Nostalgia

Muistatko millaista oli entisajan automatkailu, kun tupakka haisi ja hiki virtasi? Katso nostalgiset kuvat

Automatkailu alkoi olla tavallisten perheiden juttu, kun autokanta kasvoi 1960-luvulla. Opittiin köröttelemään mökille, sukulaisiin ja räväkimmät Eurooppaan asti.

Oli 1970-­luvun puoliväli. Asuimme aika ison kaupungin keskustassa, mutta vanhempani hankkivat auton periessään kesäpaikan. Se oli tunnin ja viidentoista minuutin ajomatkan päässä.

Automme oli oranssi Kupla, ahdas peli. Suomen kiertäminenkin kuului ohjelmaan tuota pikaa. Savonlinnaan – Helsinkiin – Turkuun – Ylistaroon. Setiä, serkkuja ja isäntätejä asui monella puolella maata.

Voi pojat, että Kuplassa oli kuumaa hellesäällä. Edessä vanhemmat, takapenkillä kolme poikaviikaria ja takapenkin takaisessa onkalossa iso ja vilkas bokseri Debbie. Kolo oli kuin tehty lemmikille.

Automatkailu herättää muistoja, ne ovat melkein kaikkien yhteistä kultaista historiaa.

Lue myös: Imatrankoski on Suomen vanhin matkailunähtävyys – tunnetko jo sen kiehtovan tarinan?

Linjurit ja Mosset

Kuplavolkkari kunnostautuu myös hyvin monessa Kotilieden lukijoiden kirjoittamassa muistossa, mutta vanhemmat tarinat tuppaavat johtamaan linjurin penkille. Muistetaan, että bussissa kiemuraisilla teillä huippasi helposti.

1950-luvulla kuljettiin linja-autolla lomalle, sukuloimaan, sairaalaan ja lääkäriin. Henkilöautoja oli vain nk. paremmalla väellä ja taxia ajavilla.

Suomi oli hitaimmin autoistuva Pohjoismaa. Myynnissä oli 1940–50-lu­vuilla yliedustus neuvostoliittolaisia henkilöautoja, kuten Moskvitsheja. Se sai temppuilustaan huolimatta lämpimän lempinimen Mosse.

Yleensä perheen kanssa oltiin liikkeellä, ja kulkuvälineenä tuolloin 70-80-luvun vaihteessa oli Mosse. Kohteena vierailut sukulaisiin, ja kesällä telttailtiin ympäri Suomea. Aina oli kiva lähteä.

Länsiautojen maahantuonti vapautui Suomessa taas täydellä teholla vasta 1960-luvun alussa, jolloin päällystetty tieverkkokin kohentui. 1970-luvun alussa 43 prosentilla kodeista oli auto, 1980-luvun alussa 69 prosentilla. Tielaitos päällysti ahkerasti pikiteitä, mutta vauhdikkaita moottoriteitä oli 1960–70-lukujen taitteessa vain muutamia kymmeniä kilometrejä.

Toki ajelu kumpuilevilla hiekkateillä järvimaisemissa istui kesämatkailuun. Yhtä nättejä olivat heinänkorjuuajan valtavat heinäseiväsnäkymät pelloilla.

Automatkailu ennen turvavöitä

Ahdasta oli, kun seitsemän ihmistä oli autossa ja vielä monenlaista nyssäkkää jalkatiloissa. Onneksi kukaan ei polttanut! Kuuma oli, kun ilmastoinnista ei ollut tietoakaan, vaikka ikkuna oli auki. Matkanteko ei varmaankaan ollut kovin turvallista ilman turvavöitä, mutta ei sitä silloin ajateltu.

Lukijan muisto on onnekas. Kaikissa autoissa miesväki ei tosiaankaan pysytellyt savuttomana. Linja-autoissakin sijaitsi aikoinaan takana tupakkaosasto. Junissa ja lentokoneissa sai polttaa vielä pitempään.

Tupakansavu! Ei turvavöitä. Vaari heitti roskat ikkunasta ulos vauhdissa.

Maininta ei tarkoita, että olisi vain laistettu turvavöiden käytöstä. Säädös siitä, että uusien henkilöautojen täytyy olla varustettu turvavöin, ­astui voimaan vasta vuoden 1971 ­alusta. Määräys, että niitä pitää myöskin käyttää etupenkillä, alkoi vuodesta 1975 ja takapenkkiä koskeva turvavyöpakko vasta vuonna 1987.

Jopa omatoimisen automatkailun suomalainen ­superperhe, Saloset Valkeakoskelta, koetti vältellä turva­vyösääntöä. Nimenomaan äiti pelkääjän paikalla, Paula Salonen, jätti vyön usein lukitsematta.

Toisaalta hän piti kirjaa, että Salosten kulloinenkin Peugeot-auto pysytteli maltillisissa 80 kilometrin tuntinopeuksissa Italian stradoillakin. Ratissa oli Paavo Salonen.

Tuliaisiksi Välimeri

Paavo ja Paula Salonen neljine tenavineen ovat autohistorian tähtiä. Isä oli osuusliikkeen palveluksessa Valkeakoskella, äiti aktiivinen kirjoittaja, joka piti vuosikymmenet huolta Eeva-lehden kuuluisasta parisuhdepalstasta Leelian lepotuolista.

Saloset ottivat jo vuodesta 1954 tavaksi jokakesäiset autoekskursiot – ja heti pelotta Etelä-Eurooppaan. ­Äiti teki seikkailuista juttuja lehtiin ja ­radioon. Suomen Autoklubin matkailupäällikkö paljasti äidille ulkomaille 1954 suunnanneiden moottoriajoneuvojen tarkan luvun: 6 210.

Saloset huristivat kuukauden auto­matkalle joka kesä vuoteen 1971. Määränpääksi vakiintui lomakeskus Italian länsirannikon Riva del Solessa. Sinne Saloset ajoivat yöpyen leirintäalueilla ja motelleissa.

Isä Paavo ei puhunut vieraita kieliä. Äiti Paula osasi saksaa ja englantia ja opiskeli italian. Ensimmäisellä kerralla Roomassa äiti koetti keskustella koululatinalla, mutta ihmiset katsoivat häntä ”kuin antiikkista ruukkua”.

Poika Ilpo oli ylpeä Peugeot 203 -autosta, joka oli kaartuvine takaosineen urheilullinen. Ilpo, kuten kuskikin, olivat innoissaan Mont Blancin läpi avatusta yli yhdentoista kilometrin Alppi-tunnelista.

Äiti haltioitui runolliseksi Alp­pien vuoriteillä: ”Kukkaniityt! Sanoinkuvaamattoman hienoa ilmaa hengitettävänä. Ehkä Sveitsi todellakin on Kaikkein Hienoin Maa!”

Lue myös Seura.fi: Retkeilyauto on Kristiinan ja Pekan koti tien päällä 

Automatkailu ja telttaleikki

Paavo Salonen teetti ammattikoululla perheen Pösöön eli Peugeotiin alumiinisen kattotelineen. Siihen pinottiin teltta tai kaksi, ilmapatjat ja matkalaukkuja. Euroopasta tuotiin kotiin oliiviöljyä, valkosipulia, yrttimausteita ja spagettia, joista mitään ei saanut Valkeakosken kaupoista.

Paulan oli viisainta selvittää ­vielä 1950-luvulla radio-ohjelmassaan kuulijoille yksityiskohtaisesti, mitä camping-alueet oikein ovat.

Samalla hän filosofoi: ”Kummallinen ilmiö nämä kansainväliset teltta­kylät tässä sodanjälkeisessä maail­massa. Luulen niiden syntyneen siksi, että ihmiset tahtovat leikkiä: he tule­vat telttakyliinsä, leikkikyliinsä ja tuntevat mielensä hiukan iloi­siksi askarrellessaan niissä rinnan tuntemattomien vieraan maan ihmisten kanssa.”

Salosten sopu säilyi pitkillä ajorupeamilla. Kirja nimeltä Automatkailun opas sen sijaan muistutti 1960-luvulla näin:

”’Normaalia kotikeskustelua kärkevään sävyyn vaimon kanssa ei saa harrastaa ajon aikana. Pienikin suutahtaminen tai kiivas väittely vie kuljettajan mielenkiinnon liikenteen seuraamisesta, ja seuraukset saattavat olla vakavat.”

Automerkkejä laskettiin

Kotimaassa väki ajeli ­Linnanmäelle, Aulangolle joutsenia ihailemaan, Punkaharjulle, Kalajoelle.

Kirjailija Tommi Liimatta on kuvannut monesti kesäisiä automatkoja sukulaisten luo 1980-luvun malliin. Viimeksi hän käsitteli aihetta toukokuussa ilmestyneessä kirjassaan Serkkuteoria. Lainaus siitä:

”Harva kai unohtaa näitä säännönmukaisia reissuja, sitä kun pysähdyttiin tietylle huoltoasemalle syömään se surullinen hampurilainen, jossa oli sämpylän sijaan paahtoleivät, luvatut ranskalaiset olivat perunaveneitä ja Sprite Strikeä ja Pommac Pomonaa, kaikki hieman vinoon. Ja unohtaako sitä, kun perille oli uuvuttavan ajon jälkeen enää kymmenen tai viisi kilometriä. Nyt tuli silta, tuossa on se kioski, jonne viimeistään huomenna kävelisimme jäätelökolikko likaisessa nyrkissä!”

Liimatan mielestä autoilu kesä­lomalla ympäri Suomea sukuloimassa on vähentyvä ilmiö: ”Penikoille ei enää tule sellaisia kokemuksia.”

Vaikka arvio pitäisi kutinsa, takapenkiltä napsahtava kysymys ”Ollaanko jo kohta perillä?” säilyy kielessä. Takapenkin juniorien asiana on vastakin keksiä itselleen tekemistä.

Lukijat muistavat nämä puuhat:

Rekkarinumeroiden metsästys ­alkaen numerosta 1. Se oli silloin mahdollista. Tai valittiin jokaiselle oma automerkki ja laskettiin, kenen merkkiä tuli vastaan eniten.

Toisen lukijan välittämä takapenkkiläisen näkökulma kuuluu:

Viihtyvyyttä pidettiin yllä laulamalla, lukemalla ja pelaamalla. Esimerkiksi tätä: valitse jokin väri ja bongaa sen värisiä autoja. Kuka sitten bongasi enemmän, oli voittaja. 1978–79 punainen oli yleisin auton väri.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 13/2022.