lavatanssit

Pokkaako hän minulle, pääsenkö saatille? Entisajan lavatanssit tihkuivat kaihoisaa toivoa 

Päällä kahisee pyhämekko, ja ilta on täynnä lupausta. Tapaisinko tänään jonkun, pyydettäisiinkö tanssimaan?

L­avatanssit on leimallisesti suomalainen ilmiö, jonka kulta-aikaa vietettiin 1950-luvulta 1960-luvun loppuun. Missään muualla kansa ei ole kokoontunut vain tanssille tarkoitettuihin paikkoihin tanssimaan illan aikana useita eri tanssilajeja.

Lavatanssit olivat nuorille ja naimattomille keino tavata heilakandidaatteja, löytää elämänkumppani ja tavata muita lähiseudun nuoria. Maatalousvaltaisen maan pikkupaikkakunnilla ei juuri muita iltarientoja ollutkaan. Tanssikausi alkoi vappuna ja päättyi syyskuun alkuun.

Ennen 1950-lukua tanssittiin usein silloilla, ladoissa ja laitureilla, missä vain tasaista maata oli. Sodan jälkeen tanssilavoja alkoi nousta ympäri Suomea patoutunutta tanssin-, rakkauden- ja läheisyydennälkää sammuttamaan.

Erityisen tärkeään asemaan nousi kaihoisa tango, ­joka lavatanssien kanssa edustaa suomalaista nostalgiaa puhtaimmillaan.

Lavatanssit olivat rakastettuja,  mutta niitä myös paheksuttiin etenkin kulttuurieliitin taholta. Nuorison pelättiin menettävän siveytensä, kun se pääsi liian likeiseen kanssakäymiseen vastakkaisen sukupuolen kanssa. Myös valtiovalta hillitsi kansan tanssi-intoa pahimmillaan jopa 50 prosentin huviverolla.

Tähtiäkin syttyi. Unto Monosen ja Toivo Kärjen sävellysten ja lahjakkaiden sanoittajien yhteistyö tuotti unohtumattomia lauluja, joilla ­Olavi Virta, Annikki Tähti, Eino Grön ja monet muut lauloivat itsensä suomalaisten sydämiin.

Lähde: Henna Karppinen-Kummunmäki: Lavatanssien hurma (SKS)

Kuva: Pekka Kyytinen/Museovirasto

Kuva: Pekka Kyytinen/Museovirasto

Iltapäivän lavatanssit jenkan tahtiin

Kuvsasa sunnuntai-iltapäivän lavatanssit vietettiin Kalvolassa, nykyisen Hämeenlinnan mailla 1940-luvun lopussa. Tässä tanssitaan seitsenmiehisen tanssiorkesteri Sävel-poikien tahdissa, ja tanssina on jenkka, jonka vauhti ja pyöriminen nostavat yhä edelleen hymyn tanssijoiden huulille.

Jenkan suosio oli suurta erityisesti 1930- ja 1950-luvuilla ja säilyi 1960-luvulle asti. Se oli suhteellisen helppo oppia ja niin hyväntuulinen tanssi, että se miellytti opettajaa ja insinööriä siinä missä työläistä ja maajussiakin.

Kuva: Kannisto/Helsingin kaupunginmuseo

Kuva: Kannisto/Helsingin kaupunginmuseo

Sodan aikana tanssikielto: ei sopivaa ilakoida

Kun talvisota alkoi ­vuonna 1939, Suomeen julistettiin tanssikielto, joka kesti vuoden 1944 loppuun asti. Kyse oli kansakunnan moraalin suojelusta, sillä ei ollut oikein tanssia samaan aikaan kun toiset taistelevat rintamalla. Tanssia sai yhä esittää lavalla, mutta paritanssi kiellettiin ja sitä valvottiin poliisin voimin. Tanssilavoja jopa ympäröitiin piikkilangalla.

Kun Helsingin ­Linnanmäen nurkilla sijainnut Alppilava avattiin vuonna 1946, kansaa saapui paikalle tungokseksi asti. Oli taas mahdollisuus hetken läheisyyteen ja uuden ihmisen kohtaamiseen.

Kuva: Pekka Kyytinen/Museovirasto

Kuva: Pekka Kyytinen/Museovirasto

Kelle se pokkaa, minulleko?

Sotien jälkeen ­lavatansseissa oli puute miehistä ja naiset saivat jännittää, pysähtyykö pokkaaja omalle kohdalle vai käykö vierustoverilla viuhka. Yllä olevassa kuvassa ollaan sunnuntai-iltapäivän lavatansseissa Hämeessä 1940-luvun lopussa. Pyhämekkoihin pukeutuneiden naisten hiukset on käherretty tai ehkä edellisyö on nukuttu paperitupot tai papiljotit päässä.

Nainen tai tyttö, joka toistuvasti jäi penkille katsomaan muiden tanssia, sai nimityksen seinäruusu. Miespuolista vastinetta on nimitetty seinäohdakkeeksi ja seinänokkoseksi.

Lue myös:  Kuka hakee, asu, tanssilajit… Opi lavatanssien etiketti!

Yläneen Valasrannan tanssilava rakenteilla.

Kuva: Kalle Kultala/Suomen valokuvataiteen museo

Lavatanssit luonnon kauneimmilla paikoilla

1950-luvulla Suomen maaseudulle nousi kymmeniä uusia tanssilavoja, kauneimmat niistä luonnonkauniille paikoille vesistöjen ääreen. Vuonna 1955 rakennettiin Yläneen Pyhäjärven rannalle Valasrannan tanssilavapaviljonki, joka on toiminnassa vieläkin.

Samana vuonna valmistui myös toinen maisemistaan kuulu tanssi­paikka, Punkalaitumen Särkänlava. Terävään niemennokkaan rakennettua tanssipaikkaa ympäröi Vehkajärvi joka suunnasta.

Asiakkaita Luumäen Risulahden tanssilavan kioskilla.

Kuva: Kuvapaja/Etelä-Karjalan museo

Kaksi nakkia ja Pax-pastilleja, kiitos!

Suurimmilla tanssilavoilla oli puffetti, jota pyöritti paikallisen nuoriso- tai raittiusseuran väki. Luumäen Risulahden tanssilavalla puffetin valikoimiin kuului vuonna 1955 paitsi virvoitusjuomia myös kuumia nakkeja ja Pax-pastilleja.

Pastillit tekivät kauppansa, koska hengityksen piti lähikontaktiin päästessä olla raikas vastapainona teryleenihousujen ja nailonpaitojen hiostuttamalle keholle. Ja varsinkin silloin, jos lavakohtaaminen eteni suuteluun asti.

Lavatanssit Porissa vuonna 1963. Pari tanssii tangoa tiukassa otteessa.

Kuva: Lehtikuva

Poski poskea vasten

Sotavuodet vaikuttivat suuresti suomalaisten kaihoa ja rakkauden nälkää täynnä olevien iskelmäsanoitusten syntyyn. Kun tanssia ei saanut, sanoitusten merkitys tunteiden tulkkina nousi. Myöhemminkin ne ovat välittäneet kaipausta, jolle ei löydy sanoja.

Tunnelma lavatansseissa Porissa vuonna 1963 oli tiivis ja tangon tartunta luja. Daamin kampaus muistuttaa aikakauden suosikkiartistin, iskelmälaulaja Laila Kinnusen tyyliä.

Vauhdikas tanssipari Riutan lavalla 13. kesäkuussa 1960.

Kuva: Leevi Korkkula / Lehtikuva

Uusissa tanssilajeissa taiturit saivat loistaa

”Maalaisserkku kaupunkiin / saapuu katsomaan / hän heti stailin omaksuu/ ja oppii tsaivaamaan…” Lasse Liemolan Diivaillen-kappale kertoo 1950-luvulla Suomeen tulleesta uudesta tanssityylistä jivesta, joka nousi jättimäiseen suosioon pääkaupunkiseudulla.

Yllä olevassa kuvassa tyylikäs pariskunta näyttää vuonna 1960 muille mallia Riihimäen Riutan lavalla, joka oli rakennettu tanssimisen kannalta otolliseen mutterin muotoon.

1960- ja 1970-luvuilla perinteiset tangot ja valssit saivat muitakin kilpailijoita, kun uudet tanssit eri puolilta maailmaa saapuivat Suomeen. Perinteinen jenkka sai väistyä vuosien 1963–65 tanssivillityksen letkajenkan tieltä. Vaikka humppa nousi uuteen suosioon, kansa opetteli myös harvinaisempia tansseja, kuten Ruotsista tullutta kädenalitanssia buggia.

Suomalainen laulaja Olavi Virta Hankasalmen tanssilavalla  1. marraskuuta 1970.  

Kuva: Lehtikuva/Kari Santala

Vanhat tähdet vaihtuivat uusiin

Olavi Virta esiintyi solistina ­Hankasalmen lavatansseissa marraskuussa 1970 ­yhdellä viimeisistä keikoistaan. Ajat olivat muuttuneet, ja naisten ihailu oli vaihtunut mies­yleisön yrmeydeksi ja eturivin välinpitämättömyydeksi.

Tangon kuningas ei ollut enää illan suurin stara, vaan ehkä lämmittelijä jollekin uuden aikakauden ilmiölle, rautalankabändille.

1960-luvulla alkanut rakennemuutos ­veti väkeä kaupunkeihin, eivätkä pikkukylien lavatanssit enää vetäneet nuorisoa. Tanssit siirtyivät tanssiravintoloihin, ja monet tanssilavat sulkivat ovensa lopullisesti.

Lue myös Seura.fin juttu: Tanssilavakulttuuri on murroksessa – Tangokuningas Kyösti Mäkimattila päivittäisi lavojen monia toimintatapoja: ”Illan voisi päättää aikaisemmin”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 14/2022.

Avainsanat

Keskustelu

Kaikki nuo jutussa mainitut tanssilavat ovat edelleen toiminnassa ja tanssilavakulttuuri kukoistaa. Nuorille harrastajille siitä Kiitos.

Kommentoi juttua: Pokkaako hän minulle, pääsenkö saatille? Entisajan lavatanssit tihkuivat kaihoisaa toivoa 

Vastaa käyttäjälle Auli Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X