Naisia työssä: 20- ja 30-luku

KO Naisia tyossa

Nyt juhlitaan naisten tekemää työtä. Kotiliesi täyttää syksyllä 90 vuotta ja kerää sen kunniaksi tarinoita naisten työpäivistä yhdeksältä eri vuosikymmeneltä.

Kerro meille omasi tai läheisesi tarina täällä verkkosivuilla, Facebookissa tai sähköpostitse osoitteeseen kotiliesi at otavamedia.fi. Tarinoita julkaistaan täällä Kotilieden saitilla ja niistä tehdään juttu 2.10. ilmestyvään juhlanumeroon.

Etenemme kesän aikana vuosikymmen kerrallaan. Toivomme, että syksyn koittaessa meillä on hieno saalis tarinoita. Aloitetaan siis 1920- ja 1930-luvuista. Millainen oli naisen työpäivä nuoressa itsenäisessä Suomessa?

Tie valtion virkoihin aukesi naisille vuonna 1924. Viisi vuotta myöhemmin aviovaimot vapautuivat miestensä holhouksesta. Maatalousvaltaisen Suomen naiset eivät paiskineet töitä vain maatiloilla: yli 300 000 naista oli maatalouden ulkopuolisessa ansiotyössä jo 1930-luvulla. Palvelijoiden ja teollisuudessa työskentelevien naisten määrä kasvoi nopeasti.

Tuon ajan naiset eivät ole enää kokemuksiaan itse jakamassa, siksi turvaudumme äitiemme ja isoäitiemme kertomaan.

Toimitta Annikka Mutanen kertoo mumminsa tarinan näin:

Isoäitini Anna oli 1920-luvulla teinityttö – käsite jota silloin ei tunnettu. Annan äiti kuoli toukokuussa 1922, samana vuonna kuin Kotiliesi alkoi ilmestyä, ja Anna jäi isänsä kanssa kahden hoitamaan maatilaa Polvijärvellä. Annan viisi sisarusta olivat kuolleet jo aiemmin. Surun ja ikävän lisäksi Anna joutui nyt kantamaan emännän vastuuta vasta 13-vuotiaana.

Vielä vanhanakin mummi muisteli avuttomuuden tunnettaan tehtävän edessä. Nuoresta Annasta tuntui, ettei hän osannut läheskään sitä, mitä olisi pitänyt selvitäkseen kaikesta: karjasta, ruuanlaitosta, leivän leivonnasta, apulaistyttöjen komentamisesta.

Perhe oli muuttanut muutamaa vuotta aiemmin uudelle tilalle, joka oli perustettu järven laskussa paljastuneelle vesijättömaalle. Oman isoäidin ja muiden sukulaisten apu ja turva oli jäänyt parinkymmenen kilometrin päähän vanhoihin kyliin.

Tuoreen emännän määrätietoisuus kävi kuitenkin nopeasti ilmi. Hän karkotti talosta isään epämiellyttävän tuttavallisesti suhtautuneen apulaisen ja kävi parin viikon pituisen keittokurssin. Hän hankki taloon juomalasit, vaikka siihen aikaan oli tavallista, että väki joi yhteisestä kannusta.

Päätös syntyi, kun Anna katseli ruokapöydässä erään työmiehen ateriointia. Mällinoro valui ukon suupielestä ruokkoamattomaan partaan, kun hän ryyppäsi piimäkannusta. ”Ja minun olisi pitänyt juoda siitä seuraavaksi. Silloin ajattelin, että juomalasit on saatava”, mummi kertoi.

Ruumiinvoimia Annalla riitti raskaaseen työhön. Hän kasvoi sen ajan mittapuulla pitkäksi ja rotevaksi. ”Kivi pitäsi panna tuon tytön piän piälle, jottei se ennee kasva”, sanoi Annan mummo. Isä pyysi riuskan tytön pienestä asti avukseen myös myllyreissuille säkkejä nostelemaan.

Miten maatalon kokonainen työpäivä noina vuosina sujui, sitä mummi ei ole enää kertomassa. Onko teissä joku, joka osaisi sen kuvata? Ja miten mahtoi sujua kaupunkilaisnaisen työpäivä?

Muista laittaa kirjoittamaasi tarinaan seuraavat tiedot: Oma nimesi, päähenkilön nimi (tarvittaessa etunimi riittää), asuinpaikka ja arvio tapahtumavuodesta.

Odotamme innolla tarinoita ja keskustelua!

Annikka Mutanen ja Susanna Niinivaara

– Juttu tuotetaan yhteistyössä Huuhkajan kanssa.

Avainsanat

Keskustelu

Näin Kotiliedelle kertoi eräs lehden lukija äidistään:

Äitini syntyi 1900-luvun alussa. Hän oli maalaistalon tytär ja emäntä, perheen ainut tytär. Veljiä oli useita. Äiti joutui tekemään töitä aika pienestä asti. Se oli sellaista kodin piirissä tehtävää työtä, pelto- ja karjatyötä. Jo kymmenvuotiaana piti mennä navetalle ja opetella lypsämään.

Äiti oli erittäin lahjakas matematiikassa ja olisi kovasti halunnut kouluun. Häntä pyydettiin myös kaupan myyjäksi, mutta vanhemmat eivät päästäneet. Äidillä ei ollut mahdollisuutta lähteä mihinkään. Se oli yleistä maalla siihen aikaan. Harva oli koulutettu. Äiti teki elämäntyönsä maalaistalon emäntänä, ja asui ja eli elämänsä samalla paikkakunnalla.

Kun äiti oli 20-vuotias, hän myi kirnuamaansa voita ja leipomaansa leipää läheisen kauppalan torilla. Äiti nousi kahdelta yöllä leipomaan, sillä leivät piti saada kuudelta myyntiin.

Kauppalassa oli paljon tehtaita, ja kun tehtaan työntekijät menivät seitsemäksi töihin, äidillä oli aina tuoretta leipää heille. Äidillä oli hyvä maine, ja hän oli oikea mestarileipuri.

Tätä kesti sota-aikaan asti. Äidin isä ja äiti olivat silloin kuolleet, mutta äiti teki peltotyötä ja karjanhoitoa veljien kanssa. Hän myös avioitui näihin aikoihin.

Sota-aika oli rankkaa. Kaikki äidin veljet olivat sodassa rintamalla, joten työt olivat naisten harteilla. Me kaksi lastakin synnyimme siinä sota-aikana. Äidillä oli meidät, karja ja maataloustyöt hoidettavana. Hän joutui tekemään valtavan työmäärän yksin. Sitä kesti pari vuotta, kunnes miehet kotiutettiin ja sota julistettiin päättyneeksi.

Rauhanajan jälkeen oli elintarvikepula. Kaikki oli silloin kortilla: ei ollut lihaa, voita tai leipää. Oikeastaan kaikesta, myös vaatteista, oli pula. Silti kaupungista tultiin meille ostamaan voita ja leipää. Koin pikkutyttönä kiusalliseksi sen, että naiset istuivat siinä ja vaativat äidiltä ”myy nyt, myy nyt”, kun meillä ei ollut mitään.

Siihen aikaan ei tietenkään maksettu palkkaa. Sellaista maalaistalon elämä oli. Paljon saatiin kodin piiristä, joten rahankäyttö oli hyvin erilaista.

Äiti piti kovasti hiihtämisestä ja toimi aktiivisesti lottana sodan aikana. Lotat tekivät paljon sidetarpeita, kutoivat neuleita ja lähettivät paketteja rintamalle. Kotirintamaa he muonittivat.

Varsinaista vapaa-aikaa ei kuitenkaan ollut, vaan työtä piti tehdä aamusta iltaan joka päivä. Työ oli fyysisesti niin rankkaa, että jos päivällä tai pyhänä oli vähän ylimääräistä aikaa, niin se käytettiin lepäämiseen.

– Haastattelijana Ilona Tikkanen

Näin Kotiliedelle kertoi Terttu:

Äitini äiti oli kotiäiti. Perheessä oli 10-vuotias tyttö, ja isoäitini odotti toista lastaan – äitiäni –, kun isoisäni kuoli tapaturmaisesti joulun alla. Isoäidistäni tuli yksinhuoltaja.

Oli ajateltava, millä isoäitini tyttärensä elättää. Hänestä tuli pyykkäri. Käsipelillä pestiin herrasväen pyykit kylmissä pesutuvissa ja osin kylmissä vesissäkin.

Kuitenkin äitini kertoman mukaan isoäiti ei koskaan valittanut, mitä joskus sanoi, että kyllä pyykkäri muutakin söisi kuin hernekeittoa. Perhe eli vaatimattomasti, mutta aina oli sentään ruokaan.

Aikanaan isoäidin tyttäret lähtivät maailmalle, ja heistä tuli kummastakin liikenaisia.

Isäni äiti eli ja kuoli Vehmaalla. En tosiaan tiedä, mistä hän ja isoisäni muuttivat sinne. He saivat ostaa noin hehtaarin palstan Vehmassalmen rannalta. He maksoivat talolle palstan hinnan työllään niin sanottuna taksvärkkinä monen vuoden ajan.

Isovanhemmillani oli muuttaessaan yksi poika, ja kaksi muuta poikaa syntyivät mökissä, jonka isoisäni ja isoäitini rakennuttivat palstalleen. Mökki on vieläkin pystyssä suhteellisen hyväkuntoisena, 130 vuotta nähneenä. Siellä minä saan viettää kesät vanhempieni kuoltua.

Isovanhempani elivät palstallaan vaatimattomasti. Isoisä oli kylän suutari, ja isoäiti kehräsi kaunista lankaa ja kutoi sukkia myyntiin. He pitivät myös pientä kauppaa. Kaikki peltotyöt tehtiin käsin.

Voi kun olisin saanut keskustella heidän kanssaan, mutta se ei ollut mahdollista. Kiitän kuitenkin näistä isoäideistäni. Ehkä heiltä olen saanut perintönä työn tekemisen arvostuksen ja tyytyväisen mielen.

Näin Matti Toivanen kertoi Kotiliedelle äitinsä Hilda Toivasen tarinan:

Äiti syntyi vuonna 1899, minä vuonna 1931. Olimme maanviljelijäperhe Rautavaaralta. Asuimme kaksikerroksisessa maalaistalossa. Leipä oli meille taattu, kunhan jaksoi tehdä töitä. Nälkää ei meillä nähty eikä huolia juuri tunnettu, vaikka elimmekin luontaistaloudessa. Kouluaikana tuntui siltä, että olimme maailman onnellisin perhe.

Äitini oli kotoisin viereisestä pitäjästä, Säyneiseltä. Hänen kotonaan oli ainakin kymmenen lasta. Käsillä sielläkin tehtiin, ja lapsesta pitäen opittiin tekemään töitä. Isä oli melkein parikymmentä vuotta vanhempi kuin äiti, koska oli ollut jo kerran naimisissa.

1930-luku oli työntäyteistä. Päivät olivat pitkiä: aamuyöllä heräsimme joskus kolmen aikoihin töihin. Elämä oli luonnonläheistä, eikä paremmasta tiedetty. Yksityisyritteliäisyys antoi puhtia hommaan. Meillä oli velkaa, koska isä oli joutunut takaamaan lainan ja ostamaan veljensä velkaosuutta.

Talomme oli kylän keskellä. Kylällä yhtyi kaksi jokea, ja puutavaraa kuljetettiin siellä vettä pitkin. Ulkona makaili välillä satoja miehiä odottamassa, että edelliset saisivat uittonsa tehtyä. Meilläkin oli kotona tuvan lattia täynnä miehiä, joten äiti joutui lämmittämään uunia ja tekemään leipää parikin kertaa päivässä. Meillä oli apulainen, mutta työtä oli silti paljon.

Eivät naiset voineet siihen aikaan valita, millaista työtä tekivät. Piti lypsää lehmät, ruokkia perhe ja valmistaa leipää ja maitoa, jota vietiin sitten myytäväksi. Työpäivät olivat pitkiä ja raskaita eikä aikaa harrastuksille juuri ollut. Siskolta olen kuullut, että kun hän oli alle kymmenvuotias, isä oli käskenyt häntä mennä auttamaan lypsylle, kun pojat olivat päässeet leikkimään.

Minun sukupolveni tytöt kävivät jo kouluja, mutta äitini polvesta en osaa sanoa. Kylällämme oli koulu, jossa järjestettiin myös kursseja ja kerhotoimintaa, jotka liittyivät lehmien hoitoon ja kotitalouteen.

Sota-aikaan miehet olivat poissa. Meidän perheeseemme se ei tavallaan vaikuttanut, koska isä oli niin vanha, ettei hän osallistunut sotaan. Lapset tekivät töitä samalla tavalla kuin aikuisetkin. Naiset tekivät miesten töitä, ja kaikkien oli pakko osallistua. Varsinkin heinä- ja elonkorjuuaikaan naiset tekivät peltotöitä ja laittoivat ruuan siinä samalla. Heidän piti vetää kahta roolia. Ei varmasti ollut helppoa olla nainen siihen aikaan.

– Ilona Tikkanen

Näin Kotiliedelle kirjoitti Helvi Tenhunen:

Äitini oli piikatyttö ja isäni renkipoika. Minä synnyin 12.10.1919 heikkona tytön rääpäleenä, jolle ei annettu paljon elon toivetta, vaan tässä se on. Synnyin Pyhäjärven seurakunnassa Niinimäen kylässä Kanasen talossa pahassa räntäsateessa.

Vanhempani muuttivat Lehtoperälle Alapihaan. Siellä minä opin 4-vuotiaana lukemaan, kun kuuntelin, miten talon tytölle opetettiin lukemista. Pääsin myös kaksiviikkoiseen kiertokouluun. Kansakoulua ei Niinimäessä vielä silloin ollut. Talon Bertta-apulainen oli minulle kuin oma äiti – otti mukaan askareisiin ja opetti minut lypsämäänkin.

Sitten muutettiin Yläpihaan, jossa syntyi veljeni Tuure. Seuraavaksi muutettiin Vuohtomäelle; oli kaksi huonetta ja varastotilaa. Sitten isä osti tontin Mansikka-Matilta, rakennutti mökin ja navetan, osti lehmän ja lampaan ja kanoja. Siellä minä sairastin hinkuyskän ja tuhkarokon. Kävin myös kansakoulun. Sain koulun päätyttyä stipendin, mutta varojen puute esti koulun jatkamisen.

Äitini oli uuttera. Hän kehräsi ja neuloi omaksi tarpeeksi ja naapureille. Keväällä hän keräsi käpyjä ja möi niitä. Hän perkasi pajuja ja möi. Sitten hän lähti metsän istutukseen ja jätti minut veljeni hoitajaksi, ja lehmän ja lampaan ja kanojen hoitajaksi. Piti oppia itsenäiseksi.

Siitä ajasta muistan erään tapauksen. Oli kevät hankiaiset, pälviä, mättäät paljaina. Isä oli kuumeessa. Hän pyysi meitä lapsia keräämään puolukoita, kun hänen teki niitä mieli. Niinpä sitä lähdettiin eikä keretty mennä kovin pitkälle, kun eteen tuli viritetty loukku.

Jatkettiin matkaa ja tultiin toiselle pyydykselle. Ukkometso oli siinä jalastaan kiinni. Ajattelimme, että se pitää pelastaa, ja yritimme aukaista jalasta solmua, mutta se ei onnistunut vaan saimme oksasta auki. Ajattelimme, että kyllä isä aukaisee. Marssimme metso keskellämme kotia kohti, vaan kun aukaisimme oven, niin potilas hyppäsi pystyyn kysyen, mitä me lapset oikein olemme tehneet. Isä tarkasti metson jalan, joka oli pahasti syöpynyt. Metso täytyi lopettaa. Minun piti lähteä naapurin Taunolta pyytämään anteeksi. Tauno tuli meille ja miehet sopivat asian. Tauno ei ottanut metsoa, vaan äiti sai laittaa sen perheelleen ruoaksi.

Myöhemmin muutettiin taas, ja minä kävin rippikoulun. Sitä kehräämistä ja neulomista piti harrastaa. Sitten tuli minun vuoroni lähteä, kun tuli avunpyytäjiä: kuka halusi mitäkin päiväksi pariksi tai viikoksi. Tuli Ruotsiin lähtö, kun täti pyysi. Jokikylästä lähti matkaseuralaiseksi setä.

Lähtö ja isästä eroaminen oli kovin vaikeaa. Päästiin kyytillä Tornioon saakka, jossa yövyttiin. Sitten jatkettiin matkaa junalla Aavasaksan asemalle ja veneellä Tornionjoen poikki Ruotsin puolelle ja tädin luo. Niin kului kolme kuukautta. Olisivat tahtoneet, että jään, mutta kun setä rupesi pakkaamaan poislähtöä varten, niin minä myös. Niin sitä lähdettiin Suomeen ja Pyhäjärvelle.

Kun päästiin Pyhäsalmeen, oli niin kevyt olo. Setä sanoi, että etsitään yösija, vaan minä lähdin yötä myöten astelemaan kohti Niinimäkeä, eikä matka tuntunut pitkältä: eihän se ollut kuin vähän yli kaksikymmentä kilometriä! Olihan se oli 15-vuotiaalle maaseudun kasvatille uusi elämys.

Kehrääminen ja neulominen jatkuivat. Karvolan isäntäväki tarvitsi apua. He olivat myyneet tukki- ja pöllipuita ja ottivat keittoa ja maitoa tukkilaisille. Työnjohtajat olivat talon ruoassa, ja niitä piti palvella kamarin pöytään, kantaa tarjottimella ruoat, tarjoilla ja sanoa ’olkaa hyvä’. Se oli raskasta. Aamulla noustiin neljän aikaan, ja koko ilta oli yhtä soittoa yhdeksään saakka – ei tehnyt mieli enää lähteä lenkkeilemään! Tukkilaiset kiusasivat meitä, ja mekin keksimme heille jekkua.

Niin se tukkisavotta loppui. Tuli juhannusaatto. Isäntä ja renkipoika lähtivät kalareissuun ja tulivat juhannusaamuna takaisin muassaan iso korvollinen ahvenia, särkiä ja jokunen hauki. Tuli kalansiivous, ja siinä meni juhannuspäivä töissä.

Tuli heinänkorjuun aika. Oli luonnonniityt, jätiköt ja suot, joista kerättiin karjalle ruoka. Ei ollut kettoja eikä peltoja. Työmiehinä oli kasakoita ja päiväläisiä. Oli elonkorjuu. Sirpillä leikattiin lyhteisiin ja kuhilaisiin ja riihessä puitiin. Peruna nostettiin kuokalla maakuoppaan. Sitten tuli hampun aika, ei ollut pellavaa. Ne leikattiin lyhteisiin ja kuhilaalle kuivamaan, sitten ne vietiin juoksevaan veteen likoomaan kolmeksi viikoksi ja saunaan kuivamaan. Tuli loukutuksen, lihtauksen ja harjauksen vuoro.

Muistan kun taloon syntyi tyttövauva, jolla oli paha maitorupi. Tyttö käytettiin lääkärissä, vaan siitä ei ollut apua. Kajaanin sairaalassa vauva oli kolme viikkoa, eikä sekään auttanut. Rupi levisi koko kehoon. Sitten sattui saapumaan muuan Tikkanen. Hän otti nauriin ja teki siitä kupin, johon laittoi tervaa, kermaa ja sokeria, keitti sen ja käski voidella seoksella. Niin rupesivat ruvet kuivumaan. Tyttö parani ja sai sileän ihon.

Isäntäväki osti kaupparyssältä minulle kaksi hyvää villakangaspukua. Tuli myös suutari kenkiä tekemään, ja minullekin tehtiin lapikkaat, kun toiset oli loppuun kulutettu. Sitten he möivät talon viljelyksineen ja jättivät metsämaat. He pyysivät mukaan uuteen paikkaan Pihtiputaalle, vaan en lähtenyt.

Tuli syksy ja teurastuksen aika. Sian suolet piti halkoa ja pestä. Niistä keitettiin saippuaa.

Seuraavassa paikassa opin, miten kirnutaan voi. Miten kerma hapatetaan, kirnutaan, vaivataan ja liotetaan. Sitten laitetaan kilon pakettiin ja viedään asiakkaalle. Niin jatkuivat maataloustyöt. Alkoi talvisota, ja miehet joutuivat lähtemään rintamalle. Hevosetkin vietiin. Tavarat joutuivat tiskin alle. Leipäkin meni kortille. Vaihdoin toiseen taloon, kun työtä tarjottiin. Siinäkin oli oma vastuu. Alkoi jatkosota. Taas miehet vietiin rintamalle. Talon isäntä sairastui keuhkotautiin, ja lääkäri kehotti minua lähtemään. Niinpä läksin kotia kohti.

Kävin metsätöissä: pöllimetsässä ja halkometsässä. Parkkasin pölliä. Sahasin halkoja ja isä halkoi. Äitiä autoin siinä sivussa. Naapurin emäntä pyysi heille, ja tulihan tuo luvattua, vaan vastahakoisesti.

Isä toi terveiset, että pääset miilulle töihin, jos haluat. Totta kai se miilunpoltto piti kokeilla. Kyllä se oli raskasta. Puolitoistametriset koivutukit piti nostella kolmeen kerrokseen, isoimmat ylös. Tukittiin sammaleella raot, peitettiin mullalla, ja sitten se oli valmis poltettavaksi.

Työ Niinimäessä loppui, ja tuli siirto Koivujärvelle Huutoperälle. Siellä jouduin murskasakkiin. Se oli likaista, nokista ja raskasta.
No, sitten tuli naapurin emännän sisko Lempi Virolainen ja houkutteli lähtemään Kiuruvedelle Kallion tilalle. Lupasin lähteä, vaikka lähdön hetki oli vaikea. Vanhempani sanoivat, että menet kun olet luvannut, mutta tulet takaisin, jos ei huvita. Niinpä lähdin.

Niin se pikku hiljaa lähti pyörimään, tuli ruvettua yrittämään, vaikka alkuun olin niin hämmästynyt, kun lautalankut johtivat rapun edestä navetan ovelle. Niin rapanen ja kuranen piha oli. Isäntä oli niitä parhaita miehiä. Hän antoi apua niille, jotka apua tarvitsivat. Emäntä oli kuollut ja vanhin poika vielä rintamalla. Pikkuveli oli vasta 14. Talon tytöt auttoivat, milloin omilta töiltään ehtivät. Vanhin poika pääsi pois rintamalta. Otettiin kaksi miestä töihin. He ajoivat pelloille savea ja lantaa, levittelivät, muokkasivat ja kylvivät. Tytöillä oli kursseja, ja he joutuivat lähtemään toiselle paikkakunnalle. Jäin yksin mieslauman kanssa. Kyllä se joskus tuntui, että nostan kytkintä ja lähden kävelemään, vaan kun olin luvannut huolehtia, niin jäin.

Niinhän se aika jatkui työn touhussa. Olin vajaan kolme vuotta apulaisena. Sitten titteli vaihtui ja apulaisesta tuli emäntä. Meidät vihittiin talon vanhimman pojan Anteron kanssa 7.7.1944 Pyhäjärven pappilassa.

Vanhempani varoittelivat, kun olin piikatyttö ja toinen oli talonpoika. Mutta ei ollut valittamista: minut otettiin perheenjäseneksi ja aika jatkui työn merkeissä. Lapset syntyivät, ja meillä oli apulainen. Ukki rakennutti uuden navetan, kun vanha meni huonoon kuntoon. Siellä oli tilat kahdelletoista lehmälle. Oli karsinoita ja karjakeittiö, maitohuone ja sikala. Kasvatettiin sikoja ja nautakarjaa teuraalle. Oli kolme hevosta ja ukki varsotutti hevosia.

Niin aika meni. Ukilta meni terveys ja veljekset jatkoivat – ostivat traktorin ja siihen työkalut, niittokoneen, haravakoneen, auran, kylvökoneen, jyrän, perunannostokoneen, AIV-koneen ja lypsykoneen. Sitten ostettiin Ay. hiehoja neljä kappaletta, ja niin sitä puskettiin yhteen hiileen.

Martin Tiina opetti rokan keittoon, talkkunajyvän keittoon ja paistamiseen ja miten valmistetaan lipeäkala. Pidettiin paljon juhlia, oli synttäriä, nimipäiviä ynnä muita. Tulipahan autettua. Sainpahan yhden miehen sijasta veljekset eli kaksi miestä, joita passata!

Sitten rupesi terveys pettämään itse kullakin ja vanhuus. Veljekset päättivät myydä talon; olivathan työkalut vanhentuneet niin kuin ihmisetkin. Niin he möivät talon kaikkineen päivineen ja jättivät tontit, joille rakennuttivat uudet talot.

Sitten tuli poisnukkuneiden aika. Olen menettänyt mieheni, lapseni, vanhempani, veljeni, mieheni sisarukset. Se oli raskasta aikaa, vaan olen selvinnyt siitä. Nyt asun yksin samassa talossa, ja naapurit ja ystävät käyvät aina juttelemassa ja auttavat tarvittaessa.

– Helvi Tenhunen (os. Uhlgren), puhtaaksi kirjoitti ystävä Katri Tapola

Näin Kotiliedelle kirjoittivat Riitta Lahnaoja ja Marjatta Siihola mummustaan Fanny Kauppilasta, Lehtovaaran emännästä:

Vuonna 1944 Fannyn muistokirjoituksessa Lehtovaaran vieraskirjassa lukee näin: ”Kun odottamaton raskas suruviesti kertoi Lehtovaaran rakastetun emännän kuolemasta, niin tuntui siltä, kuin elämä olisi pysähtynyt ja menettänyt merkityksensä, tuntui kuin valot olisivat sammuneet, taivaan tähtösetkin tuikkimasta lakanneet. Kun talon herttaisen emännän ystävällinen katu sammui, hymy hyytyi, sillä sinun kanssasi Fanny niin paljon meni, mitä mikään ei korvata voi. Vaikka sinulla oli paljon huolia, oli suruja suuria, niin sittenkin jaksoit kylvää kukkia meidän toisten tielle, sinä sirottelit niin runsain määrin ystävällisyyttä, hyvyyttä, avuliaisuutta ja huomaavaisuutta. Lehtovaaran talo oli kuin keskipiste, jonne sukulaiset läheltä ja kaukaa niin monet, monet kerrat kokoontuivat.”

Fannyn elämä muuttui vuonna 1914, kun hän avioitui Emil Kauppilan kanssa. Lehtovaaran talo valmistui samana vuonna. Fannysta tuli Lehtovaaran toimekas emäntä, joka Emilin kanssa hoiti taloa tarmokkaasti. Fannylle ja Emilille syntyi kolme lasta: Annikki, Kaarina ja Heikki.

Fanny oli jo aikaisemmin palannut kotikyläänsä kahden nuorimman lapsensa, Meerin ja Vilhon, kanssa jäätyään leskeksi ja menetettyään omaisuutensa.

Fannyn kertoman mukaan varattomuus ja nälkä pakottivat palaamaan takaisin Padasjoen Toritulle. Hän ei koskaan unohtanut menneisyyttään, eikä kärsimiään menetyksiä, vaan sosiaalisuus ja toisten auttamishalu näkyivät hänen elämässään. Lehtovaarassa oli tilaa orpolapsille ja Kaarinan ikäisestä Tyynestä tuli perheenjäsen. Myös Fannyn naimattomat veljet asustivat Lehtovaarassa, koska kotona ei ollut tilaa heille. Ison talon työväkeä oli paljon, ja esimerkiksi talon piika, Alina, asusti talossa noin 50 vuotta. Kaikista Fanny piti hyvän huolen.

Fanny oli taitava ruoanlaittaja. Perunat, juurekset, marjat ja vihannekset saatiin omasta puutarhasta ja karjan tuotteet navetasta. Lehtovaaran puutarhassa kasvaa edelleen Fannyn aikaisia marjapensaita.

Fanny toimitti myös sianlihaa Toritun kauppaan myyntiin ja opetti kauppiaan paloittelemaan eläimen ruhon. Talossa syötiin kolme ateriaa päivässä. Ensimmäinen ateria tarjottiin kuudelta, ennen kuin palvelusväki lähti töihin. Muut ateriat syötiin päivän mittaan kuuden tunnin välein.

Talossa leivottiin lähes joka päivä. Fanny oli taitava leipoja, ja Fannyn sukulaispoika kertoi odottaneensa erityisesti Lehtovaaraan pääsyä, koska Fanny-tädin piparit olivat niin hyviä. Monet muistavat sota-ajan ruokapaketit, eikä talon pöydästä tarvinnut koskaan lähteä nälkäisenä.

Talviaikaan talossa kudottiin kankaita, ryijyjä ja mattoja, ja kutojat tietysti nauttivat Fannyn täysihoidosta. Talvella 1930 kudottiin useampia suvun ryijyjä, joista osa myytiin Helsingissä, jotta saatiin kustannettua sukulaistytön opiskelu. Fannyn ja Emilin tapana oli auttaa nuoria elämässä eteenpäin muun muassa kustantamalla opiskelua.

Fanny sai monia kunniakirjoja maatalousnäyttelyissä saippuasta, leivonnaisista, säilykkeistä, voista ja juustosta sekä puutarhatuotteista.

Lehtovaara oli keskeisellä paikalla Viisarinmäellä. Linja-auto Lahteen lähti Lehtovaaran pihasta, ja kuljettaja asui Lehtovaarassa. Monet syrjäkyliltä tulleet kirkolle tai Lahteen matkaavat poikkesivat talossa lämmittelemässä odottaessaan linja-auton lähtöä. He myös yöpyivät usein talossa. Hevosen kanssa paluukuljetusta odottelevat saivat hevosille tallista tilaa ja heiniä, Emil huolehti siitä.

Fanny puolestaan huolehti saattajien ravinnosta. Pula-aikana työttömät ohikulkijat poikkesivat Lehtovaaraan. Jos sattuivat tuleman ruoka-aikaan, niin heillekin tarjottiin ruoka ja jopa yösija pirtin penkillä. Kesäisin Fannyn täysihoidossa kesää viettivät kaupunkilaissukulaiset.

Fannyn elämään sisältyi paljon muutakin kuin työntekoa. Hän oli käynyt nuorena Lahden kansanopiston. Hän oli kiinnostunut erityisesti isänmaan asioista. Toritun Lotta Svärd -yhdistys perustettiin Lehtovaarassa vuonna 1920, ja monet merkinnät vieraskirjassa kertovat niin kyläyhdistyksen kuin Padasjoen paikallisjohtokunnan kokoontumisista.

Fannyn ystäväpiiri oli laaja, ja siihen kuului muun muassa kätilö Niiranen, joka hoiti monia synnytyksiä Lehtovaaran vierashuoneessa. Kätilö saattoi viipyä talossa useita päiviä.
Fannyn elämässä oli myös vastoinkäymisiä, mutta ne eivät toimeliasta emäntää musertaneet. Fannyn lapsista Annikki kuoli muutaman päivän ikäisenä, Vilho ja Meeri kuolivat keuhkotautiin 20-luvun lopulla ja aviopuoliso Emil jouluaattona 1938.

Emilin kuoleman jälkeen Fanny huolehti suuresta talosta ja sen kaikista toiminnoista yksin. Varsinkin sota-aika oli raskasta aikaa, koska talon isäntä, Heikki-poika, oli sodassa.
Fanny oli aikansa – 20- ja 30-lukujen – suuri persoona. Hänellä oli valtaa ja vastuuta. Hänen elämässään naisten tasa-arvo oli todellista. Hän oli ahkera emäntä, hänellä oli paljon työväkeä ja työnjohto sujui. Hän oli yhteiskunnallisesti valveutunut. Hänellä oli laaja ystäväpiiri kaikista yhteiskuntaluokista. Hänen elämänsä päättyi vuonna 1944 sydänkohtaukseen, samana päivänä, kun Lotta Svärd -järjestö ilmoitettiin radiossa lakkautetuksi.

Nykyisin Lehtovaaraa omistaa Heikki Kauppilan tytär Riitta Lahnaoja perheineen. Päärakennus on yli sata vuotta vanha, ja siellä on paljon Emil-vaarin tekemiä huonekaluja ja Fannyn teettämiä tekstiilejä. Talon pirtissä, ruokailutilassa ja salissa on edelleen Fannyn ja Emilin aikainen lämmin ja ystävällinen tunnelma aistittavissa.

Kirjoittajat ovat Fanny Kauppilan lastenlapsia, joista toinen on ollut viisivuotias Fanny-mummun kuollessa ja toinen syntyi vasta viisi vuotta kuoleman jälkeen. Olemme osallistuneet Toritun Kyläkirjan (Elämää Padasjoella, ilmestynyt juhannuksen alla 2012) kirjoittamiseen tehden haastatteluja ja muistellen vanhempiemme kertomuksia sekä Riitta Lahnaojan omistamien asiakirjojen pohjalta laatineet henkilökuvauksen Fannyn elämästä pienessä hämäläiskylässä.

Näin Kotiliedelle kirjoitti Tellervo äidistään Hilmasta:

Äitini oli tarmokas, karjalainen maatalon emäntä. Elettiin luontaistaloudessa. Kaikki työt olivat hyvin erilaisia ja työpäivät pitkiä.

Keväällä kylvettiin kasvimaat ja kesällä hoidettiin. Esimerkiksi keväällä korjattiin riukuaidat, äitini teki sidokset. Juhannuksen aikoihin alkoi heinänteko. Äiti ja isä niittivät viikatteilla heinät ja kantoivat sapilailla latoon.

Meillä oli lehmiä, vasikoita, lampaita, kanoja ja sikoja äidin hoidossa. Isä hoiti hevosen. Lehmät lypsettiin ja maitoseparaattorilla erotettiin kerma ja alusmaito.

Lampaat kerittiin ja villat karstattiin ja rukiilla kehrättiin langaksi. Langoista äiti neuloi sukkia, lapasia ynnä muita sellaisia. Äidillä oli kotona tehty, isokokoinen neula, joka oli noin 12 senttiä pitkä. Sillä äiti teki kestäviä kintaita. Pellavan kasvatus oli työlästä. Kasvit liotettiin, kuivattiin, lihdattiin, loukutettiin ja kehrättiin langaksi. Kangaspuilla äitiä kutoi pellavakankaita, mattoja, ryijyjä ynnä muita sellaisia.

Nämä muistot äidin töistä ovat ajalta, kun asuimme Karjalassa. Talvisota alkoi marraskuussa 1939. Jouduimme jättämään kodin. Niin alkoi vaellus. Kodit muuttuivat paikasta toiseen. Pääsimme vielä talvella vuonna 1942 takaisin Karjalaan omaan kotiin ja voi sitä iloa ja riemua.

Mutta vuonna 1944 jouduimme toisen kerran jättämään kotimme. Kuljimme siirtolaisina paikasta toiseen. Vuonna 1947 saimme kylmän maatilan. Äidin työt muuttuivat. Hän ja isä joutuivat raivaamaan kantoja peltomaaksi. Näin jatkui elo. Karjalan kansan on osa ja arpa rakentaa koti ja raivata sarka. Äidin lempi virsi: Kiitos sulle Jumalaini armostasi kaikesta.

Näin Kotiliedelle kirjoitti Sirkka Jortikka: Isoäidin työpäivä 1920-luvulla:

Stenlundin talossa Eurajoen Melaluodossa herätään varhain, sillä näin viljankorjuun aikaan työpäivä on pitkä. Edla-äiti nousee yhdessä Hjalmar-isän kanssa ja astuu kamarista tupaan. Kahvia taitaa vielä olla vähän jäljellä Raumalla käynnin jälkeen, ja velliä on keitettynä padassa lieden yläpuolella.

Aamiainen katetaan tuvan pöydälle, ja lapsetkin pelmahtavat syömään. Kosti, Olga, Taimi ja Aini, kaikki äidin tummatukat penkillä istumassa, ruisleipä ja voita kädessään.

Isän on pian lähdettävä rukiin korjuuseen Vuojoen kartanoon. Talo tekee taksvärkkiä viimeistä kertaa, sillä torppa on pian oma, kunhan laki sen sallii. Talo on uusi, hirret hohtavat vielä puhtauttaan. Hyvä tässä on elää, lasten ja vanhempien. Velka, jonka Hjalmar ja Edla ovat pankilta ottaneet painaa vähän Edlan mieltä. Miten selvitään töistä ja veloista, kun isäkin on osittain halvaantunut?

Edla nousee paikaltaan ja auttaa takin Hjalmarin päälle ja silittää halvaantunutta kättä. ”Jumalan siunausta työpäivään”, Edla toivottaa lähtijälle.

Kylällä on aikaisemmin liikkunut evankelistoja, polkupyörillä ja kitaratkin mukana. Talossa on pidetty CE-lähetyksen herätyskokouksia, ja uskon askeleita astelee nyt myös Stenlundin perhe. Voimia arkeen kyllä tarvitaankin, työ on raskasta, ja sitä on paljon ja silti rahaa saadaan niukasti.

Edla suuntaa askeleensa navettaan, jossa lehmät Hepa, Heluna ja Mansikki jo odottelevat. Lypsyn jälkeen Edla hakee aitasta korkean vihreän kirnun ja separoituaan maidon hän aloittaa voin valmistamisen. Lapset seisovat juhlallisesti odottamassa uutta voita ja varsinkin sitä ihanaa kirnupiimää, joka voin valmistamisessa jää jäljelle. Kissakin saa lautaselle osan lämpimästä maidosta.

Kosti-poika laittelee tuohikonttiin evästä ja valmistautuu lähtemään lehmien kansa takaniitylle paimeneen. Päivä on pitkä hänellekin, mutta Kostilla on eväiden lisäksi pajupilli ja lukemisena kirja kontissaan.

Kosti on jo 15-vuotias ja käynyt koulua neljä vuotta Kaunissaaressa. Tytöt ovat vähän nuorempia ja auttavat äitiä tuvan askareissa. Astiat tiskataan, ja pöytä taas pian katetaan ruokaa varten. Taimi ja Olga ehtivät kasvimaallekin kitkemään porkkanoita ja punajuuria esiin rikkaruohojen kiusaamasta uudesta kasvimaasta.

Edla valmistaa lapsille padassa kalaperunoita ja kaataa höyryävän ruoan saviastiaan pöydälle. Uusi voi sulaa ihanasti kuumaan perunaan, ja lapset nauttivat aterian äidin kanssa iloisesti rupatellen.

Äidin on aika taas nousta pöydästä ja hakea aitasta leivinkaukalo. Hän alustaa ruisleivän juuren tänään, huomenna sitten leivotaan katossa olevat vartaat täyteen uutta ruisleipää. Likaämpäri pitää tyhjentää navetan taakse tunkiolle, ja uudesta kivikaivosta talon takaa hakea vettä tupaan saavi täyteen.

Saunaankin on vettä kannettava, sillä valkopyykki on siellä likoamassa ja odottaa pesijäänsä. Taikinanjuuri peittyy valkeaan pellavaliinan alle Stenlundin tuvassa samaan aikaan, kun aurinko alkaa siirtyä keskipäivän tienoille.

Edlan askeleet vievät saunalle ja pyykin ääreen. Kotona keitetty saippua antaa pellavalakanoille ja pyyhkeille ja Hjalmarin rohdinpaidoille uutta ilmettä. Pian saunan pata kiehuu pyykkiä täynnä. Navetan takaa alkaa kuulua tuttua sian röhkinää. Edla on aivan unohtanut sian ruokkimisen kaiken tohinan keskellä. Hän kipaisee navetalle ja valmistaa sialle ruoka-annoksen perunoista, jauhoista ja lämpimästä vedestä.

Aini-tyttönen lähtee viemään lampaille kuivaa leipää, huomennahan saadaan tuoretta ruisleipää! Edla suuntaa rantaan kantaen lakanoita ja muita vaatteita puusaavissa. Laiturin päästä niitä on helppo huuhtoa ja säästyy itse veden kantamiselta. Pihalla pyykit levitellään puhtaille pitkille puille, jotka Hjalma on asetellut puiden oksien varaan.

Tuvassa on lakaistava lattiaa hellan edestä, puutkin taitavat olla lopussa puulaatikosta. Edla miettii jo illallisen valmistamista. Jokohan saisi uusista porkkanoista, punajuurista ja perunoista rosollia aikaiseksi. Kaalit ovat ainakin kasvaneet tänä kesänä suuriksi ja pyöreiksi, ja lantut ja sipulit näyttävät antavan hyvän sadon. Edlan sydämeen nousee kiitos Taivaalliselle Isälle, jonka puoleen hän on oppinut kääntymään arjenkin keskellä.

Edla lähettää Olgan ja Taimin metsän reunaan katsomaan, olisivatko puolukat jo alkaneet kysyä. Aikaisemmin kesällä on useasti syöty mustikkamaitoa, ja nyt alkaa jo olla puolukka-aika. Pian jo alkaa olla käsillä perunoiden nostokin, ja korit ja kuokat on katsottava valmiiksi.

Hjalmar on kesällä tehnyt uutta risuaitaa navetalta saunalle päin, ja se kehystää kauniista uutta pihapiiriä. Aidalla kuivuivat hyvin räsymatot, jotka omassa rannassa pestiin. Edla herää mietteistään tuvan keinutuolista, johon hän on hetkeksi istahtanut. Tuli syttyy nopeasti lämpimien hiilten päälle, ja perunat kypsyvät padassa.

Aitasta Edla hakee suolalihaa lautaselle ja huomaa kasvimaassa vielä salaatinlehtiä. Illallinen valmistuu parahiksi, kun Kosti ajaa lehmät navetan taakse. Hjalmar saapuu hikisenä ja pölyisenä rukiinkorjuusta ja pytää Edlan lämmittämään vielä saunan.

Hjalmar ja lapset istuvat illallispöytään, ja Edla lähtee lämmittämään saunaa ja jatkaa sieltä suoraan navetalle lypsämään lehmät. Saunaan mennään yhdessä, ja ihanalta tuoksuu pihakoivusta sidottu vihta uudella kivikiukaalla.

Päivä alkaa olla pulkassa, ja tupaan palattuaan Edlakin saa viimein illallista. Kun astiat on tiskattu ja lapset jo ovat nukkumassa, Hjalmar ja Edla keittävät vielä saunakahvit. Onhan juhlan aika: tila on oma ja torpparius ohitse.

Kommentoi juttua: Naisia työssä: 20- ja 30-luku

Vastaa käyttäjälle Toimitus Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X