Naisia työssä: Kerro tarina 1960-luvulta

Kotiliesi Naisia työssä

Kotiliesi täyttää syksyllä 90 vuotta ja kerää sen kunniaksi tarinoita naisten työpäivistä yhdeksältä eri vuosikymmeneltä. Nyt vuorossa on 1960-luku.

Seurasin 1960-luvun lopulla pikkutarkasti Eevan työpäiviä, kun hän työskenteli meillä kotiapulaisena. Hänet oli otettu ensisijaisesti hoitamaan minua ja pikkusiskoani, mutta kahdesta leikki-ikäisestä talitintistä huolehtiessaan hän ehti tehdä myös kummallisen paljon muuta.

Tuohon aikaan Polvijärvellä tuskin oli minkäänlaista lastentarhaa. Äidin piti päästä kolmen kuukauden äitiyslomien jälkeen töihin, ja normaali ratkaisu oli palkata lapsista huolehtimaan nuori reipas nainen, jolle tämä työ sopi koulun ja maailmalle lähdön välissä. Heitä ehti olla meillä ennen Eevaa useita, mutta heistä en muista juuri mitään. Yhtä katselin silmät pyöreinä, kun hän tupeerasi hiuksiaan pyöreän peilin edessä. Ehkä juuri hän jätti jälkeensä suuren pinon Kulta-sarjan lehtiä komeron hyllylle.

Eeva saapui, kun olin kolmen. Tapasimme ensimmäisen kerran kylpyhuoneessa, missä äiti varmaan oli näyttämässä hänelle paikkoja. Ajattelin heti, että hän oli kiva, ja onneksi hän viihtyi meillä pitkään, peräti kolme vuotta.

Eeva oli käynyt kansakoulun ja kansalaiskoulun ja asui äitinsä kanssa parin kilometrin päässä pienessä mökissä. Sieltä Eeva pyöräili meille, ennen kuin äitini lähti töihin kahdeksan tienoissa. Kun siskoni ja minä heräilimme, Eeva oli yleensä jo keittänyt kaura- tai mannapuuroa aamiaiseksi. Meidän syödessämme hän aloitteli pullan leivontaa, pyykin silittämistä tai muuta työtä. Sitten hän laittoi päiväruuan. Iltapäivällä hän monesti leikki ja askarteli meidän kanssamme.

Työpäivän päätteeksi hän valmisti vielä iltaruuan. Ulkoilemaan Eeva laittoi meidät usein keskenämme. Lapsia ei yleensäkään vartioitu yhtä herkeämättä kuin nykyisin, eikä kaikista edellä mainituista töistä olisi tullut mitään, jos Eeva olisi tullut pihallekin meidän kanssamme.

Kun äiti viiden jälkeen palasi töistä, lapset oli siis kolmesti ruokittu ja leikitetty, koti oli siisti ja erilaisia taloustöitä tehty.

Meille lapsille kuitenkin tärkeintä oli, että Eeva oli hyväntuulinen ja hänellä oli aitoa halua puuhailla kanssamme. Se oli ihanaa, sillä lähellä ei ollut naapureita eikä meillä ollut leikkikavereita. Tallessa on yhä Eevan tapettikirjan sivuista tekemä kuvakirja. Kirjan nimi on Pieni päivänkakkara. Siinä pieni poika vahingossa astuu pienellä jalallaan päivänkakkaran poikki. Pieni päivänkakkara itkee kyyneleitä, mutta poika pelastaa tuomalla sen kotiin äidilleen. Äiti laittaa päivänkakkaran maljakkoon, jossa se jälleen hymyilee. Eeva myös ompeli kotonaan nukenvaatteita, joita hän sitten toi nukeillemme. Siskoni rakasti laulamista, mutta oman perheemme aikuiset eivät olleet lauluihmisiä. Eeva otti Minna-siskon syliinsä ja lauloi hänen kanssaan.

Eevalla oli myös lapsiin tehoavaa auktoriteettia. Eräänä iltana en olisi halunnut syödä lihakeittoa. Sen jälkeen odotti jälkiruoka. Sanoin, etten jaksa syödä enempää, ja Eeva vastasi pahoitellen, miten harmi on, etten sitten jaksa syödä jälkiruokaakaan. Se sai minut tyhjentämään lautasen venkoilematta.

Hauskaa oli myös, että Eeva kuunteli työpäivän aikana radiota. Näin minullekin tulivat tutuiksi 1960-luvun popkappaleet, jotka muuten olisivat voineet jäädä kuulematta.

Kertomuksen ihmeellisin yksityiskohta nykylukijalle saattaa olla, että tämä täydellinen kodin hengetär oli pestinsä alussa vain 14-vuotias. Hän lopetti meillä 17-vuotiaana.

Kerro meille oma tai läheisesi tarina naisten työpäivästä 1960-luvulta! Voit kirjoittaa sen kommenttina tämän jutun perään tai lähettää sähköpostitse kotiliesi at otavamedia.fi. Kaikki tarinat julkaistaan täällä Kotilieden saitilla ja niistä tehdään juttu 2.10. ilmestyvään juhlanumeroon

Voit myös kommentoida tätä tarinaa.

Annikka Mutanen

PS. Juttu tuotetaan yhteistyössä Huuhkajan kanssa.

Avainsanat

Keskustelu

Näin Kotiliedelle kertoi Leena:

Lähdin maalaistyttönä vuonna 1968 Pohjois-Hämeestä Helsinkiin kotiapulaiseksi. Olin aiemmin käynyt keskikoulun ja juuri lopettanut vuoden kestäneen emäntäkoulun. Haaveenani oli hakea myöhemmin sairaan- tai lastenhoitajakouluun. Niihin kouluihin tarvittiin silloin niin sanottua harjoittelua tai työkokemusta alalta.
Perhe, johon menin piikomaan, oli viisihenkinen lääkäriperhe. He saivat yhteystietoni emäntäkoulusta. Perheeseen kuuluivat psykologi-äiti, neurologi-isä ja kolme poikaa. Pojat olivat 2-, 3- ja 5-vuotiaat. Lisäksi perheeseen kuului iso Bernin paimenkoira.
Työskentelin kuutena päivänä viikossa. Tosin lauantain työpäivä oli arkipäiviä lyhyempi. Työt aloitin aamulla kello 7.30 ja lopetin kello 17–18 kieppeillä, kun olin tiskannut päivällistiskit.
Lisäksi kävin yhtenä iltana viikossa kello 20–21 nukuttamassa lapset, kun vanhemmat halusivat käydä keskenään saunassa.
Töihini kuuluivat lasten- ja kodinhoito sekä koiran hoito. Usein myös isovanhemmat kävivät ruokailemassa. Laitoin ruuan kaksi kertaa päivässä, ja silloinhan ei eineksiä ollut, joten kaikki tehtiin alusta alkaen itse. Lapset söivät kanssani päivällä. Silloin sain päättää, mitä heille tarjoan. Mutta päivällisruuan suunnittelin yhdessä rouvan kanssa. Myös vanhemmat söivät
pääsääntöisesti töiden jälkeen ruuan.
Hoidin lapset, kävin kaupassa, leivoin jopa karjalanpiirakoita, tein viikkosiivoukset kaksisataaneliöisessä asunnossa. Kiikutin matot ulos ja tomutin ne kerran kahdessa viikossa.
Koiraa ulkoilutin kaksi kertaa päivässä. Näin jälkikäteen en kyllä ymmärrä, miten ehdin ja jaksoin kaiken. Tosin olivathan työpäivät aika pitkiä.
En oikein muista palkkaani, mutta jossain takaraivossani on 160 markkaa kuukaudessa. Lisäksi palkkaetuna oli asuminen perheen omistamassa pienessä kaksiossa, jossa asui kolme muuta maalaistyttöä.
Kun sain ensimmäisen palkan, menin Munkkivuoren ostoskeskukseen ja osti kaksi mukia ja elämäni ensimmäisen pussilakanan. Tunsin olevani varsinainen Kroisos!
Tässä perheessä olin töissä lähes vuoden. He olivat tyytyväisiä työhöni ja sain hyvän työtodistuksen.
Se oli kyllä hurja työ- ja elämänkoulu alle 20-vuotiaalle tytölle. Mielestäni armeijaan verrattavissa.
Mutta tavoitteeni täyttyi hieman myöhemmin, ja pääsin toivomaani koulutukseen.

Minulla ei ole minkäänlaista kokemusta kotiapulaisista… Synnyin -66 maatilalle ja meitä oli kolme sukupolvea. Minut kai kasvatettiin siinä töiden ja elämisen sivussa -olihan isosiskot ja isovanhemmat paikalla, jos vanhemmat olivat navetassa, pellolla tai metsässä. Olen kyllä aina ihmetellyt, että kuka ihme voi ruveta kotiapulaiseksi toisen ihmisen huusholliin -onhan jokaisella ihmisellä se omakin huusholli pyöritettävänään!
Kerran löysin anopin vanhan Kotilieden jostain 60luvun lopulta tai aivan 70luvun alusta. Siinä oli juttu vanhasta pariskunnasta jossain kaupungissa, jolla oli yhtä vanha kotiapulainen kuin he itse. Kotiapulainen halusi viettää vanhuutensakin tämän yhtä vanhan pariskunnan kanssa, koska hänellä ei ollut omaa perhettä ja kotia -hän oli koko työikänsä pyörittänyt tämän pariskunnan huushollia. Nykyajan naisista ei varmaan kukaan olisi yhtä uhrautuva ja uskollinen palvelija.

synnyin jatkosodan alussa 1941 esikoisena. Sen jälkeen syntyi vielä kaksi sisarusta samalla vuosikymmenellä. Kotipaikka oli pieni. Äitimme kuoli, kun olin vajaa kahdeksanvuotias. Isä jäi kolmen pienen kanssa. Työssä olin ensimmäisen kerran yhdeksän vuotiaana, hoidin kuukauden ajan 2-vuotiasta lasta. Sen jälkeen kesäisin milloin kenenkin lapsia hoitamassa. Kolmentoista vanhasta sitten elätin itseni jo kokonaan kotoa poissa.
Oman perheen perustin 19 vuotiaana, lapseni sain 20-vuotiaana. Lapsi oli kuusiviikkoinen, kun palasin työhön ja vein lapsen perhepäivähoitajalle ja kävin aamiaistauolla imettämässä häntä neljän kuukauden ikäiseksi.
Oli onni, että hoitaja hoiti hänet sitten kouluikään asti, ja asui lähellä. Mieheni olivuorotyössä, ja se helpotti koulun alkamisen jälkeen, ettei lapsen tarvinnut yksin olla kovin pitkään. Nyt itse isoäitinä pitkään olleena kyllä mieltäni riipaisee, kun ajattelen, että kuusiviikkoisen piti kotoa lähteä joka aamu.
Olimme kyllä perheenä siinä taloudellisessa asemassa, että minulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta ajatellakaan kotona olemista. Palkasta ei kyllä paljon jäänyt, kun hoitajalle maksoin, mutta se vähäkin oli välttämättä tarpeen. Siihen aikaan ei meidän kaupungissamme ollut mitään mahdollisuutta saada kaupungin lastenseimeen tai -tarhaan ainoaa lasta jolla oli kummatkin vanhemmat. Ainoa mahdollisuus oli löytää yksityinen päivähoitaja, joita niitäkään ei silloin valvonut kukaan. Meillä oli kyllä hyvä täti, jota itse äidittömänä pidin meillä sijaismummona niin kauan kuin hän eli.
Lapsi oli sitä ikäluokkaa, joka oli ensimmäinen peruskoulussa aloittanut tällä paikkakunnalla. Koulu sujui hyvin, akateeminen loppututkinto valmistui, kolmilapsinen perhe on koossa, ja hopeahäitä vanhemmat kohta viettävät.
Jos Luoja elinvuosia antaa, voisimme tässä keritä nähdä vielä uuttakin sukupolvea yli viidenkymmenen oman avioliittovuotemme jälkeen.
Voi olla, että nykyisistä ihmisistä nämä viisi- ja kuusikymmenluvun elämänehdot tuntuvat perin raskailta. Ihminen on kuitenkin sitkeä ja elämänhaluinen olento, ainakin silloin oltiin, ja oman lapsen hyvinvointi ja ja parempien elämänmahdollisuuksien turvaaminen lapselle kuin mitä itselle oli ollut mahdollista saada, oli ensisijainen asia elämässä.

Näin Kotiliedelle kirjoitti Johanna Pelkonen isoäidistään:

1930-luvulla mummi asui vielä Impilahdessa Karjalassa. Hän oli viisivuotiaasta asti mukana heinänteossa. Kun isä sanoi: ”Lähetäänkös töihin?”, niin mummi lähti mielellään. Heinät haravoitiin, laitettiin seipäälle kuivumaan ja kuivuttua ajettiin latoon. Mummi oli hevostyttönä ja istui hevosen selässä heiniä ajettaessa.

Alle kymmenvuotiaana mummi oli juoksutyttönä. Äiti kirnusi voita ja laittoi nättiin pakettiin. Mummin tehtävä oli juoksuttaa paketit kauppaan. Palkaksi hän sai luvan ostaa viidellä pennillä mansikkakaramelleja.

15-vuotiaana eli vuonna 1945 mummi pääsi harjoittelijaksi isoon kauppahalliin Varkauteen lapsuudenystävänsä Helvin kanssa. Helvin sisko Hilkka oli jo kaupassa töissä. Kauppias Veikko Metsälä sanoi, että mummi on aika nuori, mutta koska hän on karjalaistyttö, niin otetaan Hilkan vastuulle. Kuri oli kaupassa kova, mutta mummi piti siitä. Kun asiat teki hyvin, kauppias oli tyytyväinen.

Kun sokeria alettiin saada kauppoihin, mummille uskottiin sokerin mittaaminen 250 gramman pusseihin. Muut työntekijät yrittivät tulla maistelemaan sokeria, mutta mummi oli tiukkana eikä päästänyt ketään maistiaisille. Mummi oli tarkka työssään, eikä kauppias löytänyt väärin mitattuja pusseja tullessaan joskus hiljaa sukkasiltaan punnitsemaan jonkin pussin.

Mummi ehti käydä vuoden töissä Varkauden kauppahallissa, kunnes hänen piti muuttaa takaisin kotiin Heinävedelle äidin silmäleikkauksen vuoksi. Muutaman viikon hän hoiti lehmiä kotona, kunnes äiti toipui. Tällä välin Heinävedellä oli Talouskaupassa auennut paikka. Äiti kävi puhumassa kauppiaalle, ja seuraavana päivänä mummi meni haastatteluun. Paikalle oli jo valittu tyttö, mutta paikka annettiinkin mummille. Tämän kuullessaan mummi oli pudota penkiltä! Talouskaupassa mummi oli töissä 13 vuotta.

Talouskauppa oli sekatavarakauppa. Siellä myytiin muun muassa elin- ja rakennustarvikkeita, bensaa ja hevosenkenkiä. Kaikki oli kortilla. Joka ilta mummi liimasi asiakkaan kortista leikattuja postimerkin kokoisia merkkejä lomakkeelle, joka vietiin Kansanhuoltoon. Kauppa ei ollut pyhänä auki, mutta tuohon aikaan asiakkaita saattoi tulla kauppaan siitäkin huolimatta ja heitä tietysti palveltiin.

1950-luvun lopulla mummi meni naimisiin ukin kanssa ja siirtyi työskentelemään ukin yritykseen Radio ja Kuva ky. Mummista oli hienoa päästä järjestelemään aivan oman kaupan tavaroita: kahvipannuja ja -kuppeja, paristo- ja myöhemmin sähköradioita ja muita sähkötarvikkeita. Mummi oli haltioissaan päästessään tekemään kauppoja ja tutustumaan ihmisiin.

Työtä riitti, mutta työ oli mieluista. Ajan muuttuessa kauppaan tulivat myyntiin televisiot, kahvinkeittimet, parranajokoneet, sähköhammasharjat ynnä muut. Kun sauvasekoittimet tulivat, mummi sanoi eräälle isännälle: ”Osta tuosta emännälle, tämä tulee tyytyväiseksi.” Mies vastasi: ”No pistä pakettiin, kun noin hyvin ossaat kehua!”

Kauppiaana oleminen oli mummin haaveena jo pienestä pitäen. Hän pääsi toteuttamaan haaveensa, sillä hän oli kauppiaana nuoresta tytöstä aina eläkeikään saakka. Mummi jäi eläkkeelle Radio ja Kuva ky:stä vuonna 2001.

Olin kotiapulaisena suurimman osan työelämästäni,ennen kuin menin naimisiin ja sain omia lapsia.Lapset ovat aina olleet tärkeässä osassa elämässäni.16 vuotiaana pääsin lastenkotiin harjotteliaksi.Harjottelu aika oli puoli vuotta.Palkka ei ollut hääppönen mutta työ sitäkin antoisampi.Sen jälkeen olin eri perheissä hoitamassa lapsia tai kotiapulaisena.Toisissa perheissä tein kaikki taloustyöt,ruuanlaitosta,siivoukseen ja pyykin pesuun.Kahdessa perheessä oli vaan lasten kanssa.Muut työt eivät kuuluneet minulle.
Kerran muistan kun oltiin saaressa perheen kesämökillä ja olin vastuussa myös ruuanlaitosta,kun varsinainen kotiapulainen oli kesälomalla,niin Rouva sanoi aamulla minulle että kävin varhain kalasatamassa ja tuossa olisi silakoita,teetkö silakka pihvejä ruuaksi.Lupasin auliisti,vaikka en ollut koskaan tehnyt silakasta mitään.Katsonut kyllä kun äiti oli perannut silakoita.Perheen 5 v tyttö oli äitinsä kanssa perannut silakoita monesti ja niin me 5 vuotiaan kanssa perattiin silakat ja paistoin pihvejä.Tosin soitin äidilleni ja kysyin vähän ohjeita.
Pidin kovasti työstäni.Sain olla aina lasten kanssa ja kodinhoitokin on ollut aina mieluista minulle.
Menin naimisiin 1971 ja sain ison perheen joten se kaikki oli harjoitusta tulevaan elämään.
Olin myös puuvillatehtaalla ompelimossa muutaman viikon,mutta se oli liian kuollettavaa työtä,se ei sopinut minulle.

Näin Kotiliedelle kirjoitti Terttu Laitinen:

Kotitalousharjoittelijana 60-luvun lopulla.

Keskikoulun tai lukion jälkeen oli mahdollista oppia kädentaitoja vuoden kestävässä emäntäkoulussa. Se oli erittäin suosittua vaikkapa kaupunkilaistytöille.

Tämän jälkeen oli mahdollista hakeutua emäntäkoulupiirien valvottuun kotitalousharjoitteluun.

Minua onnisti päästä kartanoon. Me kaksi kotitalousharjoittelijaa aloitimme harjoitteluvuoden loppiaisena. Olimme motivoituneita, koska tavoitteenamme oli hypähtää vielä korkeammalle nimittäin kotitalousopettajaopistoon. Olimme tasaväkiset oppijat – meille kummallekin avautui opiskelupaikka. Missään portaassa emme päässeet helpolla.

Aamuhämärissä emäntävuorolainen valmisti oikeaoppisen aamupalan perheelle. Siitä päiväohjelma alkoi. Suunnittelemaani ja emännän tarkastamaa ruokalistaa noudatettiin viikoittain. Lounas, kahvi, päivällisen valmistaminen tiskeineen kuului ohjelmaan unohtamatta keittiön siisteyttä.

Niin sanotulla kodinhoitovuorolla kartanon huoneissa ylläpito- ja perussiivouksia riitti ja muita kausiluontoisia tehtäviä. Pyykkihuolto oli myös hänen harteillaan ja pöydän kattaminen sekä aterioiden tarjoilu niin arkena kuin juhlana.

Ihailimme monenlaisia tarjoiluastioita, laseja ynnä muita sellaisia. Hyvin usein pöydän ääreen kokoontuikin sukulaisia ja ystäviä, joille tuossa tuokiossa leivottiin suolaista ja makeaa piirakkaa päiväkahville.

Usein kesäaikaan ovesta astuivat sisään lomailevat ulkomaalaisrouvat, joille sitten haettiin tuoreet vihannekset, marjat koreihin ja kielitaidon mukaan vaihdettiin kuulumiset.

Voimille otti suvella leipomispäivä. Saimme toisistamme apua. Puusaaviin elvytetystä hapanleipätaikinasta muotoiltiin limppuja. Opittiin myös valmistamaan ahvenanmaalaista mustaa leipää. Hiivaleipää, sämpylöitä, kaikenlaisia kiemuroita vehnäleipätaikinasta, piirakoita ja pasteijoita ja viimeksi pataruuat muhimaan puulämmitteisen uunin jälkilämpöön.
Kesällä kodinhoitolainen lähti talkooväen kanssa heinäpellolle ja palasi ripeästi sitten tarjoilemaan lounasta. Pää märkänä juostiin milloin kellariin milloin kulhoja täyttämään ja juomia lisäämään. Päässä takoi: vie mennessäs´tuo tullessas´.

Kun sitten talkooväki lepäili, harjuri auttoi toista tiskissä ja keitteli jo iltapäiväkahvia pellolla tarjoiltavaksi. Tiskikonetta meillä ei ollut apunamme. Iltapäivällä heinäpellolta oli kiirehdittävä valmistamaan iltapalaa. Talvella oli huoneiden siivoamisen jälkeen metallien kiillottelua, mattojen kutomista kangaspuilla.

Syksyisin ohjelmassa oli sadonkorjuuta ja säilömistä eri tavoin. Mehuja viinihapolla ja mehumaijalla, hilloja. Olihan pakastimissa tilaa litroittain niin marjoille, vihanneksille, kuin leivonnaisille ja riistalle. Isäntä ja karjakko kaipasivat joskus harjurin apukättä lehmän poikimisessa. Olihan ihan kiva kokemus toimia kätilönä friisiläiskarjan navetassa. Kerran lehmän poikiessa seisaallaan otin vastaan liukkaan vasikan. Kyllä pelotti, vaikka karjakkokin navetassa hääräsi.

Sähkökatkoksen aikaan sai kokeilla emäntäkoulussa oppimaansa käsinlypsyä. Työtahtini oli hitaanpuoleista.
Opimme siinä sivussa fileoimaan ja graavaamaan lohta, savustamaan kaloja ja puhdistamaan teertä ja jänistä, jotka sitten valmistimme ateriaksi.

Iltaisin täyttelimme harjoittelukirjaa ja kuukausittain kirjoitimme aineen, jonka sitten pari talousopettajaa arvioivat. Harjoittelukirjasta vuoden mittaan tuli melko paksu. Saimme siitä numeron todistukseen.

Illalla haukattiin happea karhukoiraa ulkoiluttaessa. Kyllä uni sitten maittoi.

Pelkäsimme harjoittelun valvojan saapumista. Ennakkoon oli peloteltu vaativalla maikalla. Hän oli minulle tuntematon. Kaksi alan opettajaa antoi tehtävän, jonka suorittamista he seurasivat pilkuntarkasti koko ajan arvioiden suoritukset. Harjoittelutodistuksen arvosanat painoivat melko paljon valittaessa oppilaita opettajaopistoon.

Harjoitteluvuonna kartanossa juhlittiin vanharouvan 75-vuotispäivää. Syksyllä hirvimetsältä presidentti Kekkonen adjutantteineen poikkesi meille kahville. Joitakin seurakunnan tilaisuuksia vuodenmittaankin oli ja koulun opettajakunnalle pidettiin pikkujoulut. Muistaakseni piispantarkastuksen yhteydessä arvovaltaiselle delegaatiolle tarjoiltiin lounasta.

Kesäisin vieraili talossa ulkomaalaisia ja sukulaisia. Heidän palvelu kuului oleellisesti harjoittelijalle. Kun kartanoon johtavalla koivukujalla auto ajeli hiljalleen kohti vierasrappua, niin heti piti välähtää miten kestitsemme tulijat.

Pakasteessa oli runsaasti kaikenlaista tarjottavaa, mutta kesäaikaan pyöräyttelimme kakkuja, torttuja. Hyödynsimme puutarhan herkkuja: herukoita, mansikoita, omenia.

Viikoittain harjurin kodinhoitovuoroon kuului puhtoisen saunan lämmittäminen. Saunanlauteilta tuli joskus äkkilähtö, kun talon mullikat olivat karanneet laitumelta. Siinä sitten kuutamossa juostiin ristiin rastiin. Aivan harjoittelun loppuvaiheessa mittasimme mittanauhalla kartanon sisätilan pinta-alan ja piirsimme siitä pohjapiirroksen kirjaamme samoin kuin piirros puutarhasta.

Keittiössä häärättiin niin jouluna kuin pääsiäisenä, vappuna ja juhannuksena. Kyllä me lomaakin hiljaiseen aikaan saimme ja pikkuisen kuukausipalkkion aherruksestamme. Koska olin kotoisin Annelia vauraammasta pitäjästä, palkastani jäi pikkuriikkisen enemmän käteen. Ilmoitin palkkioni sataviisikymmentä miinus verot jää satakaksikymmentä markkaa. Saimme luontaisetuna täysylläpidon ja jaetun huoneen. Riittihän raha kauppa-autossa tekemiin namiostoksiini ja postimerkkeihin. Kalliita harkittuja puheluja soitin kotiin vain harvoin.

Kun sitten joulukuun viimeinen päivä koetti, itkua väänsin hyvästellessä koko seitsenhenkisen perheen. Opettajaopistossa sain auskultanttina käyttää tieto- taitojani niin opetuskeittiössä, ruokalassa, kodinhoidossa ja myöhemmin nuoria opettaessa harjoituskoulussa.

Opiskelut ja ympäripyöreät työpäivät kuitenkin opettivat minua puurtamaan ja selviytymään vaikka läpi harmaan kiven. Se olikin opinahjossa mottonani. Minunkin koulutukseni maksettiin yhteiskunnan rahoista – siis veromarkoilla.

Näin Kotiliedelle kirjoitti Helena:

Menin naimisiin pienyrittäjän kanssa. Jäin kotiin kymmeneksi vuodeksi. Asuimme haja-asutusalueella, eikä 1960-luvulla päivähoito ollut vielä maalaiskunnissa kehittynyttä, joten oli luonnollista, että äidit olivat kotona.

Mieheni työ vaati paljon poissaoloja. Olimme lapsen kanssa kahdestaan. Viihdyin kotona. Hoidin puutarhaa ja ompelin kaikki vaatteet itselleni ja lapselle, jopa naapureille. Kukaan ei maksanut, sillä en osannut hinnoitella töitäni. Mieheni ei antanut rahaa, koska tiesi minulla olevan säästöjä. Hän ei myöskään olisi päästänyt töihin kodin ulkopuolelle.

Viihdyin kyllä kotiäitinä, sillä aina riitti tekemistä. Kun säästöni loppuivat, hakeuduin miehestäni salaa kesätöihin ammattiani vastaavaan paikkaan. Sen jälkeen tarjottiin vakituista työtä, jonka otin vastaan. Lapsen kouluun lähdöstä ja paluusta huolehti lähellä asuva mummo.

Olin kotiäitivuosina opiskellut lyhytkursseilla ja muutaman työssäolo vuoden jälkeen opiskelin uuden ammatin, josta jäin eläkkeelle.

Kotiäitivuosina hoitelin mieheni yrityksen kirjanpidon, mutta yhteisverotuksen takia, minulle ei kertynyt työvuosia, koska ei maksettu palkkaa eikä työeläkemaksuja. Näin ollen eläkkeeni on rahallisesti pieni, mutta vähään tottuneena olen tyytyväinen. Eihän sitäkään olisi, ellen olisi itsepäisesti hakeutunut pois kotiäitiydestä ja hankkinut uutta ammattia.

Olen sosiaalinen luonteeltani ja viihtynyt erilaisissa ammateissa ja työpaikoissa. Kotiäidin ammatti oli yksi niistä. Olemme oman ikäluokkani kotiäitien kanssa keskustelleet, miten olisimme olleet tyytyväisiä muutaman kympin kuukausirahasta. Oma raha on suuri merkityksellinen naisellekin.

Meidän, silloisten kotiäitien lapsista kasvoi työtä tekeviä, ammatin hankkineita, rehellisiä suomalaisia. Heitä ei raahattu aamupimeällä hoitoon, vaan saivat nukkua omassa vuoteessaan ja kavereitakin sai tuoda kotiin, olihan siellä niin sanottu pullantuoksuinen äiti vastassa. Nyt eletään päiväkoti- ja perhehoitoaikoja. Olen itsekin työskennellyt lastentarhassa. Se on hyvä paikka, mikäli ei ole liian suuria ryhmiä ja on pätevät lapsirakkaat hoitajat.

Näissä mietteissä kotiäitivuosista kiitollinen, nimimerkki: Iltarannan mummo.

Näin Kotiliedelle kirjoitti Vastavirran emäntä:

Ei minusta emäntää eli pienviljelijän vaimoa pitänyt tulla. Tulipa kuitenkin.

Olen syntynyt maalla pienen maalaistalon tyttärenä. Minulla oli yksi paljon nuorempi sisar. Ajattelin hänen jäävän kotipaikkaa asumaan, kun se aika koittaa.

Olin jo nuorena muuttanut pois kotoa. Työ ja aviomies löytyivät Etelä-Suomesta. Mies oli
myös maalta kotoisin Karjalan evakkoja, ja meillä oli kaksi pientä lasta. Asuinrakennustontti oli varattuna ja töitä riitti.

Kun äiti kirjoitti siskon menneen naimisiin ja muuttavan pois kotoa, aloimme

harkita maallemuuttoa. Ajatus asumisesta kaupungin tiheään kaavoitetulla asuinalueella ahdisti, aivan samanlaisia taloja vierivieressä, vieraat naapurit liian lähellä. Muistin kotini, vanhan maalaistalon joen rannalla, monta hehtaaria peltoa ja niittyä, ympärillä metsät, tutut naapurit.

Niin teimme rohkean päätöksen muuttaa Keski-Pohjanmaalle Alavieskaan vuoden 1962 keväällä kotitilaa asumaan. Alku ei ollut mitenkään kannustava. Etelä-Suomen sukulaiset luulivat meidän menevän lähes napapiirille. Paljon ihmisiä muutti Ruotsiin ja kauemmaksikin ulkomaille paremman elämän toivossa. Vähän oli kuin olisi soutanut vastavirtaan.

Äiti oli kertonut tulostamme naapurille ja ehkä epäillyt pärjäämistämme niin oli hän tokaissut: ”Sitä nyt maata osaa asua ja emännöijä kuka vaan tyhmempikin, ei siinä kouluja tartte.”

Omasta mielestäni isännän mutta varsinkin emännän piti osata niin monenlaista. Olla kokki, leipuri, lastenhoitaja, karjakko, siivooja, puutarhuri, ompelija. Osata hoitaa vähäisemmät vaivat niin ihmisillä kuin eläimillä. Ei sitä joka hätään lääkäriä haettu. Pitää talous tasapainossa niin, että tulot riittävät menoihin.

Olihan sitä jo lapsesta asti kotona oppinut talouden- ja karjanhoitoa, maatyöntekoa, käsitöitä.
Moni asia piti oppia kantapään kautta. Onneksi mieskin osasi lypsää. Oli opetellut, kun äiti oli sairastunut, ja joutui päivän turhaan hakemaan lomittajaa. Ensin oli tarvittu omien sanojensa mukaan kolme ämpäriä, kun maito tippui kyynärpäistä, mutta pian oppi, kun pakko oli.

Alkuaika oli tosi työteliästä. Koneita ei juuri ollut eikä vesijohtoa. Ison, vanhan talon lämmitys, kyllä siinä sai emäntä mennä ”nokka kolmantena jalkana” että kaiken ehti. Navetoida, lapset hoitaa, ruuanlaitto, leipomukset, pyykinpesut, kiireaikana ulkotöissä mukana. Totta kai mies ja isommat lapset tekivät myös. Ja olihan sitä tullut velkaa, mutta eipä ollut nälkää. Oli neljä lehmää, hieho, pari
possua ja lampaita.

Sitä sattui kaikenlaista huvittavaakin. Keinosiemennys yleistyi ja ”kravattisonnit” tulivat, kun tilasi. Meillä oli sekarotuinen lehmä härjällään, ja ajateltiin viedä se kilometrin päähän taloon, missä piti vielä sonni olla, tulisi halvemmaksi. Oli sunnuntaiaamu, lähdettiin puolijuoksua innokkaan lehmän kanssa. Tien varrella odottelivat ihmiset linja-autoa kesäjuhlille menossa. Ensimmäisessä talossa ei sonnia enää ollut, eikä toisessakaan, joten meillä oli lähes viiden kilometrin kujanjuoksu ennen kuin tärppäsi…

Mies oli jostakin ostanut vanhan ruunan työhevoseksi. Multasimme perunaa sahrojen kanssa, ja hevosta piti taluttaa. Naapuri oli ampumassa isoja kiviä pellollaan. Liekö ollut sotahevonen, koska aina kun paukahti, se hyppäsi kahdelle jalalle.

Meillä ei koskaan ollut ollut emakkoa, mutta miehen kotona oli. Mekin päätimme kokeilla, ja porsiminen oli keväällä. Menin käymään navetassa, emakko makasi ja jotain vaaleanpunaista oli tulossa. Sattui olemaan aprillipäivä. Huusin ”emakko porsii”, mies ei olisi millään tullut mutta sitten äiti oli käskenyt mennä.

Lapsia syntyi vielä lisää. Äitiys- ja maatalouslomia ei ollut. Viikko sairaalassa vauvanhakumatkalla oli lomaa, kodinhoitajan sai viikoksi, jos oli pieniä lapsia ja karjaa.

Kun lapset kasvoivat, emännät keksivät keinon saada jokin lomapäivä. Pidettiin talvella päivisin ”akkain kökkiä”, kukin vuorollaan keräsi arpajaisvoittoja ja tarjosi pullakahvit. Niillä varoilla tehtiin sitten linja-autolla kesällä retkiä silloin, kun ei ollut kiireaika.

Isännät tai jotkut muut jäivät kotimieheksi, isommat lapset otettiin mukaan. Käytiin Linnanmäellä, sisävesiristeilyllä, erilaisia nähtävyyksiä katsomassa, Lapissa Norjan tuntureilla, laivalla lahden yli Ruosissa ja kivaa oli. Kohteet vaihtelivat eri vuosina.

Kansalaisopisto oli aloittanut myös. Sen piirissä koululla tehtiin talvi-iltoina käsitöitä, kudottiin, oltiin ruokakurssilla, ja emännät jumppasivat aerobikkiä nuoren opettajan vetämänä. Se oli sellainen henkireikä.

Ei pidä unohtaa marjastusretkiäkään miehen kanssa. Vanhin tytär jäi pieninpäin ammaksi, ja me lähdettiin marjametsään. Oli kuin oltaisi oltu taas nuoripari, kun oltiin aivan kahden siellä metsän siimeksessä

Kun ensimmäinen kuuden päivän maatalousloma 1970-luvulla saatiin, niin lähdettiin melkein koko perheen voimin Etelä-Suomeen anopin syntymäpäiville – vanhin tytär oli kesätöissä. Ylellistä, kun matkalta palattuamme, oli vielä yksi lomapäivä.

1970-luvulla rakennettiin uusi talo, silloin tuli myös kunnallinen vesijohto. Ostettiin traktori, uusia koneita ja lisää maata. Talonrakennuksen tuoksinaan syntyi vielä viides lapsi, pieni
tyttövauva. Tyttö oli mukanamme rakennuksella toisten lasten ollessa koulussa.

Paljojen investointien takia tulot eivät millään riittäneet kaikkiin menoihin, vaan isännän
oli pitänyt mennä sivuansioon teurasautoa ajamaan, ja sitä riittikin lähes seitsemän vuotta. Se oli aikaa, jolloin emännän piti välillä olla ”isäntänäkin” ja lasten kanssa tehdä talon työt.
Se oli eteenpäin menoa, kovaa raatamista mutta myös onnistumisen iloa, elämän makua. Vaikka ei yhteiskunta sitä arvostanut: ”tapa talonpoika päivässä ja arvatenkin myös emäntä”.

Uuden navetan rakentamisen jälkeen mies jäi kotitöihin, ja minä pääsin opiskelemaan maa- ja
karjataloutta kurssimuotoisesti. Se oli tarkoitettu täysi-ikäisille henkilöille, joilla ei ollut alan koulutusta. Eikö siinä ole yläikärajaa, kysäisi tuttu vuosien takaa, kun kerroin kurssille menostani.
Eipä ollut, ja hyvin pärjäsin, vaikka olin jo mummu ja kurssilla oli opettajasta lähtien osanottajia.

Alkuaikoina tilan veroilmoitus hoitui niin, että mies teetti sen tutulla naapurilla. Maatalouden kirjanpitovelvollisuuden tultua kävin kuukauden ekonomikurssin, jossa opetettiin kirjanpidon lisäksi
veroilmoituksen tekemistä. Kun sitten hoidin kirjanpidon ja tein veroilmoituksen, yllätys oli, kun ei emäntä ollutkaan ammatti – ei ainakaan pienviljelijän, vaan maanviljelijän vaimo verottajan mukaan – vaimo, jolle kuului vain yksi kolmannes tilan työtulosta.

Olihan muutakin opiskelua työn ohessa. Pitokokkikurssilla oppi monenlaista, yhteistyön – kaikkea ei tarvitse tehdä yksin -suunnittelun – ja isollekin porukalle ruuanlaiton.

Vaikeinta on ollut kun joku perheenjäsenistä on sairastunut. Vuosi 1986 on jäänyt muistiin.
Ensin keväällä talossa oli iso vesivahinko. Vakuutukset eivät kattaneet. Piti hakea peruskorjauslaina – onneksi talo oli maksettu. Syyskesällä tytär putosi hevosen selästä ja katkaisi jalkansa. Viikko siitä mies halvaantui yllättäen. Oli sunnuntaiaamu, kun hänet piti viedä sairaalaan. Seuraava päivä meni kuin unessa. Oli hoidettava viisitoista lehmää ja nuorikarja. Kaksi lehmää poiki samana päivänä.

Vielä tänä päivänä en muista, mihin toisen vasikan laitoin, kun se tuli. Oli huoli sairaasta ja loukkaantuneesta. Toiset lapset olivat jo työelämässä ja nuorin poika armeijassa.

Jotenkin siitäkin selvittiin. Myönteinen lainapäätös tuli, ja talon korjaus sai vauhtia. Mies tervehtyi, joskaan ei entiselleen. Yhteisvoimin lasten kanssa saatiin talo peruskorjattua seuraavana vuonna, kyläläisetkin auttoivat. Koettelemukset eivät vielä olleet ohi. Vasta uudistettu ja korjattu
talo paloi neljä päivää ennen joulua. Silloin tuntui, että enää ei jaksa. Kaikki se työ turhaan. Sen talven ja seuraavan kesän asuimme tyhjiksi jääneissä opettajanhuoneissa kylän koululla. Kävin sieltä navetoimassa. Ihmiset olivat osaaottavia, ja onneksi tällä kertaa oli kunnon vakuutus, jotta uusi talo saatiin rakennettua.

Oli sukupolvenvaihdoksen aika. Yksi pojistamme rupesi isännäksi ja otti vastuun. Minä jäin uinuvalle eläkkeelle ikäni vuoksi. Siitäkin piti vähän taistella, että sain eläkkeeseen puolet maataloustulosta, vaikka mies oli ollut niin paljon työssä muualla.

1990-luvulla luovuttiin karjasta. Ensin lähtivät lehmät. Hiehoja ja mulleja pidettiin vielä
jonkin aikaa. Navetta ei ole tyhjänä, siitä on tullut talli, kun tytär on perustanut hevosyrityksen. Maat ovat heinällä ja laitumena. Nuori isäntä on työssä metallialalla.

Parasta elämässä ovat olleet lapset, lapsenlapset, oma puoliso, tämä rakas koti ja kotiseutu. Kun lapsenlapset olivat vielä pieniä, he olivat usein täällä mummun ja pappan luona. Yhdessä leivottiin, navetoitiin, käytiin kesällä huvipuistossa, maatalousnäyttelyssä, jouluostoksilla. Joskus oli
serkkuja tai koulukavereita mukana. Hellyttävä muisto on tältä kesältä. Lapsenlapseni serkku oli
saanut tyttövauvan. Yksi hänen nimistään on Olivia meillä olleen ison rauhallisen friisiläislehmän
mukaan. Oli ollut aivan ihana. Lapsenlapset ovat jo aikuisia, mutta käyvät kesäisin täällä meillä samoin kuin lapset ja muut sukulaiset. Marjastamassa, mummia muistamassa.

Mieheni kanssa kävimme kotikylämatkalla Karjalassa Äyräpään Vuosalmella. Ne olivat antoisia matkoja, kun sai tutustua hänen menetettyyn kotiseutuunsa, sukulaisiin ja ystäviin.
Sukututkimusta aloin myös harrastaa. Löysin suvustamme monta polvea emäntiä. Äitini 1800-luvulla eläneen mummun, joka nuorena pienten lasten kanssa leskeksi jääneenä ei antanut periksi
”Mihin minä nämä lapseni sitte panisin – kyllä mun pittää rettuuttaa”, hän oli sanonut uskotuille miehille, jotka aikoivat myydä talon ja laittaa lapset huutolaisiksi. RAIVAAJAEMÄNTÄ.

TUNTEMATON EMÄNTÄ on hänen miniänsä, äitini äiti joka nuorena kuoli keuhkotautiin. Äitini oli silloin neljävuotias. Sota-ajan emäntä ei minulle ollut tuntematon ja ansaitsisi tulla tutuksi muillekin. Hän oli SANKARIEMÄNTÄ, joka vastasi lapsista, pelloista, karjasta ja ruokahuollosta. Äitini oli yksi heistä.

Elämään kuuluvat myös surut ja murheet. Suuri suru kohtasi, kun lähes kahdeksan vuotta sitten jouluaatonaattona nuorin poikani menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen. Mieheni, joka oli sairastanut vuosia, nukkui pois puolen vuoden kuluttua juhannuksen aikana. Vaikka olin viimeiset vuodet ollut hänen omaishoitajanaan, menetys oli suuri. Sen kesän elin kuin unessa. Syksyllä tuntui, että vedän peitot korviin enkä ikinä enää lähde minnekään.

Täällä maalla on ystäviä, jotka pitävät huolta. Naapurin emäntä pyysi sinnikkäästi kansalaisopiston seniorien tietokonekurssille. Kun tyttärellä oli tietokone ja sain sillä vähän harjoitella, innostuin. Se avasi aivan kuin uuden maailman.

Elämä maaseudulla on muuttunut vinhaa vauhtia. Kylästämme ovat hävinneet lähes kaikki pienemmät karjatilat. Palvelut ovat siirtyneet keskustaan ja ehkä vielä kauemmaksi. Ikävä päätös on
lakkauttaa kunnastamme kaikki sivukylien koulut.

Harrastuksetkin ovat vähän erilaiset. Toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja menin puu- ja entisöintipiiriin. Vuosien varrella olen korjannut ja entisöinyt vanhoja ja uudempiakin huonekaluja. Kun tämä piiri on keskustassa viiden kilometrin päässä, lapseni kuskasivat minua sinne, kun en omista autoa enkä ajokorttia. Jotkut katsoivat asiakseen huomauttaa, ettei tällainen
kuljetus ole sopivaa, mutta lapseni olivat toista mieltä ja tukivat harrastustani.

Jumppa on nykyisin myös keskustan liikuntasalissa. Sinne on päässyt samalta suunnalta tulevan vetäjämme kyydissä. Se on nykyisin ikäämme sopivaa venytystä ja tasapainoharjoittelua.

Ehkä rakkain harrastuksistani on kirjoittajapiiri ”Sanojen Maailma” johon pyydettiin mukaan. Joukkoomme kuuluu monenikäisiä 15– 85-vuotiaita. Olemme tehneet yhdessä koululaisten kanssa Alavieskalaisen satukirjan, pitäneet töistämme runoin kertovan näyttelyn soitto- ja lausuntaillan,
monen monta antologiaa.

Koulutoveri vuosikymmenten takaa tuli kylään. Kesken muistelujemme hän sanoo, ”sinä
se olit niin hyvä koulussa, mikähän sinustakin olisi voinut tulla?” Hetken näen loistavia kuplia kuin Katti Matikainen television lastenohjelmassa: Tutkija? Muotisuunnittelija? Kirjailija? Mahdollisuuksia olisi ollut vaikka kuinka. Mietin, vaikka elämänpursi usein on ollut melkoisessa
vastatuulessa, on niitä suvantopaikkojakin löytynyt riittämiin ja mielestäni maalla on ja on ollut hyvä elää. Ja olenhan saanut toteuttaa itseäni niin monella tavalla, vaikka ei titteleitä olekaan.

• Onnea on , kun voi asua vielä kotona
• Hyvät suhteet lapsiin, lapsenlapsiin, naapureihin
• Monet mieluiset harrastukset
• Vuotuiset Viron kylpylämatkat
• Kun tällä hetkellä läheiseni ja itsekin olemme kohtuullisen terveinä. Sitä olen hartaasti pyytänyt
• ylhäältä ja ehkäpä rukoukseni on kuultu.
• Oma uusi kannettava tietokone. Kuussa en vielä ole käynyt mutta kylläkin naapurimaiden ruusutarhoissa.
Hymy huulessa, vaikkakin jo verkkaisemmin elämänvirrassa soutaen.

Kommentoi juttua: Naisia työssä: Kerro tarina 1960-luvulta

Vastaa käyttäjälle Toimitus Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X