Nostalgia

Pohjalainen opettaja sai tietää olevansa orjan jälkeläinen: "Venäläisten viemä Esa on suvun suurmies"

Matti Loukola sai armeijaikäisenä kuulla sukunsa salaisuuden: hän on orjan jälkeläinen.

Matti Loukolan esi-isä Esa Karhu vietiin isonvihan aikana Isokyröstä lapsiorjaksi Venäjälle.

Mutta poika palasi, ja sen ansiosta Matti voi kertoa jälkipolville Esan uskomattoman tarinan.

Voit myös kuunnella jutun:

Lapset ryöstettiin orjiksi Venäjälle

Kahdeksanvuotias Juho Yrjönpoika Tanttari vietiin, eikä hän koskaan palannut.

10-vuotias Matti Antinpoika Försti vietiin, eikä hänkään palannut.

15-vuotias Liisa Simontytär Annala vietiin, eikä hänestä kuultu enää koskaan.

11-vuotias Pietari Matinpoika Vuotila. 7-vuotias Juho Juhonpoika Nuuja. 12-vuotias Susanna Matintytär Killinen. Hekään eivät palanneet.

Lapset ryöstettiin orjiksi Venäjälle. Kaikkiaan Etelä-Pohjanmaan Isostakyröstä ryöstettiin isonvihan eli Venäjän miehityksen aikana 1700-luvun alussa kaikkiaan 151 lasta.

Lapsiorjien ottaminen oli osa venäläisten Suomessa harjoittamaa terroria. Venäjä oli mukana suuressa Pohjan sodassa vihollisliittoumassa Ruotsia vastaan, johon Suomi tuolloin kuului.

Myös 12-vuotias Esa Yrjönpoika Karhu vietiin. Mutta hän palasi. Vuosien ja satojen kilometrien päästä.

Lue myös Suomen Kuvalehden juttu: Osaa paistettiin hiljaisella tulella: Hailuodossa tapettiin yhtenä yönä jopa 800 ihmistä

Veljet vietiin orjiksi

1700-luvulla talot oli rakennettu Kyrönjoen varteen. Karhun talo sijaitsi Heikkolan kylässä ja seisoi kymmenen talon ryppäästä lähimpänä Kyrönjokea. Aivan sen vierestä jokea kohti laski Soininoja, jossa harjoitettiin sulkukalastusta. Pelkästä viljelystä ei elänyt, koska pellot olivat pieniä. Seutu oli soista.

Esa ja Heikki Karhun vanhemmat olivat kuolleet useita vuosia aiemmin. Veljekset asuivat kotitalossaan sukulaisten kanssa. Elettiin kevättalvea vuonna 1714.

Sinä päivänä oli kelkkakeli, ja veljekset laskivat mäkeä jokitörmässä. Na­puen taistelun jälkeisillä ryöstöretkillään olleet venäläiset olivat ylittämässä Kyrönjokea, kun he huomasivat pojat ja kaappasivat nämä matkaansa. Venäläiset ryöstivät Heikkolasta muitakin, yhteensä 27 lasta.

Esaa ja Heikkiä sekä muuta orjalasten joukkoa lähdettiin kuljettamaan jalan kohti Helsinkiä. Sieltä matka jatkui kohti Venäjää. Maatöihin, palvelijoiksi, rakennustöihin.

Minne kaikkialle, sitä ei tarkalleen tiedetä. Kerrotaan, että osa lapsista olisi päätynyt aina ”tataarien maahan” eli Persiaan ja Turkkiin asti.

Maatöihin ja palvelijoiksi

Syksyllä 2018 Isossakyrössä on kaunis syyskesän päivä. Vastapuidut viljapellot loistavat kellanruskeina, ja kaalimailla kerätään satoa venäläisten työntekijöiden voimin. Talot ovat punaisia ja komeita, pihapiirit siistejä.

Ikänsä Isossakyrössä asunut, eläkkeellä oleva opettaja Matti Loukola kertaa Karhun suvussa 300 vuotta kulkenutta perimätietoa. Hän on isänsä suvun puolelta Esa Karhun jälkeläinen yhdeksännessä polvessa. Karhu-nimi muutettiin Loukolaksi 1800-luvun puolivälissä.

Matti oli kuusivuotias, kun suvun historian synkkä historia selvisi hänen perheelleen. Mattia kuitenkin varjeltiin tiedolta. Koulussakaan ei puhuttu lapsiorjista tai muista venäläisten miehitysaikana tekemistä julmuuksista. Asiat olivat ilmeisesti liian kipeitä käsitellä.

Matti Loukola muistaa vakavan tunnelman, joka vallitsi, kun perhe kävi kuusikon laidassa seisovalla Napuen taistelun muistomerkillä.

Vasta armeijaikäisenä Matti Loukola kuuli olevansa orjan jälkeläinen.

Lue myös: Loikkareiden tarina: Perhen pojat jäivät Neuvostoliittoon

3 000 ruumista

”Köysis kiinni ja hevoseen kiinni.”

Niin kuvaa isokyröläinen kirjailija ja valokuvaaja Kalervo Mielty sitä, miten lapset on viety Venäjälle.

Kaikki eivät sitä kestäneet. Moni kuoli jo matkalle.

Mieltyn suku on elänyt Isossakyrössä 1400-luvulta lähtien. Kalervo Mielty on koonnut isänsä, kotiseutuneuvos K.J. Mieltyn ja opettaja Aune Hiiskun perimätietoa sisältävät muistiinpanot ja kirjoittanut kirjan Kovien kokemusten kansaa (2014).

Osassa kyrölaissuvuissa perimätietoa on säilynyt 300 vuoden takaa, mutta ei läheskään kaikissa. Eritoten silloin, kun taloissa on vaihtunut isännyys, tiedon välittäminen on katkennut.

Venäläisten terrori yltyi hirveäksi erityisesti Pohjanmaalla, jossa käytiin Pohjan sodan ratkaissut Napuen taistelu. Sotilaat kävivät toistensa kimppuun kivääreineen, pistimineen ja miekkoineen isokyröläisellä kahden hehtaarin peltoaukealla.

Ruotsin joukoissa taistelleet suomalaiset sotilaat ja paikalliset nostomiehet hävisivät Pietari Suuren joukoille Isonkyrön pellolla helmikuun 19. päivinä vuonna 1714.

Vajaan kolmen tunnin taistelun jälkeen pellolla makasi noin 3 000 suomalaisen ja 1 500 venäläisen ruumiit. Isokyröläisiä kaatui 141. Kaikkia ei ehditty edes haudata, vaan ruumiit kiskottiin läheiseen mäkeen.

Kalervo Mielty kertoo, että kun 1900-luvun alussa mäessä käytiin paimenessa, sieltä löytyi pääkalloja.

”Muutama vuosi sitten mäestä tuli vielä luita näkyviin jo kenttälapion piston syvyydestä.”

Kalervo Mielty
Kalervo Mielty on tutkinut Isonkyrön historiaa.

Naiset raiskattiin

Voitokkaan taistelun jälkeen venäläisille kuului neljän päivän ryöstely- ja raiskausoikeus. Kaikki arvotavara otettiin ja talot poltettiin, joskus jopa isäntineen ja emäntineen.

Karhun veljesten kotikylä paloi niin perusteellisesti, että pystyyn jäi vain Kokkilan talon navetta.

Kyrönmaan miehiä otettiin vangiksi ja kidutettiin. Naiset raiskattiin.

”Isonkyrön syntyneiden luettelo vuodelta 1715 kertoo, että 36 syntyneestä 24 on väkivaltaisten vieraiden tekemiä”, kertoo emeritusprofessori Heikki Ylikangas, joka on kotoisin lähistöllä sijaitsevasta Ylihärmästä.

Venäläisten sotilaiden toiminta poikkesi Ylikankaan mukaan tuonaikaisesta länsimaisesta sodankäynnistä. Raiskauksineen se oli poikkeuksellisen raakaa.

”En usko, että Ruotsin sodissa on myöskään otettu orjia.”

Tuhon laajuudesta kertoo se, että vuosina 1714–1719 isokyröläisistä taloista autioitui yli kolmannes.

”Isokyrö oli pahimman anturan alla, vaikka muutkin pitäjät kärsivät.”

Kasakat palasivat Kyrönmaan pitäjiin vielä monesti miehitysaikana. Tsaari Pietari Suuri oli nimittäin määrännyt, että Pohjanmaa piti hävittää, jotta Ruotsista tehtävä vastahyökkäys ei saisi tukea paikallisilta.

Bisnestä orjilla

Vehreässä jokivarressa seisoo keskiaikainen harmaakivikirkko. Kirkkomaalla on Napuella kaatuneiden joukkohauta ja kirkon sakastissa kaatuneiden isokyröläisten nimet taulussa. Alttaritaulussa lukee: Tulkaa sillä kaikki on valmista.

Miehitysaikana kirkko toimi venäläisten hevostallina. Lattiaa peitti lanta, ja sisällä pidettiin tulia. Kirkkoon koottiin myös nuoria vankeja ennen kuin heitä lähdettiin kuljettamaan Venäjälle.

Pohjanmaalta, kuten muualtakin Suomesta, otettiin orjiksi pääasiassa poikia. Iältään viedyt olivat useimmiten 10–20-vuotiaita. Kyrönmaalta ryöstetyistä nuorimmat olivat vain nelivuotiaita. Kasakoiden kerrotaan raastaneen lapsia itkevien äitien käsistä.

Väkilukuun nähden eniten lapsia Pohjanmaan pitäjistä vietiin Ala- ja Ylihärmästä, yhteensä 77 lasta. Kaikkiaan suomenkieliseltä Etelä-Pohjanmaalta kaapattiin vajaat 700 ja ruotsinkieliseltä yli 1 000 lasta.

Yhteensä Venäjälle kuljetettiin jopa 20 000 orjaa, joista yli puolet oli lapsia.

”Orjaksi vieminen oli upseerien harjoittamaa bisnestä. He myivät lapset itäisillä markkinoilla orjiksi tai palkollisiksi”, Heikki Ylikangas kertoo.

Kurjimmat olot olivat maaorjien orjiksi joutuneilla. Parhaat puolestaan upseerien orjilla, joita saatettiin jopa kouluttaa käsityöläisiksi.

Kokonaisia perheitä

Myös kokonaisia perheitä kaapattiin, kuten vuonna 1716 Nallin perhe, joka sittemmin pääsi palaamaan kotiseudulleen.

”Taanosen talosta kaatui puolestaan isä ja poika. Kaksi muuta lasta vietiin Venäjälle. Kyllä siinä on naisväki saanut pidätellä itkua”, Kalervo Mielty sanoo.

Väki oli jo muutenkin kärsinyttä, koska takana olivat nälkävuodet, ja punatautikin oli koetellut. Epätoivo valtasi osan ihmisistä. Tiedetään tapaus, että Kurikassa eräs äiti myi itse kaksi lastaan venäläisille.

Väkivallan keskellä kyröläiset etsivät suojaa piilopirteistä, jollaisina toimivat esimerkiksi tervanpolttajien ja heinäntekijöiden asumukset suoniittyjen keskellä. Niihin kasakat hevosineen eivät löytäneet.

Syvästi uskonnolliset ihmiset huokailivat: Onko tämä kaikki Jumalan tahto? Millä olemme pahoittaneet hänen mielensä, kun meitä näin kovasti rangaistaan?

Isonkyrön tyhjentyneisiin tiloihin ja taloihin alkoi muuttaa väkeä muualta, kuten Ilmajoelta, Ruovedeltä ja Keuruulta – jo vuonna 1718. Lesket saivat itselleen uusia puolisoita.

”Aika paljon se veri silloin vaihtui”, Kalervo Mielty sanoo.

Vain harva palasi

Venäjällä orjista pidettiin tarkkaa lukua. Sieltä ei tiettävästi moni päässyt karkaamaan, vaikka ikävä kotiin olisi ollut suuri.

Kun miehitysaika päättyi vuonna 1721 solmittuun Uudenkaupungin rauhaan, Venäjälle viedyt vangit tuli vapauttaa.

Suomessa eri pitäjissä koottiin nimismiesten johdolla lista viedyistä lapsista. Se toimitettiin venäläisille: nämä pitää saada takaisin!

Moni oli vuosien mittaan ehditty kuitenkin kastaa ortodoksiksi, eikä ortodokseja tarvinnut palauttaa. Ei myöskään niitä, jotka olivat menneet Venäjällä naimisiin.

Aniharva lopulta palasi. Esimerkiksi Laihialta viedyistä lapsista ei tullut takaisin kuin yksi tyttö.

Osa suomalaisista lapsiorjista kuoli Venäjällä, osa matkalla kotiin. Joidenkin isokyröläisten kerrotaan hukkuneen kotiintulon viimemetreillä, kun he väsyneinä ylittivät Kyrönjokea uimalla. Joku kuoli päästyään ruokapöytään ja syötyään nälkäisenä kerralla liikaa.

Osa oli sopeutunut elämäänsä Venäjällä ja halusi jäädä sinne.

Isostakyröstä viedyistä lapsista palasi kirjanpidon mukaan 14. Tiedetyt paluutarinat keskittyvät muutamaan taloon: Karhuun, Penttalaan ja Varoon.

Kotiin palanneista tytöistä ei ole juuri tietoa, mutta Kauhavalla meni sittemmin naimisiin pari, joista molemmat olivat olleet vankina Venäjällä.

Matti Loukola
Matti Loukola oli kuusivuotias, kun suvun historian synkkä historia selvisi hänen perheelleen. Mattia kuitenkin varjeltiin tiedolta.

Esa muisti rahakätkön

Vuonna 1722 Karhun tilan pihaan asteli parikymppinen mies, jota talon asukkaat eivät tunnistaneet.

Perimätieto kertoo, että Esa Karhu oli tunnistanut kotitilansa sen ohitse laskevasta Soininojasta.

Isännyyttä ja omistusoikeutta ei kuitenkaan luovutettu Esalle noin vain, vaan hänet pantiin testiin.

Taloa emännöi tuolloin Esan serkun vaimo. Esan piti kertoa, mihin ilmansuuntaan tilan latojen oviaukot osoittivat. Hän osasi mainita myös muutamien kyläläisten nimet.

Ratkaisevin seikka oli kuitenkin se, että Esa pystyi näyttämään paikan, johon talon arvotavarat oli kätketty ryösteleviltä kasakoilta.

”Esa tiesi, että ne oli pantu nelikkoon eli puiseen astiaan ja kaivettu maahan saunan viereen. Sekä Karhun talo että sauna olivat palaneet, mutta saunan vieressä kasvoi salava. Siitä Esa tunnisti paikan”, Matti Loukola kertoo.

Loukolan suvussa on yhä hopealusikka, joka oli piilotettu tähän kätköön.

Esa Karhu löysi kylältä itselleen vaimon ja jäi isännöimään Karhun tilaa. Perheeseen syntyi useita lapsia.

Jaakko Laurilan Karhun suvusta tekemässä sukututkimuksessa kerrotaan, että Esa sai aloittaa tilan pidon aivan alusta, sillä ”koko kartano oli porona”. Edes irtaimistoa ei ollut. Se oli ankaraa kamppailua, johon nuoren miehen piti pistää koko tarmonsa.

Esa Karhu oli ahkera maanviljelijä, joka teki kaiken voitavansa yhdessä vaimonsa kanssa talon hyväksi. Vähitellen Karhula nousi entiselleen. Esa asui taloaan vaimonsa kanssa viisikymmentä vuotta. Hän eli lähemmäs 70-vuotiaaksi ja kuoli vuonna 1770.

Karhun taloa ei enää ole, mutta tilalla asutaan yhä.

Väärä silmien väri

Miten Esa Karhu mahtoi löytää tiensä Venäjältä takaisin Isoonkyröön?

”Olen ajatellut, että Esa ei ole ollut kovin kaukana, ehkä Karjalassa. Keskitason sotapäälliköt olivat saaneet tiloja palkkiokseen. Jospa Esa oli siellä töissä”, Matti Loukola sanoo.

Kalervo Mielty miettii, että tuon ajan lapset olivat tottuneet kulkemaan jalkaisin pitkiäkin matkoja ja osasivat seurata luonnon merkkejä.

”Heillä oli luontaiset vaistot tallella.”

Matti Loukola arvelee, että hänen esi-isänsä on palannut Topeliuksen Koivun ja tähden -teoksen sisarusten tapaan jalkaisin. Kertomus pohjaa Topeliuksen suvun omaan tarinaan.

”Arvostan sitä, että Esa Karhu pyrki takaisin kotiin. Jos hän ei olisi tullut, ei minuakaan olisi. Hän on sukumme suurmies, kaikkine kokemuksineen.”

Esan isoveljestä Heikki Karhusta ei kuultu kelkkamäestä viennin jälkeen mitään.

Monissa pohjalaisperheissä lapsia odotettiin takaisin turhaan. Joskus vanhempien ikävä yltyi niin suureksi, että tulijassa haluttiin nähdä oma lapsi, vaikka lähtijä olisi ollut sinisilmäinen ja ovella seisovalla tulijalla oli rus­keat silmät.

Etelä-Pohjanmaalla tunnetaan myös Vale-Jaakon tarina. Se kertoo Jouppilan perheestä Seinäjoelta viedystä lapsesta ja sinne vasta vuonna 1737 palanneesta miehestä. Jaakon vanhemmat tunnustivat ensin lapsensa, mutta myöhemmin kielsivät, että kyseessä oli heidän poikansa.

Oikeutta käytiin, ja lopulta Jaakko Jouppilalta vietiin perijän asema.

Naiset unohtuivat

Pitkä pohjalaistalo, Mäki-Luoman talo Palonkylässä, on ainoa 1700-luvulta säilynyt asuintalo Isossakyrössä. Suuri tupa on säilytetty lähes alkuperäisessä asussaan. Talon nykyinen isäntä Aulis Luoma arvelee, ettei taloa poltettu, koska se oli miehitysaikana venäläisten käytössä, palveli heidän sotasairaalanaan.

300 vuoden takaisista tapahtumista muistuttaa myös Napuen taistelupaikan tuntumaan pystytetty näyttävä muistomerkki. Siihen kiinnitetyssä laatassa kerrotaan taistelusta ja siinä kaatuneista.

Naisille ja lapsille muistomerkkiä ei ole laitettu.

”Vaikka se olisi paikallansa”, Kalervo Mielty sanoo.

Naiset pitivät seudulla elämänliekkiä yllä, kun iso osa miehistä oli kuollut tai viety vangiksi.

”Puhutaan vain sankarien uhrista, mutta ei naisten uhrista. Että mitä se on ollut.”

Perimätieto ei useinkaan kerro ikävästä ja kaipauksesta, jota äidit tunsivat lapsiaan kohtaan. Mielty ja Loukola pohtivat, ettei naisilla ollut muuta vaihto­ehtoa kuin vain kestää, tehdä työtä ja mennä eteenpäin. Tytöt vetivät auraa, emännät pitivät aisoista kiinni.

Sellainen jätti jälkensä seudun ihmisiin.

”Sisu alkaa siitä, mihin sinnikkyys loppuu”, Kalervo Mielty sanoo.

Lähteet: Kustaa H. J. Vilkuna: Viha; Kalervo Mielty: Kovien kokemusten kansaa, elämää Kyrönmaalla isonvihan aikaan. Etelä-Pohjanmaan historia osa IV; Jaakko Laurilan tekemä sukututkimus Karhun suvusta; Eteläpohjalaiset Juuret -lehti.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 21/2018.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Pohjalainen opettaja sai tietää olevansa orjan jälkeläinen: "Venäläisten viemä Esa on suvun suurmies"

Dna-osumia Venäjällä

Kyllähän näistä viedyistä jotkut selvisivät ja saivat lapsia. Nyt dna-testin avulla löytyy kaukaisia osumia ihmisiin; Ukrainaan, Iraniin, Etelä-Venäjälle, Liettuaan jne. Rajan ja Eestin läheisissä alueissa on myös osumia, mutta osuma voi tulla muutakin kautta.

Hara

Osumia Venäjällä, Aasiassa, jne. tulee kai jokaiselle, koska aina löytyy siun 500 000 esivanhemmasta joku, joka on sukua hänen 500 000 esivanhemmalleen…. Eli, ei varmaankaan sukulainen kuitenkaan.

Etnisyys-arvoja ei päde tulkita sukulaisuusarvoiksi.

Ruusunnuppu

Surullista luettavaa. Miten viher/suvakit nyt ajattelee kun suomalaiset olleet orjina. Aikaisemmin oli kirjoitus että suomalaiset oli myyneet orjalaivoihin tervaa ja syyllisiä siis myös niihin tekoihin.

Leena Hietanen

Sain juuri luettavakseni sukdenuni Mulari tutkimuksen 1600 luvulle saakka. Vanha asuinpaikka on Kajaanin Halla-ahossa. Siinä tutkimuksessa on kerrottu useista naisen ryöstöistä. Ajoittuvat 1700-1800 luvuille.

Vastaa käyttäjälle Dna-osumia VenäjälläPeruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.