Opettaja pakotti voimistelemaan alushousuisillaan, eikä kukaan valinnut joukkueeseen – ovatko nämä kaameimmat muistot koulun liikuntatunneilta?
Koululiikunta herättää tunteita ja jakaa mielipiteitä. Kaikilla kokemukset eivät ole olleet positiivisia. Kotilieden lukijat kertovat, kuinka opettaja nöyryytti ja suosi toisia oppilaita.
Muistatko, kuinka koulun liikuntatunnilla juostiin kilpaa, pelattiin pesistä ja kiivettiin köysiä pitkin ylös? Oli suksisulkeisia ja hiihtokilpailuja ja jumppasalissa pukki, jonka yli piti hypätä.
Kaikilla koulun liikuntatunnit eivät nosta pintaan vain kultaisia muistoja. Osa muistaa huutavat opettajat, kovat pallot, painavat välineet ja jumppasalin lattian, josta sai jalkapohjiin tikkuja ja känsiä.
Kysyimme lukijoiltamme, millaisia huonoja muistoja heillä on koululiikunnasta ja millainen liikuntasuhde heillä on nykyään. Kysely on toteutettu Kotilieden Minunmedia-lukijayhteisössä. Kyselyyn vastasi 161 henkilöä.
Koulun liikuntatuntien huonot muistot aiheutti nöyryyttävä opettaja
Huonoja muistoja koululiikunnasta oli 63 prosentilla Kotilieden kyselyyn vastanneista. Se, että koululiikunta jakaa mielipiteitä ja herättää voimakkaita, jopa negatiivisia tunteita, ei hätkähdytä, sanoo liikuntapedagogiikan apulaisprofessori Arja Sääkslahti Jyväskylän yliopistosta.
”Koululiikunta on kehollinen ja näkyvä oppiaine. Liikkuminen on julkista. Olet tahtomattasi katseiden kohteena. Siinä ei pysty piiloutumaan samalla tavalla kuin paperityössä”, Sääkslahti sanoo.
Toisilla huonot muistot alkavat jo pukukopissa. Sanomista on saattanut tulla niin isosiskon vanhasta jumppapuvusta, vanhanaikaisista suksista, hassuista alusvaatteista kuin ulkonäöstäkin.
”Varsinkin ala-asteella minua haukuttiin pukuhuoneessa luuviuluksi, sillä olin laiha ja luut törröttivät”, kyselyyn vastannut lukija kertoo kokemuksistaan.
Valtaosa Kotilieden lukijoiden ikävistä muistoista liittyi omiin taitoihin tai liikunnanopettajaan. Vastauksista piirtyy kuva opettajista, jotka osoittelivat virheitä, vertailivat ja piikittelivät oppilaita avoimesti sekä suosivat omissa suosikkilajeissaan pärjääviä oppilaita.
Opettajan merkitys on lapsen liikuntasuhteen kannalta iso, sillä opettaja luo ilmapiirin ja toimintakulttuurin, Sääkslahti vahvistaa. Hän muistuttaa, etteivät kaikki opettajat ole samasta puusta veistettyjä. Naljailevaa piikittelyä ei voi tutkijan mukaan kuitenkaan yksikään opettaja selittää huonolla päivällä tai huumorilla.
”Nöyryyttäminen ei kuulu opettajan työkalulistalle ollenkaan. Opettajan tehtävä on vahvistaa oppilaan minäkuvaa ja kokemusta omasta pätevyydestä ja antaa mahdollisuus onnistua.”
Toiseksi eniten ikäviä muistoja aiheuttivat tunneilla harrastetut liikuntalajit ja -muodot. 58 prosenttia vastaajista oli käynyt koulunsa ennen 1970-lukua. Tuolloin Suomessa vallitsi kansakoulujärjestelmä – ja myös liikuntalajit olivat sen mukaiset.
Erityisen vahvasti Kotilieden lukijoilla on jäänyt mieleen voimistelu. Moni muistaa yhä, kuinka opettaja paukutti tamburiinia ja säesti rytmiä huutaen: ”Yy, kaa, vaihtoaskel, hyppy!”
Päällä oli oltava voimistelupuku ja jumppatossut. Jos ne sattuivat jäämään kotiin, saattoi opettaja laittaa voimistelemaan pelkissä alushousuissa.
Suomalaisten oppikoulujen opetussuunnitelmaan voimistelu kirjattiin jo vuonna 1843. Kun kansakoulu perustettiin 1866, tuli voimistelusta pakollinen oppiaine. Kansakoulun perustaja Uno Cygnaeus oli sitä mieltä, että ohjatut ruumiinharjoitukset pitäisivät oppilaat terveinä ja fyysisesti hyvässä kunnossa.
Sota-aikana liikunnanopetuksessa korostui fyysisen maanpuolustuskunnon ylläpitäminen. Talvisin hiihdettiin. Lumien sulettua pelattiin suojeluskunnissa suosituksi noussutta pesäpalloa. Muut pallopelit tulivat Amerikasta ja yleistyivät vasta 1970-luvulla.
”Liikuntanumeron perusteena oli pitkään paitsi fyysinen kunto myös se, harrastiko liikuntaa vapaa-ajalla. Lapset olivat liikuntalajeja varten, vaikka sen pitäisi olla päinvastoin”, Sääkslahti sanoo.
Kansakoulujärjestelmä lakkautettiin asteittain vuosien 1972–1977 aikana. Nykyinen peruskoulujärjestelmä lähtee siitä, että lapsille opetetaan yksittäisten lajitaitojen sijaan liikkumista. Ei ole niin justiinsa, pelataanko jalkapalloa virallisilla säännöillä tai onnistuuko kuperkeikka oikeaoppisesti. Tavoitteena on tukea sekä fyysistä, psyykkistä että sosiaalista hyvinvointia.
Klassinen huutojako näkyy kouluissa yhä – asiantuntija tyrmää
Kolmanneksi ja neljänneksi eniten huonoja muistoja Kotilieden lukijoille ovat aiheuttaneet koululiikunnan kilpailu- ja suorituskeskeisyys sekä joukkuejaot. Viimeisenä valituksi tuleminen, arvostelun kohteena oleminen, Cooperin testit ja muu mittaaminen tuntuivat nöyryyttäviltä ja lisäsivät huonommuuden kokemuksia.
Ilmiö on tunnistettu myös tutkimuksissa ja liikunnanopettajakoulutuksessa, Arja Sääkslahti sanoo.
”Pienet kilpailut voivat parhaassa tapauksessa motivoida lapsia ja nuoria liikkumaan. Mutta on selvää, että ne eivät kaikkia motivoi. Niille, joille kilpailuun liittyy jännityksen tai jopa paniikin tunne siitä, selviänkö minä tästä, kilpailut jättävät totta kai epämiellyttävän muiston.”
Vakavahenkistä kilpailua parempi motivointikeino ovat Sääkslahden mukaan leikkimieliset kisailut, jonka teemat on valittu niin, että niissä voi pärjätä, vaikka ei olisikaan nopein, voimakkain ja kestävin. Osassa tarvitaan ongelmanratkaisukykyä, joissain silkkaa sattumaa.
Klassisella huutojaolla ei sen sijaan ole liikuntatieteiden professorin mukaan minkäänlaista paikkaa koululiikunnassa. Tapaa on yritetty kitkeä kouluissa viimeiset 20 vuotta, mutta silti löytyy yhä oppilaita, jotka tietävät, miltä tuntuu, kun kukaan ei valitse joukkueeseen.
”Huutojako ei saa olla ryhmänjaon peruste, koska se tuottaa niille, jotka jäävät viimeiseksi, nujertavan ja nöyryyttävän kokemuksen. Se ei edistä sitä, että oppilas haluaa liikkua.”
Kielteiset kokemukset voivat vaikuttaa liikuntasuhteeseen – itsemyötätunto ja omaan tahtiin harrastaminen auttavat
Kotilieden kyselyyn vastanneista valtaosa, yli 80 prosenttia, suhtautuu nykyään liikuntaan myönteisesti tai neutraalisti. Ratkaisevia tekijöitä ovat olleet myöhemmät kannustavat opettajat, mieluisan liikuntalajin löytyminen ja liikunnan harrastaminen ilman hampaat irvessä kilpailemista.
”Kun ei ole suorituspainetta, lähtökohta liikunnalle on ihan toisenlainen”, Arja Sääkslahti sanoo.
Tutkimusten mukaan kielteiset kokemukset koululiikunnasta voivat kuitenkin vaikuttaa ihmisen liikuntasuhteeseen vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.
”Kouluaikaiset kokemukset veivät onnistumisen mahdollisuuden. Olen viime vuosina pikkuhiljaa saanut pieniä onnistumisia esimerkiksi kuntosalilla ja vesijumpassa, ja ne kannustavat jatkamaan”, kirjoittaa yksi Kotilieden kyselyn vastaajista.
Sääkslahden mukaan on ymmärrettävää, että lapsena koetut nöyryyttävät kokemukset istuvat tiukassa. Siksi positiivisen liikuntasuhteen luominen lähtee siitä, että osaa katsoa menneisyyden minää myötätuntoisesti: syy ei ollut sinussa.
Ikävän kokemuksen taustalta voi löytyä monenlaisia tekijöitä, kuten omaan kokoon nähden liian pienet tai suuret välineet. Liikunnan ilon on voinut karkottaa myös pedagogisesti taitamaton opettaja, joka ei ole osannut kannustaa tai pistää muun ryhmän nauramista kuriin.
”Sekin on hyväksyttävä, että kaikki eivät ihastu, rakastu ja hurmaannu liikunnasta. Hyvinvoinnin vinkkelistä olisi hyvä, että jokainen löytäisi kuitenkin oman tavan nauttia liikkumisesta”, Sääkslahti sanoo.
Suhde liikuntaan voi muuttua myönteisemmäksi laajentamalla käsitystä liikunnasta. Terveyden ja hyvinvoinnin kannalta hyvää liikuntaa voi olla esimerkiksi koiran ulkoiluttaminen.
Jutussa on käytetty lähteenä myös Leena Jääskeläisen Koululiikuntaa vuodesta 1843 -artikkelia, joka on julkaistu Koulu ja menneisyys -vuosikirjassa 1992 (Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura).
Kommentoi juttua: Opettaja pakotti voimistelemaan alushousuisillaan, eikä kukaan valinnut joukkueeseen – ovatko nämä kaameimmat muistot koulun liikuntatunneilta?
Kommentoi
Kommentoi juttua: Opettaja pakotti voimistelemaan alushousuisillaan, eikä kukaan valinnut joukkueeseen – ovatko nämä kaameimmat muistot koulun liikuntatunneilta?