lehmää astutettavaksi ja sinne piti mennä, kun muut olivat pellolla taikka talvella metsätöissä. Samalla lailla, kun tuotiin emakkoa karjun tykö, kun meillä oli myös astutuskarju, niin sinne täytyi ehtiä, vaikka olisi ollut ruuanlaitto kesken. Ei siinä ainakaan vapaa-ajan ongelmia ollut. Työtä oli joka minuutille ja piti vielä ahkerasti seurata kellon kulkua. Ei saanut vitkastella, kaikki täytyi mennä juoksemalla. Anoppi sanoi: ”Älä sinä juokse. Tuosta menee tiet kahta puolta. Ihmiset näkee, kun sinä juokset, niin et sinä miltään emännältä näytä, vaan näytät piikaplikalta!” Ajattelin itsekseni, että kun ei lapsilla ole minkäänlaista paimenta täällä, niin en minä voi montaa minuuttia olla pois, kun ei tiedä mitä sisällä tapahtuu. Täytyy juoksemalla tehdä kaikki ulkona käynnit. Joskus meinasi vahinkojakin tapahtua, mutta ei ehtinyt. Minä sain viime tipassa kiinni, kun vanhempi tyttö meinasi mennä ison taikinatiinun laidan yli taikinan sekaan. Se oli semmoinen vellimäinen, löysä taikinanjuuri ja jos sinne olisi mennyt päällensä, niin siihen olisi tukehtunut. Mutta onneksi sain ajoissa jaloista kiinni.

Syksyt olivat hyvin työllistävää aikaa, kun piti poimia marjat puutarhasta ja tehdä niistä mehuja ja hilloja. Metsästä minä poimin aina mustikat ja puolukat. Noukin jopa 200 litraa puolukoita kesää kohti. Ne tehtiin sitten hilloksi, jota oli aina ruokapöydässä. Tehtiin niistä myös puuroja ja keittoja. Sitten piti juurikasvit ottaa ylös maasta, listiä ja viedä kellariin. Ensin tietysti oli pitänyt pestä kellari. Pyykkiä oli jatkuvasti paljon, ja meidän piti pestä myös appivanhempien pyykit. Eläkkeeseen kuului, että talo pesee ja talon aineilla. Minä korjaan ratkeamat ja neulon napit ja silitän myös. Se oli tätä maatilan emännän normaalia arkea.

Joulunvalmistelujen aikaan anoppi kertoi odottavansa, että jokaisena tapaninpäivänä pyydän miehen sisaret perheinensä tänne joulukylään niin kauan kuin heistä jompikumpi on hengissä. Siinä tuli kova leipominen ja ruuanlaittaminen, kun siihen tuli vielä niin paljon lisää syöjiä. Olihan niitä silloin jo ensimmäisenäkin tapaninpäivänä 12, ja määrä lisääntyi niin, että lopulta tyttärien perheissä oli jo yli 20 henkeä.

Kylälle tehtiin talkoilla maanmiesseurantalo, ja sinne ravintolaan piti aina leipoa, kun sieltä sai kahvia. Minäkin aika usein sinne leivoin. Muuta toimintaa oli puutalkoot. Sinne tuotiin polttopuut helemikuussa. Kaikista taloista, joissa oli metsää, tuotiin puita. Talkooväen kahvittaminen oli minun hommani. Joskus oli aika paljonkin miehiä ja sinne tehtiin sahtiakin, ja sahdin voimalla sinne moni mies tulikin.

Vuonna 1952 oli ensimmäisen kerran salaojitus. Kaikki 40 hehtaaria peltoa oli ollut avo-ojissa. Niitä alettiin salaojittaa, ja se oli aikamoinen urakka. Yhdeksän miestä tuli taloon entisten kymmenen lisäksi. He tulivat Etelä-Suomesta, ja heidät täytyi myös majoittaa. Kesällä he nukkuivat piharakennuksen vintillä. Siellä oli lankkulattia, joka pestiin hyvin, ja sinne vietiin sänkyjä ja tehtiin pedit. Syksyllä, kun ilmat alkoivat kylmetä, tehtiin piharakennuksen entiseen tupahuoneeseen pedit. Ahdasta oli, mutta oli siinä vielä makuukamari, jonne sopi heidän päällikkönsä. Oli niin huono kesä, että satoi viikkotolkulla. Piti vain ruokkia ja kahvittaa koko porukkaa, eikä työstä meinannut tulla mitään, kun aina sade keskeytti ja ojat lohkeilivat. Kahden viikon työ kesti kaksi kuukautta, eikä työmiesten kannattanut kotiin välillä lähteä. Ei ollut autoja, ja matkaa oli parisataa kilometriä. Joskus on huonoa tuuria. Kyllä ne työt kuitenkin tehtyä tuli, mitä silloin oli tarkotuskin tehdä. Salaojitusta riitti moneksi vuodeksi.

Vuonna 1952 oli myös yläkerran huoneiden teko. Ei väki oikein mahtunut muuten, kun oli kaksi navetta-apulaista ja pari sellaista työmiestä, jotka yöpyivät. Yläkertaan tehtiin kolme huonetta, joihin pantiin Porin-Matit kahteen, ja kolmanteen tehtiin oikein peltimuuri. Anoppi vaati, että päätyhuone täytyi tehdä perusteellisesti, jos tuo opettajaksi valmistunut nuorempi tytär ei mene naimisiin ollenkaan, niin hän saa tulla tänne eläkkeelle jäädessään. Tehtiin 26 neliön huone, jossa oli peltiuuni ja isot komerot. Toinen komero oli taloustavaroita varten ja toinen vaatteille. Niihin tehtiin hyllyt ja tangot ja laitettiin valotkin. Yläkerrasta saatiin lisätilaa, eikä tarvinnut pitää enää keittiössä sänkyjä. Keittiössä uunin kyljessä oli ollut levitettävä sänky navettatyttöjä varten. Eihän se niin mukava ollut, kun uunia lämmitettiin joka viikko leipomisen vuoksi, niin kesällä siinä oli kuuma nukkua.

Maatalousnaiset pitivät vuosina 1953 ja 1954 koko Satakunnan alueella kilpailun aiheena ”Keittiön pienet työvälineet ja niiden käytännöllinen sijoittelu”. Porista kävi konsulentti ensin silloin keväällä 1953 taloissa katsomassa ja arvostelemassa. Sitten vuoden päästä hän tuli uudelleen katsomaan, mitä parannuksia on tehty ja antoi loppuarvostelun. Minä ja meidän kylän Lyyli saimme molemmat ensimmäinen palkinto, joka oli kristallimaljakko. Maatalousnaisten silloinen puheenjohtaja oli kuulopuheiden mukaan ollut kovin loukkaantunut ja kateellinen. Hän oli sanonut, että sellaista se on – kyllä rahalla saa! Se oli kyllä ihan turhaa puhetta. Ei minulla ollut koskaan rahaa, ei ollut tiliä eikä palkkaa.

1955 vuonna alotettiin navetan remontti. Navetta korotettiin puolta korkeammaksi, koska traktorilla ei päässyt sinne vintille viemään heiniä eikä pahanoja. Ennen, kun vietiin hevosella, niin sinne pääsi, mutta nyt rakennus oli korotettava korkeammaksi ja tehtävä muutenkin tukevaksi, että sinne pääsi traktorilla. Rakennusurakassa oli aika paljon miehiä töissä – ja ruokittavana.

Tammikuussa 1956 syntyi neljäs lapsi, tyttö edelleen. Oli siinä jo katsomista ja paimentamista, kun oli neljä pientä lasta seitsemästä ikävuodesta alaspäin. Ja iso ruokaväki ja navettahommia ja kaikki siivoushommat. Ison kasvimaan hoitaminen vaati aikansa ja pihan siivoaminen, ei silloin ollut mitään ruohonleikkuria. Viikatteella piti niittää ja haravoida pois. Kaikkea tällaista homma oli paljon.

Pyykinpesu oli iso urakka. Sitäkin piti tehdä joka viikko. Ruisleivän teko oli myös iso homma, kun keväällä ja syksyllä leivottiin ruisleipää monena päivänä, monta sataa leipää tehtiin varastoon. Ne kuivattiin, keittiön katossa oli orret. Kun katto oli tullut täyteen leipävartaita, niin leivät kuivattiin ihan kuivaksi ja sitten ne vietiin puoriin, josta niitä haettiin sitä mukaa, kun syötiin. Sitä tehtiin siihen asti, että meille tehtiin iso keskuslämmitysremontti. Sen jälkeen ostettiin iso pakastin, eikä ollut enää pakko syödä kuivattua leipää, kun sai panna leivät pakastimeen ja tehdä vain parin viikon välein vähemmän ruisleipää ja ottaa sieltä ja syödä pehemeää. Taata ja renki alkoivatkin jo olla sellaisia, etteivät he enää meinanneet saada siitä kuivatusta ruisleivästä mitään irti. He yrittivät höylätä höylällä kuivaa leipää niin, että saivat suuhun sopivaa leipämurua, tai sitten he liottivat vesiastiassa leipäpalaa niin, että saivat haukattua.

Vuonna 1956 anoppi kuoli ykskaks. Niin sitä mentiin tästä ajasta ikuisuuteen. Hautajaiset oli syyskuun 9. päivä. Meillä oli ollut isompi ala perunaa jo pitkän aikaa, kun meillä oli sopimusviljely Niinisalon varuskuntaan. Meillä oli isot kellarit, joissa oli hyvä säilyttää perunoita. Matka varuskuntaan oli vain 9 kilometriä, joten perunat sai peiteltyä niin, etteivät ne talvellakaan matkalla paeltuneet traktorin peräkärryssä. Kun perunannosto oli sinä syksynä vielä alakutekijöissä ja luvattiin yöpakkasia, niin varuskunnasta annettiin 20 varusmiestä avuksi. Kyllä siinä hautajaisruokien loput hyvin kelpasivat. Sotilaat saivat pitoruokia, kun olivat perunamaalla. He olivat ihmeissään, kun saivat niin hyvää ja monenlaista ruokaa.

Mieheni isä oli ystävällinen ja mukava, vaikka minua etukäteen varoiteltiin, että hän on kova karjumaan ja kiroamaan työmailla miehille. Hän oli kuitenkin hyvänluontonen ja yritti auttaa kaikessa minkä voi. Hän vahti pienempiä lapsia talvella, kun ehti. Hän loi lunta tieltä lapiolla saunallekin, kun sinne oli matkaa. Ei mummu siitä tykännyt. Hän kyseli: ”Misäs taas olet ollu?” ”Olin tuolla sauantietä luomas.” ”Ei se sulle kuulu, ne on talon töitä.” ”No kuinka tuommonen ihminen, jolla on vatta noin pystys viimmesillänsä, jaksaa noin pitkää saunatietä luoda, kun sielä on satanu lunta ainaki 60 senttiä? Ja mies on Poris kokoukses.” ”No, pankoon piikansa tekeen.” Silloin oli töissä vain yksi nuori tyttö, ja hänellä oli tarpeeksi töitä navetalla. Silloin oli tullut työaikalaki maataloustuottajillekin. Ei saanut teettää enempää kuin kahdeksan tuntia päivässä. Siitä tuli aamulla neljä tuntia ja illalla neljä tuntia. Ei heillä enää teetetty mitään muita töitä. Ne täytyi jonkun muun tehdä. Ja kun ei muita ollut, niin ne tein sitten minä. Anopin mielestä tämä oli huono tieto, kun aina oli teetetty 16 tuntia töitä ja väliin enemmänkin kesäaikana. ”Ettei muka saa teettää enempää toitä ku kahdeksan tuntia. Ei semmonen mihinkään sovi!” Mutta laki oli se, ja se oli pidettävä.
.
Kuudes tytär syntyi vuonna 1961. Hänen vauva-aikanaan aloitettiin iso keskuslämmitysremontti asuinrakennuksessa. Kaikki uunit vietiin pois, otettiin lattioita auki ja alettiin putkityöt. Remontti kesti yli vuoden. Sitten ei ollut muita uuneja kuin ison keittiön leivinuuni – vain 14 leivän. Ennen oli 24 leivän ja sitten 18 leivän uuni. Mutta pienemmälläkin ehti leipoa riittävästi.

Kun sietsemäs tytär oli tulossa, niin kyläläiset jo kyselivät, kuinka paljon mies aikoo lapsia tehdä. ”No niin kauan, ku poika tulee. Olisin jo aikaa lakannu, jos olis poika tullu.” Ilkeämieliset kyläläiset piikittelivät emännän huonoutta, kun ei pystynyt taloon poikaa tekemään. Lääkärit minulle selittivät joskus paljon myöhemmin: ”Ei se ole pellon vika mitä kasvaa, se on kylväjästä kiinni.”

Vuonna 1973 syksyllä aletiin laittaa navettaan putkilypsyä ja lannanpoistolaitteita ja tehtiin sikalan alle lietesäiliö. Kyllä siinäkin aika homma oli. Piti tehdä remontin ajaksi ulos lypsykatos, johon mahtui kolme lehmää kerralla, kun kerran kolme oli lypsintäkin. Remontin jälkeen putkilypsyhomma oli suuri helpotus. Oli paljon isomaitosia lehmiä, joista tuli lypsykoneen 20-litran kannu täyteen. En minä jaksanut nostaa sitä tankkiin kaadettavaksi. Minun täytyi aina kaataa ämpäriin ja ämpärillä tankkiin. Kun saatiin putkilypsy, niin ei tarvinnut enää kanniskella maitoja, kun maito meni putkia pitkin. Siinä oli omat pesunsa, mutta kyllä ne pesulaitteet olivat hyvät ja kaikki hoitui sähköllä. Kannuja tarvttiin vielä silloin, kun oli juuri poikineita lehmiä. Niiden maidon sai laittaa navetassakin putkella menemään maitohuoneeseen, mutta sitten ternimaito täytyi panna maitohuoneessa kannuun, kun ei sitä tankkiin voinut laittaa. Nämä kannut oli sitten pestävä erikseen käsin. Kyllä 24 lehmästä aika usein joku poiki, ja maito täytyi neljä päivää lypsää erikseen, ennen kuin maidon voi laitaa tankkiin. Siinä oli aina ylimääräistä työtä.

Taloustöistä ja teksiitilitöistä olin nuorempana haaveillut. Niistä ajattelin valita, kumpaa alan opiskella. Molempia tässä talossa sai tehdä niin paljon kuin ehti. Ja molemmista pidin kovasti. Käsitöitä tuli tehtyä paljon ja monenlaisia. Kudoin räsymattoja ja villalankamattoja joka huoneeseen ja tyttärillekin, kun muuttivat pois. Tein lakana- ja tyynynliinakangasta satoja metrejä. Vaatteet ompelin tyttärille melkein rippikouluikään asti – tantut eli mekot, puolihameet ja puserot. Kansallispukujakin tein kaksi Munsalan pukua Ne olivat kyllä valmiista kankaasta. Ryijyjäkin tehtiin tyttärille neljä. 1960-luvun lopulla tein kuultokudoksia ja 1980-luvulla tehtiin paljon poppanaa.

Emäntä-titteliä ei ole minun kohdallani paljoa käytetty. Se on kyllä kaunis nimi ja myös ammattinimike. Joskus tarjosin johonkin kaavakkeeseen jossakin toimistossa ammatiksi maatilan emäntää, niin ei se ollut heille lainkaan selvä asia, että maatilan emäntä on jokin ammatti. Sanoin, että en minä sitä tiedä, mutta kyllä töitä on ainakin saanut tehdä enemmän kuin monessa muussa ammatissa. En minä siinä mitään muuta ammattia ole pystynyt hoitamaan, kun työtä on ollut melkein enemmän kuin ympäri vuorokaudeksi.

Vastaa käyttäjälle Susanna NiinivaaraPeruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.