Nostalgia

Näin herrasväki eli 1950-luvulla – Paul Tiililä kertoo sukunsa erikoisista tavoista

Oppineessa ja varakkaassa suvussa varttunut Paul Tiililä on pahoillaan siitä, että herrasväki tapoineen on painumassa historiaan. Rappio alkoi 1960-luvulla.

Pälkäneläinen Paul Tiililä, 86, ei muista koskaan nähneensä isäänsä sukkasillaan. Äiti saattoi kulkea kesällä paljain jaloin, mutta vain ulkona ja terveyssyistä. Se, että tuomari Tiililä olisi hipsutellut ympäriinsä ilman ruskeita tai mustia nahkakenkiään, ei tullut kuuloonkaan. Illalla kelpasivat kyllä tohvelit, jos talossa ei sattunut olemaan vieraita.

Työpäivänä isä pukeutui kokopukuun tai arkisemmin yhdistelmäpukuun.12

Isänisä puolestaan oli kirjoittanut päiväkirjaansa, että vaimoparka on varmasti joutunut häpeämään tamineita, joissa hän teki metsä- tai puutarhatöitä. Isoisä epäili näyttäneensä vaimonsa silmissä pahemmalta kuin työmies.

Herrasväen meininki

Herrasväellä oli herrasväen tavat. Pukeutuminen oli niistä yksi.

Paulille oli aivan normaalia lähteä kouluun solmio kaulassa, eikä siinäkään ollut mitään omituista, että yläluokkien tytöt kulkivat turkeissa.

”Niin pitkälle kuin muistan, meillä kävi kotona ompelija tekemässä miesten paitoja, naisten puseroita, hameita ja muita asusteita ja paikkaamassa lakanoita”, Paul Tiililä muistelee.

Toki oli paljon muitakin tapoja ja sääntöjä. Niitä Paul on nyt vanhemmiten ryhtynyt kirjoittamaan muistiin. Suomen taatusti ahkerimpana yleisönosastokirjoittaja tunnettu kynämies haluaa siirtää jälkipolville näkemyksensä 1900-luvun herrasväen elämästä. Lapsuudestaan. Ajasta, jolloin syntyi akateeminen suomalainen sivistyneistö.

Tilavassa pälkäneläisessä tiilitalossa on jo pitkään tuntunut siltä, ettei maailma ole välttämättä menossa parempaan suuntaan. Paul on tästä huolissaan.

”Mielestäni on erittäin ikävää, ettei perinteistä herrasväkeä ole enää juuri laisinkaan. Hyvien tapojen ja perinteiden koodisto on päässyt rapistumaan.”

Yksi esimerkki on piittaamattomuus kielestä. Yleisradiossakin puhutaan nykyisin miten sattuu. Koulussa saa haistatella opettajille, ruokapöydässä istua lippalakki päässä.

Eikä olisi pahitteeksi, että opettaja edelleen tarkistaisi kynnenaluset, olisi ainakin jonkinmoinen auktoriteetti. Niin kuin ennen.

Paul kaipaa aikaa ennen 1960-lukua, sillä silloin kaikki muuttui.

Paul Tiililä
Paul Tiililä lapsena hevoskärryillä talon isäntärengin Juho Laineen vieressä.

Tolstoin vieraana

Paul Tiililä syntyi vuonna 1931 Viipurissa sukuun, jonka vaiheita voi seurata historiankirjoista.

Aivan aluksi on mainittava isänisä Kaarlo Tiililä. Hän oli pälkäneläisen maalaistalon poika, joka ponnisteli itsensä Tampereen suomalaisen yhteiskoulun rehtoriksi. Hän piti koulua rautaisessa ohjauksessaan yli 30 vuotta ja rakennutti Pälkäneelle useita komeita taloja.

Ensin nousi tunnetun arkkitehdin Wivi Lönnin suunnittelema puuhuvila ja sen jälkeen järeä kivitalo, jonka 14 huoneesta tuli Viipurista muuton jälkeen Paulin lapsuudenkoti.

Isoisän nuorempi poika Osmo opiskeli teologiaa ja toimi pitkään Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina. Paulin isä Kimmo oli puolestaan tuomari, joka elätti perhettään asianajajana ja henkikirjoittajana ja piti siinä ohessa isoa tilaa Pälkäneellä.

Paulin äiti oli rovastin tytär Orimattilasta, varakkaasta suvusta, jossa pappeja riitti jonoksi asti. Paul voi muistella vaikkapa isotätiään, joka opiskeli keisarillisessa Pietarissa ja vietti siksi yhden kesän itsensä kirjailija Leo Tolstoin vieraana Jasnaja Poljanassa.

Tämä Lempi-täti viihdytti sukunsa nuorukaisia kertomalla Tolstoin puolison järjestämistä juhlavista päivällisistä, joissa jokaisen vieraan tuolin takana seisoi oma lakeija.

”Jälkeenpäin on harmittanut, että en koskaan haastatellut Lempi-tätiä enempää”, Paul murehtii.

Juuret aseseppiin

Paulin ympärillä Pälkäneellä ja Helsingissä liikkui koko hänen lapsuutensa väkeä, joilla oli komeita titteleitä ja akateemisia arvonimiä.

Isän isoäidin suku omisti Helsingin keskustassa Ratakadun ja Yrjönkadun kulmassa kokonaisen korttelin. Isoäiti oli itse Suomen ensimmäisiä naisylioppilaita.

Isänisän puolelta juuret kaartavat kaukaa aina Serbian kuningashuoneeseen ja isänäidin kautta kuuluihin belgialaisiin aseseppiin.

Entäs tämä, Paulin vanhempien eksoottinen kohtaaminen miekkailun parissa:

”He opiskelivat yhtä aikaa Helsingin yliopistossa. Isä oli komea mies, säilämiekkailun mestari. Äiti iski häneen silmänsä ja tutustui florettiin itsekin.”

Koulu ei kiinnostanut

Suku tietysti velvoittaa. Vaikka Paulin kotitalossa oli 14 huonetta, sodan aikaan siellä oli ahdasta, kun saman katon alla asui lukuisia sukulaistätejä ja serkkuja.

Paul viihtyi isoisän kirjastossa ja luki 12-vuotiaana vaikeaselkoisia maailmankirjallisuuden klassikoita. 16-vuotiaana ne oli osapuilleen kahlattu.

Mutta koulunkäynti ei suuremmin kiehtonut.

”En tiennyt, mikä minusta tulisi. Kävin testauttamassa itseni. Olisin sopinut mihin tahansa ammattiin, mutta opinnoista ei vain koskaan tullut mitään.”

Nuoren Paulin aktiivisuus suuntautui toisaalle. Yliopistossa hän esimerkiksi perusti pilkallaan oman yksityisen osakuntansa.

”Siitä oli Ilta-Sanomissa pieni juttu. Serkulleni tuli kova kiire hävittää lehti, jotta hänen ankara isänsä ei olisi nähnyt juttua”, Paul hymyilee.

Paulin isävanhemmat Anna ja Kaarlo Tiililä syventyivät päivän uutisiin puistossa vuonna 1898.

Ruotsia ruokapöydässä

Herrasväen tapoihin ei kuulunut paheksua tai painostaa nuorukaisia. Oikeille tavoille opastettiin hienovaraisemmin. Tästä esimerkkinä Kaarlo-ukki oli ottanut ruotsinkielisen puolison, vaikka oli sielultaan palava fennomaani.

”Meillä puhuttiin ruokapöydässä vuoropäivinä suomea ja ruotsia.”

Äiti marssitti Pälkäneelle kesäisin Helsingistä ruotsinkielisiä tyttöjä. Paul epäilee, että kielikylvyn ohella äiti halusi esitellä kolmelle pojalleen morsiamen mallia.

Toisinaan kylään kutsuttiin parikymppisiä saksankielisiä poikia, joista varsinkin yksi on jäänyt Paulin mieleen.

”Yritimme saada häntä mukaamme uimaan ja urheilemaan, mutta hän halusi lukea Goethea puun alla.”

Koulussa Paulia, Viipurista siirtolaisena maalaispitäjään saapuneen hienostoperheen poikaa, yritettiin aluksi kiusata. Kun isoäiti kuuli asiasta, hän tarttui puhelimeen ja kiusaaminen loppui siihen paikkaan.

”Yhden ison talon poika halusi vielä sen jälkeen tapella minun kanssani. Sovimme tappelun tapahtuvaksi koulun jälkeen läheiselle hiekkakuopalle. Päädyimme tasapeliin, ja meistä tuli hyvät kaverit.”

Elämä herrasväen vesana kuitenkin pikemminkin rajoitti kuin oikeutti nuoren miehen viettämään iloista elämää. Kun muut Pälkäneen pojat painelivat tansseihin, Tiililän poikien piti jäädä kotiin.

”Perustelu kuului: se ei ole sopivaa.”

He keksivät omat huvituksensa. Kun äiti piti kotona kokouksen opettajille, pojat kuuntelevat sitä salaa, koska Paulin pikkuveli oli rakentanut radiosta mikrofonin. Näin he tiesivät ensimmäisenä, kuka saa ehdot ja kuka jää luokalle.

Alanko nyt teititellä?

Suuren huushollin pyörittämisessä auttoivat luonnollisesti kotiapulaiset. Äiti oli naimisiin mennessään saanut kotoaan pappilasta mukaansa pikkupiian, Aijan, joka viihtyi Tiililässä koko ikänsä, kuukausia vielä eläkkeelläkin.

Paul Tiililä tuntee yhä nenässään Aijan leipoman pullan ja leivän tuoksun.

”Aija teititteli vanhempiani koko elämänsä, kutsui äitiä maisteriksi ja isää tuomariksi. Kun pääsin ylioppilaaksi, hän kysäisi pilke silmässään, pitääkö minuakin ryhtyä teitittelemään.”

Maailman tuulet puhalsivat Tiililän ruokapöydässä tuoreeltaan. Paul muistelee huvittuneena tätiään Elisabeth Alanderia, joka tunnetaan päivähoidon uranuurtajana. Paulin silmissä täti oli jäykkä ihminen, joka matkustelemisen ansiosta oli kuitenkin selvillä Euroopan tuoreista tuulista.

”Palattuaan Saksasta täti oli sitä mieltä, että perunat piti paloitella haarukalla eikä veitsellä. Se oli kuulemma kansainvälinen tapa.”

Paulin äiti Irma Tiililä alkoi harrastaa miekkailua opiskellessaan Helsingin yliopistossa.

Tavat ovat katoamassa

Tällaiseen maailmaan 1960-luku hiipi kuin käärme paratiisiin. Paul Tiililän mukaan rappio alkoi Ranskan yliopistomellakoista.

”Opiskelin silloin Tampereen yliopistossa, missä vielä vuonna 1966 pukeuduttiin opiskelijoiden vuosijuhlassa frakkeihin. Jo seuraavana vuonna frakki oli mitä kamalinta porvarillisuutta.”

Paul Tiililän mielestä yliopisto lopetti 1960-luvulla kansan sivistämisen. Siihen asti luokkanoususta haaveilleet nuorukaiset olivat ammentaneet tapakoulutusta edes alma materilta, jos eivät sitä kotona saaneet.

”Sittemmin sitä ei ole annettu enää missään.”

Paulin perheessä ja muissa akateemisen arvonnousun kokeneissa suvuissa lapset olivat oppineet tavat suomenruotsalaisilta säätyläisiltä. Paulin isoisä Kaarlo oli ollut poikavuosinaan neljänä kesänä kotiopettajana ruotsinkielisissä perheissä.

Vuosisadan alussa syntyi vahvasti suomalainen kulttuuri. Paul ymmärtää, että samanlaista kansallista missiota ei enää voi olla. Esimerkiksi hänen oma tyttärensä elää aivan erilaisessa maailmassa kuin hän itse.

Peli ei ole kuitenkaan täysin menetetty. Paulin mielestä me suomalaiset voisimme eurooppalaistua. Keski-Euroopassa, Italiassa, Ranskassa ja Sveitsissä hyvät tavat ja sivistys ovat edelleen ahkerammassa käytössä kuin täällä meillä.

Paul tietää tämän, koska on käynyt lempikaupungissaan Venetsiassa peräti 38 kertaa.

”Seurustelin aikanani yhden neitosen kanssa, jonka suurin haave oli päästä Venetsiaan. Lupasin lähteä, mutta halusin ensin opetella italian kielen.”

On sentään joitain kotkotuksia, joille Paul on antanut periksi. Näihin kuuluvat Facebook ja sähköposti. Entä kännykkä?

”On minulla kännykkäkin, mutta koska se on suomeksi matkapuhelin, käytän sitä vain matkoilla.”

Paul Tiililä kaipaa sydämen sivistystä

Vakavasti puhuen: vanhan ajan herrasväkeä ja sen tapoja kaivatessaan Paul Tiililä myöntää, että ilman varallisuutta hänenkin tarinansa olisi toisenlainen. 1900-luvun alussa virkamiesten palkat saattoivat olla monikymmenkertaiset työmiehen palkkaan verrattuna.

Paul toteaa, että nykymaailmassa varakkuudella ja herrasväellä ei ole välttämättä mitään tekemistä toistensa kanssa. Vanhan maailman herrasväen tapoihin kuului hänen mielestään hyvän käytöksen ohella heikommista huolehtiminen.

”Nykyinen ylempi keskiluokka, yläluokka tai se paljon puhuttu eliitti ovat jotakin muuta kuin herrasväkeä. Toki heissä voi olla perinteiden eteenpäin viejiä, mutta nykyisin siitä ei voi olla ollenkaan varma.”

Paul muistaa äitinsä korostaneen, että lopulta mökin muori saattoi olla sivistyneempi kuin korkeasti oppinut herra.

 

Juttu on julkaistu alun perin Kotiliedessä 1/2018.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Näin herrasväki eli 1950-luvulla – Paul Tiililä kertoo sukunsa erikoisista tavoista

Sinun täytyy kommentoidaksesi.