Naisia työssä: 1980-luvulla onnea kahvilassa

KO Naisia tyossaKotiliesi täyttää syksyllä 90 vuotta ja kerää sen kunniaksi tarinoita naisten työpäivistä yhdeksältä eri vuosikymmeneltä. Aloitimme tarinoiden keruun 1920-luvulta. Nyt on vuorossa jo 1980-luku, joka toi muotiin paksut olkatoppaukset ja sanastoon uudissanan juppi.

Tuolla vuosikymmenellä hetken aikaa suunnittelin eläväni rikkaan miehen rahoilla. Ratsastustallin viereen rakennettiin golf-kenttä, ja yhden tallikaverin kanssa päättelimme, että golfaajat ovat rikkaita. Me ajattelimme napata sieltä miehet, jotka ostaisivat meille hevoset. Olimmehan hevoshulluja teinejä.

Avioliitto rahasta ei meitä lopulta jaksanut sitä ohikiitävää hetkeä enemmän kiinnostaa, koska emme koskaan tutustuneet yhteenkään golfariin. Paitsi kovin pintapuolisesti niihin, jotka huusivat meille ratsastuskoulun hevosten karatessa syömään golfkentälle ruohoa. (Se on sitten viisi markkaa kavionjälki!) Aikuistuttuaan tallikaverini ostivat sitten hevosia ihan itse palkkatyössä ansaitsemillaan rahoilla.

Oman rahan makuun pääsin samalla vuosikymmenellä kesätöissä. Muistelen vuoden olleen 1985, kun työskentelin apulaisena tavaratalon suositussa kahvilassa Lahdessa. Teimme töitä vuoroissa, ja niistä paras oli aamuvuoro.

Kahvila aukesi aamuyhdeksältä, ja töihin tultiin vähintään tuntia aikaisemmin. Keittäjä valmisteli päivän lounasta. Minä sain usein tehtäväksi voidella ja täyttää sämpylöitä.

Tarkastimme, että salin pöydät olivat siistissä kunnossa. Tarvittaessa pyyhkäisimme pöydät ja täytimme maustekorien suola- ja pippurisirottimet. Täytimme vitriinin leivoksilla, limskoilla, viinereillä, voileivillä.

Ja kun kaikki oli kunnossa ja kahvilan avautumiseen aikaa kymmenisen minuuttia, menimme työporukalla kahville salin puolelle. Se oli päivän ylellisin hetki. Otimme vitriinistä viinerit ja nautiskelimme ennen kiireen alkamista. Kuuntelin aikuisten naisten juttuja tulevista kesälomamatkoista, lapsista, uuden sohvakaluston hankkimisesta, menneen tai tulevan viikonlopun riennoista.

Kahvilan avauduttua tehtäväni oli tyhjentää kahvilan pöytiä tyhjistä astioista, tiskata ja kantaa puhtaita astioita kahvilan linjastolle. Työ vaati nopeutta, ja nopeus vaati opettelemista. Vakityöntekijät olivat meitä kesäapulaisia nopeampia. Heillä tarjottimet pysyivät käsissä myös vakaammin kuin meillä nuorilla.

Astioita tippui ja särkyi. Vakityöntekijät opettivat, että silloin pitää ajatella: ”Sirpaleet tuovat onnea.” Samalla piti hakea mahdollisimman nopeasti rikkalapio ja harja ja siivota sirpaleet pois. Sinä kesänä tienasin sammiollisen onnea.

Tämä rikos on jo vanhentunut, joten tulkoon kerrotuksi. Kahvilan sääntöjen mukaan lauantaina kaikki ylijäämä piti heittää roskiin. Työntekijät eivät saaneet viedä niitä mukanaan, edes ostaa halpaan hintaan.

Esimiehemme oli jämpti nainen, joten yleensä yli ei jäänyt paljoakaan. Mutta joskus jäi: kinuskiviinereitä, berliininmunkkeja, korvapuusteja. Silloin pomovuorossa ollut vakityöntekijä pakkasi herkut leivoslaatikkoon ja käski panna sen muovipussiin niin, etteivät muut tavaratalon myyjät tajua meidän vievän leivonnaisia luvatta kotiin.

Kerro meille oma kokemuksesi naisen työpäivästä 1980-luvulta niin palkkatyössä kuin kotona. Voit kirjoittaa sen kommenttina tämän jutun perään tai lähettää sähköpostitse kotiliesi at otavamedia.fi. Kaikki tarinat julkaistaan täällä Kotilieden saitilla ja niistä tehdään juttu 2.10. ilmestyvään juhlanumeroon.

– Susanna Niinivaara

ps. Juttu tuotetaan yhdessä Huuhkajan kanssa.

Avainsanat

Keskustelu

Minä olin pienen aikaa maatalouslomittajana ennen kuin rupesin itse maajussiksi… Tämä oli noin vuosina 1986-1987. Työ oli vaihtelevaa, kun jossain talossa olin 3 päivää, jossain viikon ja joskus jopa 10 päivää. Tavallaan oli kyllä raskastakin, kun aina kun oli oppinut tuntemaan jonkun navetan eläimet pitikin jo lähteä seuraavaan paikkaan. Joihinkin taloihin menin useammankin kerran ja niissä karjasuojissa monet eläimet selvästi muistivat minut, vaikka väliä saattoi olla puolikin vuotta. Karjasuojien varustelussakin oli isoja eroja: toisilla oli putkilypsykone ja tuhansien litrojen tilatankki ja toisilla taas pari lehmää, vanha kannulypsykone ja 40 litran tonkat. Eräässä talossa oli iso häkkikanala ja talonväki lähti viikoksi ulkomaille. Eräänä päivänä minä tyytyväisenä nostelin keruuvaunusta täysiä munakennoja rullakoihin munahuoneen puolella. Aloin höristää korviani, kun kuulin aivan selvästi outoja humahduksia. Äänet vaan jatkuivat ja menin vartavasten kanalan puolelle tarkistamaan, onko kaikki hyvin. Humahdukset kuuluivat sielläkin ja kanoilla oli silti kaikki hyvin. Lopulta menin rakennuksen ulko-ovelta kuuntelemaan. Taas kuului humahduksien sarja, mutta nyt tunnistin äänen, jonka olin kotonakin kuullut -tosin paljon vaimeampana. Porin prikaatissahan ne vain ampuivat kranaatinheittimillään. Lomituspaikkani oli vain lähempänä prikaatia kuin kotini ja kuulas pikkupakkasilma kantoi jymähdykset todella kuuluvina pihaan. Huokaisin syvään ja kiitollisena: kanala kunnossa ja kanat turvassa!

Raija Ahvenainen-Rantala kertoi Kotiliedelle näin:

Synnyin Kangaslammella vuonna 1954. Meitä oli isä, äiti ja kolme tyttöä, joista olen vanhin. Vanhempani olivat maanviljelijöiden lapsia. He olivat maatalossa renkinä ja piikana, kun synnyin. Isä meni VR:lle töihin, kun olin kouluikäinen. Äidillä ei ollut varsinaista koulutusta, joten hän teki sekalaisia töitä.

Asuimme Nastolassa talossa, jossa oli huone, keittiö ja kylmähuone. Meillä oli kanala, mansikkamaa, omenoita, marjapensaita sekä isot peruna- ja porkkanamaat. Äiti teki paljon vaihtokauppaa siihen aikaan. Kaupasta haettiin muun muassa meidän kananmuniamme, ja meille tuotiin sellaista, mitä omalla tilalla ei ollut.

Aloitin työnteon 6–7-vuotiaana poimimalla metsämarjoja. Sinä syksynä, kun aloitimme koulun siskoni kanssa, keräsimme yhdessä 40 litraa puolukkaa. Työtä opittiin tekemään jo kotona. Siivoukseen ja ruuanlaittoon piti osallistua.

Kun olin 11, menin mansikanviljelijälle kesätöihin. Olin siellä joka kesä 17-vuotiaaksi asti. Työ alkoi kitkemisellä. Sitten tuli mansikka-aika, kitkettiin lisää, ja joskus istutettiin taimia. Päivät olivat jopa 12-tuntisia. Työ oli silti tärkeää, koska saimme rahaa vaatteita varten.

Korkeakouluvuosina olin kesäisin laboratoriossa töissä. Äitiysloman jälkeen – minulla on kaksi lasta – siirryin tutkijaksi VTT:n pakkauspuolelle. Ala kasvoi kovasti, ja tutkimustuloksia tuli kymmenessä vuodessa niin paljon, että sain väitöskirjan tehtyä.

Esimiestehtävät alkoivat pian väitöksen jälkeen. 1990-luvun loppupuolella aloitin elintarvikealan ammattilehden Kehittyvä Elintarvike -lehden päätoimittajana. Päivät olivat pitkiä, sillä työskentelin VTT:llä päivisin ja tein lehteä iltaisin.

Sitten henkilökohtaisessa elämässäni tapahtui iso muutos. Minulle tuli avioero. Elämänarvoni menivät järjestykseen, joihin niiden olisi alun perinkin pitänyt mennä.

Hengelliset asiat ovat aina olleet minulle tärkeitä, ja halusin ennen eläkeikää tehdä jotakin hengellisen kentän hyväksi. Menin naimisiin miehen kanssa, joka oli Helluntaiherätyksen saarnaaja. Päätin, että nyt se repäisy on tehtävä. Sanoin itseni irti VTT:n kokopäivätyöstä ja jatkoin osa-aikaisesti lehden päätoimittajana. Palkkatyöstä vapautunutta aikaa olen käyttänyt vapaaehtoistyössä.

Työstin ratkaisua seitsemän vuotta enkä ole katunut kertaakaan. Tulot ovat nyt pienemmät, mutta minulta ei puutu mitään. Tärkeintä on, että työ on mielekästä ja tietää olevansa hyödyksi.

Ei aika tutkijanakaan ollut huonoa. Opin muun muassa paljon ihmissuhdetaitoja ja kokonaisvaltaista ajattelua, joista on ollut hyötyä nykyisessä elämäntilanteessani.

Evankeliumityö on ollut mielenkiintoista ja uutta synnyttävää. Olemme tehneet opetus- ja rukousohjelmia kristilliselle TV7-kanavalle. Olimme aluksi täysin amatöörejä, mutta työ on opettanut tekijäänsä. Samoin on käynyt lehdenkin tekemisessä.

Miehelläni diagnosoitiin Alzheimerin tauti vajaa kaksi vuotta sitten. Nyt olen osittain miehen omaishoitaja, tosin en virallisesti. Työelämää olisi muutama vuosi jäljellä, mutta päivä kerrallaan on elettävä, kun puoliso on sairaana.

Olen edelleen kova marjastamaan. Kesä ei ole mitään, jos en pääse marjametsään! Enää en tienaa rahaa metsällä, mutta nyt saan sieltä kuntoa, terveyttä ja hyvää mieltä.

– Ilona Tikkanen

Näin Kotiliedelle kertoi Siru, 50, FM, toimittaja:

Yökahviloita, kajalia ja teleksnauhaa

Kirjoitin ylioppilaaksi 1980 ja lähdin heti Lontooseen au pariksi vuodeksi. Kun tulin takaisin Helsinkiin, en oikein tiennyt, mitä halusin tehdä, joten kokeilin vähän kaikkea. Jostakin piti kuitenkin saada rahaa elämiseen. Löysin henkilöstöpalveluyritykset, jotka välittivät keikkatyöläisiä. Kaikki yritykset halusivat 1980-luvulla vain vakinaisia työntekijöitä eikä se käynyt minulle. Halusin olla vapaa ja tehdä töitä pari kuukautta, vaihtaa työpaikkaa tai lähteä maailmalle. Niin minusta tuli Clerical-nimisen yrityksen vakiokeikkatyöläinen.

Osasin kirjoittaa koneella kymmensormijärjestelmällä sokkona, puhuin ruotsia, englantia ja vähän venäjääkin ja minulla oli iloinen puhelinääni. Olin usein keskuksessa “Hän on juuri varattuna, voitteko odottaa….hetki vielä….hetki vielä…”, reskontrassa, teleksissä tai jopa sihteerin sijaisena.

Keikat hain toimistolta, joka oli Helsingissä Stockaa vastapäätä. Samalla sovittiin palkasta. Jo silloin opin neuvottelemaan itse palkastani. Töitä oli niin paljon, että sai valita, missä halusi olla töissä. Jokaisesta viikosta täytettiin tuntilappu, jonka työnpaikan pomo kuittasi. Laput toimitettiin Clericaliin, joka maksoi palkan joka perjantai. Jee!

Työ ei rasittanut päätä, hienoa. Keskityin enemmän juhlimiseen, matkusteluun, taidekoulussa hengailuun, outoihin värjäyksiin ja leikkauksiin hiuksissa sekä city-termin juurruttamiseen Helsinkiin. Piti hengata kahviloissa ja baareissa, joista suurin osa oli auki jopa kahteen. Muutaman tunnin unien jälkeen lisää kajalia silmiin, lakkaa päähän ja töihin. Tein keikkaduuneja kolmisen vuotta.

Nyt viiskymppisenä ajattelen, että mahdoin olla aikamoinen ilmestys työpaikoilla. Tein itse vaatteeni tai hain ne kirpputorilta tai vintagekaupoista ulkomailta tyyli on köyhän perusoikeus –ajatuksella. Työt tein kuitenkin niin hyvin, että useammastakin paikasta pyydettin jäämään vakituiseksi. En jäänyt.

1980-luku oli minulle noususuhdannetta. Siirryin pankin konttorista pääkonttoriin Helsinkiin ja sain elämäni ensimmäisen esimiespaikan.
Juuri ennen pankkifuusiota olin mukavassa asemassa ja elämä tuntui joka tavalla hienolta. Itsenäinen työ, mukavat alaiset, hyvä ja kannustava esimies ja lapsetkin jo melkein omillaan. Molemmat opiskelivat ahkerasti.

Vaihdoimme suurempaan asuntoon ja saimme oman pihan ja metsärinteen…
Olimme terveinä ja elämä oli parhaimmillaan.
Ihania muistoja……

Aika itsekeskeinen oli tarinasi.Turha elvistellä bailaamisillasi.Olet siinä noviisi.

Lue enemmän Kafkaa,Paavo Haavikkoa tai Jobin kirjaa..Siunausta!

Pekkasi

Kommentoi juttua: Naisia työssä: 1980-luvulla onnea kahvilassa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X