Nostalgia

Entisaikoina aitta oli pihapiirin monitoimirakennus – aitat toimivat varastoina, majoituspaikkoina ja lemmenpesinä

Aitoilla on ollut iso merkitys suomalaisille. Moni on niissä alkunsa saanut, joku jopa aitassa syntynyt. Kesäyö aitassa on myös ollut elokuvien romanttista kuvastoa.

Vanhat aitat tuovat mieleen pihapiirien luhtiaittoja ja ih­misiä suviyössä, viljalaarien tuoksua ja kiihkeitä hetkiä aittojen hämärässä.

Tällaista romanttista kuvaa ainakin kotimainen kirjallisuus aitoista tarjoaa. Vanhoissa elokuvissa aihetta on myös hyödynnetty antaumuksella.

Elokuvassa Loviisa, Niskavuoren nuori emäntä (1946) tilan isäntä (Tauno Palo), rakastaa meijerskä Malviinaa ja lupaa tulla yöllä tämän aittaan. Kohta kylillä jo juorutaankin Malviinan raskaudesta.

Jos aitta esittikin elokuvissa usein ah, niin paheellista suviyön lemmenpesää, oikeassa elämässä sillä oli varsin tärkeä ja vakava rooli.

Hyvin rakennettu aitta oli omaisuuden turva – tavallaan pankki. Se oli rakennettu säilymään monien sukupolvien ajan sateissa, tuulissa ja pakkasissa. Aitoista haettiin ruokaa tupaan ja peittoja lämmikkeeksi.

Aittoja oli eri tyylisiä. Lapissa ne olivat ”patsasaittoja”, parin metrin korkeudessa paalun päässä, eläimiltä turvassa kenottavia pieniä koppeja.

Länsi-Suomen isot luhtiaitat maalattiin punamullalla ja koristeltiin varakkuuden mukaan puuveistoksilla. Karjalassa ne olivat usein vain maalaamattomia hirsitupia.

Kaikilla oli kuitenkin yhteinen ominaisuus: hirsinen rakennus oli vankka ja ilmava. Lattia oli irti maa­tasosta, usein kivien päällä, joten tuuli pääsi sen alle. Lattiahirret olivat mielellään paksuja.

Seinistä löytyy kolikoita

Hyvinä satovuosina vilja-aitat olivat talonpoikien aarrearkkuja. Siemenlaarien lisäksi niissä säilytettiin leipää orsilla ja alakerrassa työkaluja.

Vilja-aitat sijaitsivat usein erillään muusta pihapiiristä tulipalojen varalta. Tämän maatilojen arvokkaimman tuotteen turvaamiseksi niihin tehtiin pienet, vahvat ovet ja vankat lukot.

Seinien koloihin ja lattian alle piilotettiin joskus rahaa ja arvoesineitä. Aitoista saattaa yhä vieläkin löytyä vanhoja kolikoita.

Varakkailla taloilla oli ruokatarvikkeille omat aittansa, liha – ja kala-aitat, joiden tiinuissa ja tynnyreissä säilytettiin vahvasti suolattua lihaa ja kalaa, useimmiten silakkaa. Jauhoja ja ryynejä säilytettiin emäntien ja piikojen askelia säälien lähinnä taloa olevassa aitassa.

Vaatteita pidettiin tarpeen ja vuodenajan mukaan aittojen kirstuissa. Vaateaitan orrella roikkuivat ylimääräiset matot, pöytäliinat ja muut vällyt. Näin tehtiin joillain vanhoilla tiloilla vielä 1960-luvulla. Ennen juhannusta tekstiilit pestiin ja tuuletettiin pihalla ja aitta puhdistettiin huolellisesti.

Vaateaitoissa myös pestiin vainajat, ja heitä säilytettiin arkussa hautajaisiin asti. Vainajien haamuja pelkäämättömät piikatytöt nukkuivat kesäisin samoissa tiloissa.

Lue lisää: Maitolaituri oli paljon enemmän kuin maidon keräyspaikka – muistatko, mitä kaikkea tapahtui maitolavalla?

Vanhuksille oma rauha

Yksinkertaisimmillaan aitta oli vain ikkunaton pieni huone. Valo tuli sinne ovesta, luukusta ja pienestä kolosta, joka oli tehty oveen talon kissaa varten. Oli tärkeää, että kissa pääsi sinne helposti nappaaman hiiriä ja rottia, joita ruoka-aitat houkuttelivat.

Se oli köyhempien talonpokien varasto, samoin kuin pieni kaksikerroksinen luhtiaitta.

Isompi luhtiaitta muodostui yhteen rakennetuista ”puodeista” eli vähintään kahdesta pohjakerroksen huoneesta. Yläkerrokseen veivät sisällä tai ulkopuolella olevat portaat. Parvekkeelta mentiin yläkerran mataliin tiloihin, jotka olivat vaatteita ja nukkumista varten.

Isoimmissa luhtirakennuksissa oli usein myös syytinkiaitta, joka oli tilan vanhan isännän ja emännän asuin­sija kesäisin – yksi vanhanisännän ja emännän tavallisista eläke-eduista. Tupien hälinän jälkeen vanhuksille oli epäilemättä mieluisaa päästä ainakin kesäksi majailemaan hirsiseinien tuoksuun ja omaan rauhaan.

Komea luhtirakennus oli aina näkyvällä paikalla pihapiirissä. Se oli statussymboli, jonka kruunasi katolla oleva vellikello. Usein kadehtivat naapurit ryhtyivät kilpavarusteluun rakentamalla omiin luhtiinsa uusia aittoja tai lisäämällä puukoristeluja.

Rippikoulun käyneille

Keväisin, heti kun ilmat lämpenivät, piiat ja rengit siirtyivät tuvista aittoihin nukkumaan. Niissä yövyttiin syksyn ensimmäisiin pakkasiin asti. Viileitä öitä varten sängyissä oli lämmikkeinä lampaannahat ja pellavahurstit.

Tiloille pestattu työväki oli enimmäkseen nuorta ja vahvaa. Ihan nuorimpia tyttöjä ei kuitenkaan päästetty nukkumaan aittoihin, sinne pääsivät vain rippikoulun käyneet piiat.

Aitan kynttilänvalossa tytöt saattoivat keskenään juoruilla ja tirskua ilman että emäntäpiika tuli komentamaan töihin.

Kesä ja aitoissa olevat nuoret naiset oli paikalliselle miesväelle liki ­vastustamaton yhdistelmä. Miehet kiipesivät sisään aittoihin joko sovitulle yövisiitille, tai sitten tytöt yllätettiin kesken makeiden unien pihalla huhuilemalla ja ovia kolistelemalla.

Lue myös: Pokkaako hän minulle, pääsenkö saatille? Entisajan lavatanssit tihkuivat kaihoisaa toivoa

Luhdis tehty, aitas saatu

Iäkkäät ihmiset muistavat, että kesäöisin kävi aina renkipoikia piikojen luhtien ovilla ja niissä pidettiin rietasta menoa. Talonväki ei sille paljon mahtanut tai halunnut mahtaa – isännät kun hiipivät itsekin aittoihin.

Niin naimattomat kuin leskimiehetkin olivat yleensä tervetulleita, ­sillä piikatytöt saattoivat elätellä toiveita päästä vielä talollisen emännäksi.

Tosin renkikin sulhasena oli parempi vaihtoehto kuin naimattomaksi jääminen. Piiat ja rengit menivät usein keskenään naimisiin, varsinkin jos piika oli raskaana. ”Oon l­uhdis tehty, aitas saatu”, saattoi moni maaseudun asukas todeta.

Muuan vanha mies muisteli, kuinka he olivat kerran järjestäneet kylän poikien kanssa eräälle ”friijarille” ikimuistoisen yllätyksen. Tämän taas kerran ollessa piian luona yökylässä aitta yhtäkkiä tärähti sijoiltaan. Hurjakaan lempiminen ei kuitenkaan ollut rysähdyksen syy. Pojat vain olivat piruuttaan kammenneet aitan yhden nurkkakiven irti. Lemmenparille yö jäi epäilemättä mieleen.

Unohtumatonta yötä tarjoaa myös tukkijätkä Nokia (Martti Katajisto) piialle (Kirsti Similä) elokuvassa Ihmiset suviyössä vuodelta 1948:

”Tulenkos illalla aittaasi?” kysyy Nokia, johon piika vastaa: ”Mistä mää sun miehuutes tiiän”.

Tähän jätkä rehvastelemaan: ”Aamulla sitten tiedät.”

Lue myös Seura.fi: Nostalgian voima – Muistojen kultaaminen torjuu masennusta

Kuvaukselliset aitat

Suinkaan kaikki naiset eivät olleet niin vain otettavissa aitoissakaan. Elokuvassa Hilja maitotyttö (1953) isäntärenki Kalevi (Tauno Palo jälleen) jahtaa siveää Hiljaa (­Anneli Sauli) aitan portaille, mutta tyttö ehtii lukita oven. Mies uhkaa ”nostaa hirret pihalle ja sut niiden mukana”.

Todellisessakin elämässä nähtiin draamaa aittojen pihoilla. Kilpakosijat tappelivat toisinaan tulisesti, ja kantoja paiskottiin seiniin.

Aitoissa osattiin toki olla myös siivosti. Nuori väki vietti niissä vapaita hetkiään päästessään pois aikuisten alinomaisesta silmälläpidosta.

Ja kun sopivalta tuntuva sulhanen tuli kylään,­ sopi talon tyttären kutsua hänet kanssaan vaateaittaan. Siellä tuli tyttären – itseään kehumatta, ylpistelemättä – esitellä käsityö­taitojensa näytteitä, kirjailtuja peittoja ja lakanoita, pyyheliinoja ja paitoja. Silloin sulhanen ymmärsi sanomattakin, että tytöstä saisi näppärän ja ahkeran emännän.

Aitat menettivät merkityksensä vähitellen 1970-luvulla maaltamuuton myötä. Vankoiksi rakennettuina ja ahkerasti korjattuina aitat ovat ­silti säilyneet hyvin. Moni niistä jatkaa elämäänsä ravintolana, kauppana tai kesämökkinä.

Hyväkuntoiset aitat ovat kauniita. Ja kuvauksellisia: Porvoon jokirannan aitat ovat päätyneet lukuisiin kuviin. Kivikirkkojen ohella aitat ovat Suomen kulttuurimaiseman vanhimpia rakennuksia.

Lue myös: Vanhan aitan kunnostus – lue perinnemestarin vinkit

Lähteet: Raija Collander (toim.): Aitat; Markus Leppo: Talonpoikaistalot

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 16/2023.