Ihmiset

Promoottorilegenda Antti Einiö kertoo: Hulluimmat muistoni maailmantähdistä

Konserttipromoottori Antti Einiö on tuonut Suomeen satoja esiintyjiä. Muistona hänellä on kasa nimikirjoituksella varustettuja kuvia, joista hän aikoo nyt luopua. Paitsi kahdesta.

Ensimmäiset levyt, joiden ihmeellisiä sointuja pieni Antti Einiö kuuli, olivat pahvisia. Levyt olivat isoveljen, ja niitä veivattiin vanhempien matkagramofonissa. Tuolloin, 1930-luvun lopulla, Einiöillä jammattiin jatsin ja swingin tahtiin.

Jos saa kasvaa Louis Armstrongin suloäänen siivittämänä, ei ole ihme, että päätyy myöhemminkin musiikin pariin. Työksi asti.

Nuorukaisena Antti Einiö, 82, tempautui jazziin toisen isoveljensä mukana. Tämä oli perustanut konserttitoimiston ja myöhemmin levy-yhtiön. Pikkuveli pääsi ensimmäistä kertaa auttelemaan kunnolla, kun itse Louis Armstrong saapui konsertoimaan 1950-luvun puolivälissä.

Antin tehtävä oli juosta artistille kahvia ja voileipiä, mitä ikinä tarvittiinkaan, jotta tämä pysyisi tyytyväisenä. Tuohon aikaan vaatimukset eivät olleet ihmeellisiä.

Antti toimi myös autokuskina ja haki tähdet lentokentältä. Ella Fitzgerald ja Count Basie tulivat tutuiksi niin automatkoilla kuin keikkojen jälkeisillä jameillakin.

Jos ei osaakaan kirjoittaa

Myöhemmin Einiö toi itse kansainvälisiä tähtiä Suomeen. Nyt hänellä on jo yli 60 vuoden kokemus suomalaisen musiikkielämän vaikuttajana. Konsertteja järjestellessä on ehtinyt tavata sekä upeita staroja että oikuttelevia diivoja.

Näiden kanssa on riittänyt yllättäviä tilanteita. Kenkuimpia ovat olleet keikkojen peruutukset. Niitä tuli esimerkiksi silloin, kun tähti – kuten George Michael tai Rod Stewart – oli ryypännyt äänensä.

Kerran taas bändi ei voinut jakaa nimikirjoituksia yllättävästä syystä. Gypsy Kingsin kaikki jäsenet eivät nimittäin osanneet kirjoittaa.

Usein oli ratkaistava äkillisiä pikkupulmia, kuten se, missä saa paitansa pesetettyä sunnuntaina ennen keikkaa. Siihen aikaan ei missään, joten Charles Aznavourin paidan pesi ja silitti Einiön vaimo.

Limusiini pornotähdelle

Joskus ongelmien aiheuttajina olivat tähtien ympärillä hosuvat agentit. Kuten silloin, kun James Brownia oltiin vastassa lentokentällä. Tähdelle oli upea tila-auto, jossa oli teeveet ja baarit ja mukavat tuolit. Agentti kuitenkin kiljui, että missä on jatkettu limusiini. Pitää saada jatkettu limusiini!

James Brown istuutui tyynesti tila-autoon ja sanoi agentille, että nyt mennään.

”Jatketun limusiinin vaatimuksesta pääsi useimmiten eroon kertomalla agenteille, että täällä sellaisia käyttävät vain pornotähdet”, Einiö kertoo.

Tähtien ei sallittu kävellä ulkona kymmentä metriäkään. Kun Cliff Richard oli siirtymässä helsinkiläisestä hotellista viereiseen taloon syömään, agentti hätääntyi: pitää tilata limusiini!

”Richard huitasi, että mitä hemmettiä, hän kävelee.”

Usein täällä vieraillut Harry Belafonte esitti aina saman toiveen: hän halusi päästä vaimon kanssa Arabian tehtaalle. Sieltä he ostivat mukaansa suomalaista designia.

Belafonte oli sympaattinen tyyppi, josta tuli läheinen Einiölle myös yllättävästä syystä. Molemmat ovat yksisilmäisiä.

Einiö menetti silmänsä jääpalloa pelatessaan, kun kaverin maila osui silmään. Sen tilalle laitettiin proteesi.

Intohimoiselle urheilijalle vamma ei suinkaan ollut ainoa. Murtumia on tullut sormeen, jalkapöytään, pohkeeseen, kylkiluihin ja poskiluuhun. Päätä on tikattu ja useita kohtia leikattu.

Einiö pelasi jääpallon lisäksi kaukalopalloa, koripalloa ja jalkapalloa. Kiivaimpina kausina saattoi olla viikossa yhdeksänkin peliä.

Nykyään Einiö pelaa ”enää” tennistä, pari tuntia viikossa.

Lapset mukaan keikoille

Urheilu ja musiikki olivat läsnä myös silloin, kun Antti Einiö tapasi tulevan vaimonsa. Hän oli tuolloin matkalla Ruotsiin jääpalloa pelaamaan. Hän tanssitti ”vetävän näköistä” naista laivalla ja kutsui tämän Santanan konserttiin ottelun jälkeen.

Myöhemmin vaimo oli usein mukana keikoilla. Samoin kukin lapsista, kun he kasvoivat fani-ikäisiksi. Poika halusi nähdä Stingin, vanhempi tyttö Dingon ja nuorempi Ricky Martinin.

”Nyt seitsenvuotias tyttärentytär tahtoo nähdä ne norjalaiset pikkupojat, Marcuksen ja Martinuksen.”

Einiö tietää, että jos joku on häilyväistä, niin nuorisobändien suosio. Pitäisi olla kristallipallo ennustaakseen, mikä niistä myy vielä ensi vuonna.

Toista on kestosuosikkien kanssa, niistä yleisö tykkäsi ennen ja tykkää yhä. Sen sijaan omista tykkäyksistä ei pidä innostua. Einiö on oppinut kantapään kautta, että ikinä ei pidä ostaa itselleen vaan yleisölle.

”Jos tässä bisneksessä menee pepulleen, menettää paljon. Jos menee oikein hyvin, voittomarginaali jää silti pieneksi.”

Einiö erosi vaimostaan vuonna 1995. Hän asuu yksin, mutta tapaa lapsenlapsiaan usein.

Paul Ankan lentävät levyt

Alkuaikojen tähdet olivat yleensä helposti lähestyttävissä, joten heiltä saattoi pyytää nimikirjoituksia levy-yhtiöiden ennalta lähettämiin kuviin. Ensimmäinen oli Gene Vincent, joka tuli Helsinkiin vuonna 1957 veivaamaan hittiään Be-Bop-A-Lula.

Kahden vuoden päästä saapui todellinen villitsijä. Paul Anka pisti Linnanmäellä tyttöjen nilkkasukat pyörimään. Ja vähän muutakin.

”Edustimme veljeni kanssa Ankan levy-yhtiötä. Olimme tuoneet 300 levyä Ankalle signeerattaviksi ennen kuin veisimme ne kauppaan myytäväksi.”

Paul Anka kirjoitti ne kiltisti hotellihuoneessaan. Mutta sitten hän kuuli nimeään huudettavan. Ikkunasta näkyi satoja tyttöjä huutamassa ja heiluttamassa.

18-vuotias tähti vilkutti takaisin – ja heitti faneilleen kaikki 300 levyä.

”Lopuksi hän riisui villapaitansa ja heitti senkin yleisön joukkoon.”

Sittemmin Antti Einiö on tuonut Ankan Suomeen monta kertaa. Viimeksi Tuurin kauppakeskuksen Miljoonarockiin.

”Vesa Keskisen äiti tykkäsi Ankasta, siksi hänet sinne järjestettiin. Äiti sai sitten nimmarin.”

Kuka nimmarin kirjoitti?

Nimikirjoituksella varustettuja kuvia kertyi Einiölle toista sataa. Ne olivat pitkään esillä toimiston seinillä. Kotitoimistossa niille taas kävi kuten monille muistoesineille. Ne päätyivät pahvilaatikoihin kirjoituspöydän alle.

Nyt Einiö on luopumassa kokoelmastaan ja on laittanut kuvat myyntiin. Monet niistä ovat satojen eurojen arvoisia. Tällainen on esimerkiksi The Beatlesin kuva. Sen nimikirjoitukset hän haki bändiltä itseltään tehdessään heistä haastattelua Suosikkiin. Aikaa siihen oli annettu hulppeat viisi minuuttia.

”Manageri Brian Epsteinilta sain toisen kuvan, mutta myöhemmin kuulin sen olevan kopio. Joku muu on kirjoittanut siihen nimmarit.”

Einiö tietää, että myös hänen omistamansa Michael Jacksonin nimikirjoitus on oikeasti tämän pikkuveljen kirjoittama.

”Joku oli nähnyt hänen tekevän näitä pukuhuoneessa veljensä puolesta.”

Arvokkaimpiin kuviin onkin pitänyt hankkia aitoustodistus. Tällainen on esimerkiksi The Doorsin nimikirjoituksilla varustettu kuva. Siitä on jo tarjottu muutama tonni, mutta siitä saatetaan maksaa jopa 10 000 euroa.

Barbi Bentonin kutsu

Kokoelmasta Einiö jättää itselleen vain kaksi kuvaa. Toisessa on oman idolin, Frank Sinatran, nimikirjoitus.

”Sinatra vain oli niin hyvä. Sitä hän oli jo nuorena, teinityttöjen hysterian kohteena. Monesta nuorisoartistista ei voi sanoa, että he olisivat laulajina hyviä.”

Toinen säilytettävä on henkilökohtaiseksi signeerattu Barbi Bentonin kuva. Tämä Playboystakin tunnettu malli ja laulaja kirjoitti kuvaansa: Antti, am I funky enough for you? Olenko sinulle riittävän upea?

Antti Einiö oli managerin pyynnöstä vienyt laulajan illalliselle. Tämän jälkeen hän saatteli tähden hotellille ja jäi vielä pyynnöstä hänen kanssaan lasilliselle. Juttu lensi, kunnes Barbi vihjaili, että se voisi jatkua vielä hänen hotellihuoneessaan.

Einiö kieltäytyi kohteliaasti ja lähti kotiin vaimon luokse.

Karkuunjuoksijat

Antti Einiö ei ollut itse koskaan varsinainen nimikirjoitusten metsästäjä. Hän pyysi niitä vain, jos tilanne oli sopiva. Ennen yleensä oli.

Myöhemmin siitä tuli hankalaa, kun tähdet loitontuivat omalle taivaalleen. Suoraan pukuhuoneesta lavalle ja sieltä limusiiniin kiiruhtavia tärkeilijöitä ei sopinut häiritä.

”Monet olivat niin etäisiä, ettei heiltä edes viitsinyt mennä sitä kysymään.”

Jotkut artistit tosin ovat aina kohdelleet fanejaan hyvin. Einiö arvostaa erityisesti Dire Straitsia ja Bon Jovia siitä, että ne ovat aina varanneet aikaa keikan jälkeen nimmareiden jakamiseen.

Ja sitten on ollut karkuunjuoksijoita. Heitä, jotka kiirehtivät lavalta limusiiniin, äkkiä pois fanien alta.

”Ennätysjuoksijat ovat tässä suhteessa olleet Tom Jones ja Bob Dylan. He eivät kerta kaikkiaan päässeet riittävän pian pois keikalta.”

Kymppitonni käteisenä

Antti Einiö ei ole malttanut vielä jättää musiikkibisnestä. Hän järjestää yhä noin 50 tapahtumaa vuodessa.

”Juuri eilen sovin Manhattan Transferin ja Toto Cutugnon tulon Suomeen.”

Einiö on tuntenut monet agenteista jo vuosikymmeniä. Silti hänestä alalla ei enää ole samaa rehellistä meininkiä kuin ennen.

Alkuaikoina luottoa tuttujen kesken riitti.

”Kun Ella Fitzgerald oli tulossa tänne, hänen managerinsa soitti minulle ja pyysi antamaan 10 000 dollaria käteisenä kiertuemanagerille. Siinä oli koko sopimus, suullisena.”

Kätevää se ei välttämättä ollut, sillä Einiö joutui tuolloin menemään Suomen Pankkiin tekemään valuutta-anomuksen moista dollarimäärää varten.

Nykyään artistien kanssa tarvitaan tarkat kirjalliset, lakimiesten huolella viilaamat sopimukset liitteineen. Niissä kerrotaan, millainen hotellihuoneen on oltava, millaista tarjoilun tulee olla ja mitä tekniikkaa tarvitaan – pienintä mutteria myöten.

”Touhu on perhanan kieroa.”

Lopettaminen ei silti vielä ole Einiötä houkuttanut. Enemmän houkuttelee pysyä mukana musiikin maailmassa.

”Duke Ellingtonin sanoin: Things ain’t what they used to be. Mutta nostalginen kun olen, en malta tätä jättääkään.”

Lähteenä käytetty sähköisenä kirjana julkaistua Tomi Lindblomin kirjaa Antti Einiö – Rokkia ikä kaikki (Visual Media Productions, 2014).

Juttu on julkaistu alun perin Kotiliedessä 3/2018.