Pääseekö mies irti sota-ajan miehen mallista?

Miehet rimpuilevat irti isiensä roolimalleista. Syntyikö sodissa sellainen miehen malli, joka vaikuttaa yhä tavassamme suhtautua poikiin ja miehiin?

Tunteista ei puhuta, eikä kunnon mies itke edes urheilukentällä saamaansa vammaa. Sodistako on peräisin tunteita kaihtava ja ahdistava miehen malli?

Valtiotieteiden tohtori Sari Näre, 50, ja tutkija Jenni Kirves, 32, esittävät toimittamassaan kirjassa Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia (Johnny Kniga, 2008), että monet ilmiöt kuten perheväkivalta, avioerot, alkoholismi ja työuupumus kumpuavat osittain siitä murroksesta, jonka yhteiskunta koki sodan aikana.

Sodan kokemus ja sen aiheuttamat haavat ovat tutkijoiden mukaan siirtyneet kasvatuksen kautta tiedostamattomina sukupolvelta toiselle. Siksi monilla suomalaisilla nykypäivän ilmiöillä on juurensa sodassa.

Sodan haavojen siirtyminen sukupolvelta toisella on johtunut ainakin osittain siitä, ettei sodan jälkeisessä Suomessa osattu vielä diagnosoida ”posttraumaattista stressiä”. Sen toi päivänvaloon 1980-luvulla vasta Vietnamin sodan veteraanien oirehdinta.

Monet miehet päätyivätkin kärsimään pahaa oloaan yksin. Koska ahdistus olisi voitu tulkita epämiehekkääksi ja epäisänmaalliseksi, siitä ei voinut edes puhua.

Vaimot ja lapset sen sijaan saattoivat joutua sijaiskärsijöiksi. Asia ei tullut ilmi, koska perheet pitivät tiukasti pystyssä kulisseja.

Jenni Kirves huomauttaa, että monet nuorina sotaan lähteneistä miehistä elivät murrosikänsä vasta sodan päätyttyä. Murrosikäistä käyttäytymistä vahvisti sodan selviytymiskeinona ollut ”jermumentaliteetti”, joka Näreen mukaan vaikutti myös naisten ja miesten välisiin suhteisiin.

Mitä mieltä sinä olet? Vaikuttaako sotien aikainen miehen malli yhä?

Lue lisää aiheesta Kotilieden numerosta 4/2010.

Keskustelu

Mielestäni sotien aikainen miehen malli vaikuttaa edelleen, joskin heikompana.
Isäni on ns. sotilaspoika. Oma isänsä taisteli talvi-ja jatkosodassa ja isäni joutui ottamaan vastuun kotitilastaan ja kotikylänsä muista tiloista aikaisessa vaiheessa, ollessaan vasta 10 vuotias.
Sota kovetti myös lapset ja sen aikaiset varhaisnuoret. Sodan päätyttyä ei asioista saanut puhua ja traumat jäivät patoutumaan mieleen.
Isäni ei ole ollut väkivaltainen äitiäni tai meitä lapsia kohtaan, mutta asioista vaikeneminen ja tietty itseen vetäytyminen ovaat olleet kipeitä asioita vanhempieni suhteessa ja lasten kasvattamisessa.
Naisen asema on ainakin meidän perheessä ollut mitätöivä. Luulen se johtuvan liian varhaisesta vastuunotosta, jolloin sodanaikaiset aikuiset ovat tsempanneet poikalapsia vastuunottoon lausahduksilla: ” olet nyt ainoa mies talossa, ota johtaminen käsiisi” ja ” ei naiset pärjää ilman miesvoimaa”.

Vaikka naiset tekivät suuren osuuden kotirintamalla, uskon että pieniä sotilaspoikia kannustettiin nykytietämyksen valossa väärin kannustimin vastuuseen. Kasvoiko siellä narsismin versoja?

Maailma oli tuolloin kaikin tavoin erilainen ja kaikissa aikakausissa on omat hyvät puolensa.Tuon ajan ihmiset oppivat työnteon jalon taidon, nykyään ollaan taas menty toiseen äärimmäisyyteen eli kaikki pitäisi tulla valmiina eteen ilman mitään ponnisteluja.
Itse olen sota-ajan kokeneiden vanhempien lapsi, isä rintamalla ja äiti kotirintamalla.
Otan noihin asiaan kantaa vain realismin pohjalta, en mieti mistä narsismi kasvaa… siihen on varmaan mahdotonta saada vastausta.
Yhteisössä jossa vanhempani elivät sota-ajan jälkeen, kunnioitettiin ja arvostettiin molempia sukupuolia. Äitini tehtävä maalaistalon töitä ohjaavana henkilönä oli mittava. Työväkeä määrättiin sieltä kenellä ei itsellä ollut vastaavaa työtä ja olivat kiitollisia kun saivat ruokaa. Äidillä oli myös oma virkatyönsä mutta ei hoitanut sitä sotavuosina.
Olen kiitollinen siitä kasvatuksesta jonka olen saanut vaikka sota oli sen kokeneille ikävä kokemus. Henkiseltä haavoittumiselta ei varmaankaan voinut välttyä mutta eihän siltä vältytä nykyäänkään.

Hei!
Olen seurannut suomalaista mies-nais keskustelua 1980-luvulta lähtien,jolloin oli mukana tasa-arvotyössä ja tein oman pro gradu -työni naistutkimuksen alaan kuuluvasta aiheesta.Olen nähnyt, että noin 10vuotta sitten alettiin tutkimuksin ja kartoituksin osoittaa, kuinka noin 30-vuotiaat naiset voivat pahoin. Tähän etsittiin ja löydettiinkin syitä ja tekiöitä:ne nöytyivät monista eri suuntiin vetävistä vaatimuksista, opiskelu, työnsaanti, uran luonti , taustalla vaativasti aikaa ottava naisen biologia, vielä vähän kauempana kiltti ja tunnollinen koulutyttö. Yhteiskunnassamme ja talouselämässämme oltiin uudelleen tulossa kiihdytyskaistalle. Ammatit eriytyivät tuottaviin =haluttaviin, hyvin palkattuihin kaupan ja tekniikan alan miehisiä ominaisuuksia ihannoiviin ”huipputehtäviin”,joihin etsittiin nopeutta, häikäilemätönta ja väsymätöntä sitoutunutta työpanosta. Näihin kisoihin saattoivat osallistua ja niissä menestyä vain tunteensa ja sosiaalisett suhteensa kieltävät ja alas polkevat, mieluiten miehet.Asteikon toiseen ääripäähän jäivät uusintamisen alaan kuuluvat hoito-ja sosiaalisen alan tehtävät, joihin kukaan menestynyt mies ei kasvojaan menettämättä tullut.
Kuvaavaa on, että 1990-luvun luokkahuoneiden arvokeskustelun avasivat jo hyvin tiedostavat pojat pojat, jotka kysyivät:” Ai, tarkoittaako ne arvot Rytsölän veljen Lamborghineja?” Lamborghineihin sitoutuneet arvot ajettiin kaikkien yllätykseksi rytinällä lyttyyn varsin pian jo tämän vuosituhannen ensimmäisellä kymmenellä.
Ennen vauhdin sokaisua ehtivät muutamat tarkkanäköisimmät jo nähdä: eivät nousevat talouden ja tuotannon käyrät, eivät edes kansainväliset huipputulokset koulusuorituksissa tuoneet ratkaisua eiuvätkä rauhaa nuoren miehen elämän tasapainon etsinnässä.. Eivät voineetkaan tuoda,koska ihminen ei ole tuotantolaitos jota voidaan trimmataloputtomiin ja jokaka viis veisaa ympärisöstään.
Vielä 1990-luvun lopulla näin ja kuulun, että nuorten miesten suhteet perustuivat hevosvoimien,nopeuksien, lihaskunnon tai CV:n keskinäiseen vertailuun.Tunteet, heikkous,herkkyys, haavoittuvuus tai haavoittuneisuus putsattiin ihmisestä ja elämästä taka-alalle.Jäljelle jäi vajavainen miehen torso. Tämä suorituskeskeinen malli on lähellä sitä, minkä Visa Koiso-kanttila katsoo antaneen kasvualustan Hitlerin kaltaisten esiintymiselle,heikkouden ja vajauden halveksimiselle, sodan ihannoimiselle.
Artikkelissa kysytään,onko meidän miehen mallimme syntymiseen syytä sodillamme. Ehkä syytä on siinä, että isät olivat poissa jopa viisi vuotta poikien elämästä. Tästä aiheesta on on Erkki Kujala tehnyt väitöskirjankin ”Sodan pojat”.
Toinen syy sodilla oli varmasti siinä, että pitkät sodat pysäyttivät Suomen talouselämän,joka oli polkaistava kiireesti sodan loputtua käyntiin ja koko kansakunnan voimalla. Sotien jälkeen kotoa olivat poissa sekä isä että äiti.
Tässä kiireessä lapset jäivät jalkoihin. Olen eri mieltä Jukka Relanderin kanssa siitä, että ennen sotaa alkanut yhteiskunnallinen kehitys olisi jatkunut kahden sukupolven ajan mallinaan:naiset kotona,miehet työssä.
Päin vastoin. Tutkimusten mukaan Suomen naiset otettiin tai riistettiin sotien jälkeen ulos kodista jälleenrakentamaan Suomea ja maksamaan sotakorvauksia.Naiset ovat olleet sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Suomessa kodin ulkopuolisessa työssä enemmän kuin missään muussa länsimaassa. Tällaisessa yhteiskunnan murroksen vaiheessa lapset jäivät taka-alalle ja jauhautuivat suurempien linjojen alle .Hyvinvointi -Suomi luotiin sille periaatteelle, että molemmat vanhemmat olivat kodin ulkopuolisessa työssä ja yhteiskunta hoiti ja kasvatti lapset. Mielenkiintoista, että Visa Koiso-Kanttila nostaa äitinsä kasvatusosuuden korvaamattomaan arvoon. En tiedä,mutta oletan, että hänen äitinsä oli kotona lasten ollessa pieniä.
Luulen vahvasti, että nuorten miesten pahoinvointi 1990-luvulla tai 2000-luvulla ei enää johdu siitä, että heidän isoisänsä ovat olleet sodissa, vaan siitä, että heidän äitinsä ovat ollet työssä kodin ulkopuolella lasten kasvuvuosina, Tämä on sotien seurausta suureksi osaksi kylläkin.
Sotien jälkeisen ajan yhteiskunnallisen kehityksen ja perhedynamiikan muutoksen suhteita ei ole mielestäni tutkittu.
Tämä johtunee siitä, että ei kosketa hyvintiyhteiskuntamme keskeisiin ikoneihin,naisten ja miesten tasavertaiseen työssäkäyntiin ja lasten viemiseen yhteiskunnan hoitoon. Toki näissä on hyvää. Mutta Nokia-menestyksellä ja Pisa-tuloksilla on tumma kääntöpuoli, johon sisältyy lasten ja nuorten ihmisten suurta pahoinvointia. Todella rohkeaa , että muutamat nuoret miehet ovat uskaltautuneet paljastaa koko kasvonsa,myös heikomman ja kärsivämmän puolensa. En sanoisi, että se ”isän murha” tässä tapauksessa on kovin rangaistava. Jospa seuraavat sukupolvet olisivat terveempiä ja kokonaisempia ihmisiä. Kannattaisin määrärahaa tutkimukselle,joka selvittäisi eri puolilta sodan jälkeisen yhteiskunnallisen ja taloudellisen muutoksen suhteita perhedynamiikkaan ja vaikutuksia kasvaviin lapsiin.

En osaa muuta tähän asiaan sanoa, kuin kunnioitan syvästi ja sydämeni pohjasta sodassa olleita naisia ja miehiä, jotka mahdollistivat minunkin sukupolvelle vapaan maan.

Näreen ja Kirveen toimittaman kirjan teesit ovat perusteettomia ja harhaisia. Suomen lähihistorian sodat eivät selitä mitenkään miehen malleja. Ylipäätään suomalainen mies voi hyvin ja on monessa suhteessa paljon parempi itäisiä tai läntisiä veljiään puhumattakaan eteläisistä. Täyttä roskaa on myös väite, että miehet alkoivat näyttää tunteitaan vasta 1990- ja 2000 -luvuilla. Kyllä tunteita on näytetty paljon aikaisemmin. Jutussa haastatelluista ainoastaan Relanderilla oli oikean suuntaisia mielipiteitä. Eikö Kotiliesi voisi pysyä lestissään ja keskittyä enemmän kodinhoitoon ja kotitalouteen liittyviin juttuihin tai edes sellaisiin artikkeleihin, jotka ovat ylentäviä ja kultturellisia.
Harmittaa anoppini puolesta, joka lahjoitti meille lehden tilauksen. Kyllä on lehti huonontunut niistä ajoista, jolloin se äidille tuli. Pohjanoteeraus on pääkirjoitus, jossa päätoimittaja leveilee omien lasten musiikkiharrastuksilla. Onko se objektiivista tiedonvälitystä vai toimittajille tunnusomaista narsismia.

Oma isäni,jo kuollut,oli myös sodassa.Hän oli herkkä mies,mutta ei hän tunteistaan osannut puhua. Joskus hän turvautui pulloon ja hevosta näin hänen joskus komentelevan.
Ei äitinikään osaa puhua tunteistaan,olen sitä mieltä,että siihen aikaan niistä ei puhuttu.
Vieläkin se on vaikeaa monelle, siinä pitä laittaa itsensä täysin ”likoon”
Olen myös sitä mieltä,että puhuminen kuuluu myös miehille, samoin kuin kodin ja lastenhoito.
Olen sodan aikaan syntynyt ja joutunut opettelemaan sen puhumisen.
Edellinen kirjottaja on sitä mieltä,että suomalainen mies on paljon muita parempi,millähän perusteella hän sen arvioi?
Toivoisin,että jokaisen oma mies olisi parempi,kuin muut,niin eikö se riitä.

Tekotieteellinen mässäily sodalla ja suomalaisten (miesten) ahdistuksella saisi jo loppua. Kaikki tällaiset yleistykset ”nuoret/miehet/lapset/vanhukset voivat huonosti” tai ”työelämän pahoinvointi lisääntyy” maalaavat aivan vääränlaisia mielikuvia. Valitettavaa, että monet ottavat ne täydestä. Ongelmia on aina, mutta suurin osa suomalaisia on tavallisia, ihan mukavia ihmisiä, jotka viihtyvät työssään ja elämässään kohtuullisen hyvin. Moni Euroopan maa on käynyt sotia ja ollut jopa miehitettynä, mitä Suomi ei ole koskaan ollut, joten antaa sen sodassa rypemisen jo olla.

Olen samaa mieltä John Brgmanin kanssa, että päätoimittaja kirjoittaa liikaa itsestään. Ei meitä kiinnosta, siivositko kaappisi vai et. Abstraktiotason nostaminen ja asian etäännyttäminen itsestä nostaisi kolumnien tasoa.

Vastahan sodan seurannaisvaikutuksista jälleenrakennuksen lapsisukupolvelle (ja siitä ehkä eteenkinpäin) on päästy puhumaan! Siksikö muut eivät saisi puhua että jotkut eivät kykene siihen keskusteluun liittymään? Olen 56 v, sotaveteraanin ja lotan tytär. Paitsi sota, myös muu aikaansidonnainen kulttuurinen tapa ja ajattelu ovat tietysti vaikuttaneet siihen, millaista vanhemmuutta sain osakseni. Haluan pohtia kuitenkin myös sitä, mikä osuus kaikenlaisen inhimillisen raakuuden ja uhan kokemiselle altistumisella oli vanhempieni toimintaan. Kotiliesi sopii minusta oikein hyvin tällaiseen kirjoitteluun ja keskusteluun. Kasvatus ja vanhemmuus ovat mitä suurimmassa määrin kodin asioita.

Omassa perheessäni oli molemmat vanhemmat luovutetusta Karjalasta, isä oli mukana sodassa. Vasta nyt ymmärrän kuinka paljon nämä asiat ovat vaikuttaneet meidän lasten kohtaloihin – vaikka esim. itse olen syntynyt vasta 60-luvulla. Sekä isäni että varsinkin äitini perheissä oli jo ilman sotaakin ongelmia, tunnekylmyyttä, ahdasmielistä uskonnollisuutta, kykenemättömyyttä ilmaista itseään. Kaiken päälle sota katkaisi näiden kahden ihmisen nuoruudenhaaveet ja ammattitoiveet, paiskasi heidät toiselle puolelle Suomea, kauas omista sukulaisistaan, aloittamaan elämää tyhjästä. Jälleenrakennus tarkoitti myös yli voimien käyvää työntekoa, joista seurasi ahdistusta, vaatimuksia ja suuria toiveita. Perhe-elämä oli selviytymistä ja juroa mökötystä. Lasten pieksäminen ja tukistaminen olivat arkista ja arvaamatonta, niin meillä kuin varmaan kaikissa naapureissakin. Väsyneet vanhemmat menivät siitä, missä aita oli matalin. Yhteiskunnallisista ansioistaan he kyllä saivat tunnustusta ja mitaleita.

Näillä eväillä lähti lapsiparvi liikkeelle. Osa meistä selvisi hyvin, osa oireilee erilaisin sairauksin. Kaikki tekevät töitä yli voimiensa. On hyvä, että näistä asioista puhutaan edes nyt.

Kommentoi juttua: Pääseekö mies irti sota-ajan miehen mallista?

Vastaa käyttäjälle syklaami Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X