Ihmiset

Riikka Pulkkinen: ”Olen tunnelmoija, etsin hyviä hetkiä”

Kirjailija Riikka Pulkkiselle onni on kahvihetkiä, lapsen kanssa leikkimistä ja omaa aika ystävien kanssa tai tanssiessa. Hän on kuitenkin alkanut kaivata elämäänsä hurjapäisyyttä.

Tämän kirjakaupan myyjä Riikka Pulkkinen pystyi kuvittelemaan:

Hänen kirjansa julkaistaisiin, ja hän voisi päivätyönsä ohella kirjoittaa lisää. Ravintolassa hän pystyisi tilaamaan pääruoaksi kuhaa. Syödessä hän keskustelisi kirjoittamisesta muiden kirjailijoiden kanssa.

Kymmenen vuotta myöhemmin kirjailija Riikka Pulkkinen on saanut viimeisteltyä neljännen romaaniinsa. Hänen ei ole tarvinnut tehdä muita töitä esikoisromaaninsa jälkeen.

Pääruokavalintojensa sijaan hän joutuu miettimään muun muassa sitä, uskaltaako ottaa pian 3-vuotiaan tyttären mukaan Meksikon kirjamessuille marraskuussa. Ehkä ei.

Millaiseksi Riikka kuvittelee elämänsä kymmenen vuoden kuluttua?

”Toivottavasti saan jotain takaisin nuoruuden spontaaniudesta ja villiydestäkin. En haluaisi olla keski-ikäinen nainen, joka suojelee itseään kaikelta. Se johtaa yksinäiseen elämään.”

Jotkut asiat ovat pysyneet muuttumattomina. Riikan onnellisuuteen ovat aina vaikuttaneet eniten pienet arkiset hetket. Monet niistä ovat säilyneet samoina nuoruudesta lähtien.

Aamulla äkkiä kahvia

”Ennen lasta, noin viisi vuotta sitten, olin ystäväni kanssa New Yorkissa. Monena aamuna etsimme aamukahvia luvattoman kauan. Mikään ketjukahvila ei kelvannut, ja suosikkikahviloihin oli liikaa jonoa. Heräämisestä oli jo tunteja, eikä kahvista ollut tietoakaan. Nauratti. Tilanne oli niin poikkeuksellinen.

En olisi uskonut, että tulee aika, jolloin valmistan lapselle aamupalan, etsin hänelle leluja tai leikin hetken ennen ensimmäistäkään kahvikupillista.

riikka_2
Istualtaan tehtävä kirjoitustyö on toiminut Riikalla monta kertaa motivoijana liikkumiseen. ”Mietin, jaksanko editoida tekstiäni koko päivän. Vastaus on useimmiten, että en, jos en järjestä aikaa myös kuntosalilla käymiseen.”

Optimaalinen tilanne olisi, jos saisin aamukahvin heti herättyäni ja voisin juoda sen rauhassa lukiessani sanomalehteä. En kuitenkaan ole niin aamuvirkku. Tytär herää jo kuudelta.

Usein käy niin, että minun juodessani kahvia hän saa katsoa Pikku Kakkosta Areenasta.

Päivän toisen kupillisen juon ennen kuin alan kirjoittaa. Noin viides kupillinen myöhään iltapäivällä maistuu jo pahalta. Silloin olen juonut kahvia tarpeeksi.

Olen tunnelmoija, etsin hyviä hetkiä. Kahvi on usein rajaamassa tällaisia hetkiä.

Muistan, kun viisi vuotta nuorempi sisareni oli syntymässä. Ennen synnytykseen lähtöä vanhempani keittivät vielä kahvit. Minulle on jäänyt mieleen, että aina on pidettävä kahvivara.

Jos kuulen tuttavan miettivän kahvinjuonnin lopettamista, ensireaktioni on aina, että miksi. Kahvi on suuri nautinto elämässä.”

Äiti leikkimässä

”Vastuu lapsesta tarkoittaa minulle sitä, että tiedän kuuluvani hänelle täysin. Kaikki muu voi olla liikkeessä, mutta tästä siteestä olen täysin varma.

Äitinä olen vastuussa siitä, mitä hän oppii pitämään normaalina. Tämän ajatuksen kokonaisvaltaisuus on yllättänyt minut. Se tulee eteen joka päivä uusissa tilanteissa.

Huomaan pohtivani, mitä tarkoittaa, että tyttäreni on nähnyt paljon eurooppalaisia suurkaupunkeja mutta vain vähän suomalaista metsää. Entä olenko sellainen äiti, joka antaa lapsen lähteä päiväkotiin hillotahra poskella? Aika usein olen.

Toisaalta olen pyrkinyt purkamaan muun muassa sukupuolinormatiivisuutta. Kun tyttäreni joskus huudahtaa olevansa jo iso poika, annan hänen sanoa niin.

riikka_4
Riikka suhtautuu kirjoittamiseen raakana työnä, tekstiä on synnyttävä joka päivä. Uutta romaaniaan hän lähti työstämään miljoonan merkin tekstitiedostosta. Lopullisessa romaanissa merkkejä on noin puolet tästä.

On ihanaa, että lapselle voi olla muutakin kuin se henkilö, joka kertoo mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Hyvä paikka tähän on leikkipuisto. Kun lähden jahtaamaan tyttöä hippaleikissä, hän katsoo minua hetken ihmeissään ja varmaan miettii, olenko tosissani. Hän nauttii siitä, että äiti hassuttelee.

Yhteinen juttumme on kahvilassa käyminen. Usein päiväkodista lähtiessämme tyttö sanoo, että mennään kahvilaan. Hän on kasvanut kaupunkilaiseksi.

Tyttö on ollut paljon mukanani työmatkoilla. Kesällä kävimme tekemässä viime hetken tarkistuksia romaania varten Berliinissä. Reissulla tulivat tutuiksi myös leikkipuistot ja jäätelökioskit.

Kolmevuotias on iässä, jolloin hän on selvästi oma persoonansa ja alkaa havainnoida maailmaa itsenäisesti.

Pienen lapsen kanssa oli itsestään selvää, että minun oli oltava lähellä kaiken aikaa. Nyt muistutan itseäni, että lapsesta on opeteltava päästämään pikkuhiljaa irti.

Isäni tiivisti vanhemmuuden kauniisti oman isänsä hautajaisissa neljä vuotta sitten. Hän sanoi, että isä oli aina takana, jos hän halusi kääntyä katsomaan. Tehtäväni on luoda lapselle turvallinen tunne siitä, että hän voi tutkia maailmaa ja halutessaan saada tukea minulta.”

Iloa rääkin sijaan

”Muistan kesäyön Helsingissä vuosia sitten, kun tanssin koko yön ystävien kanssa Bar Loosessa. Pilkun jälkeen pyöräilin kotiin aamuyöstä. Vaatteet kuivuivat ilmavirrassa kiinni ihoon. Se oli yksi hauskimmista tanssi-illoista koskaan.

Liitän tanssiin puhtaan ilon, jota ei löydy muualta.

Tanssin pienenä balettia monta vuotta, useita kertoja viikossa, kunnes piti valita, panostanko urheiluun vai tanssiin. Valitsin urheilun.

Aikuisena aloin kaivata ja etsiä uudelleen tanssista löytämääni iloa ja palasin tunneille. Nyt olen jo vuosia tanssinut afrikkalaiseen tanssiin pohjautuvaa afroa ja aloittanut baletin uudelleen.

Nuorena kävin fyysisesti äärirajoilla. Harjoittelin kilpajuoksijana niin paljon kuin pystyin. Se ei tehnyt minulle hyvää 17-vuotiaana. En usko, että itseni piiskaaminen tekisi hyvää nytkään.

riikka_3

En lähde enää noudattamaan harjoitusohjelmaa. Tanssi käy treenistä, mutta pääasia on siitä saamani endorfiinipuuska ja onnentunteet. Liikunta tarkoittaa nykyisin kilpailun ja itsensä fyysisen haastamisen sijaan hyvää oloa.

Kävisin mielelläni nykyistä useammin baareissa tanssimassa. Voisin kulauttaa drinkin ja mennä hyvässä nousuhumalassa tanssimaan. Se olin minä parikymppisenä.

Nykyisin minut tunnetaan naisena, joka lähtee kotiin hyvissä ajoin rauhoittumaan ennen nukkumaanmenoa.

Vaikka en haluaisi parikymppisen tapaan juoda boolia kylpyammeesta, oli mukavaa olla se tyyppi, joka pystyi tekemään asioita. Spontaaniudesta pitäisi kehittää aikuisuuteen sopiva muoto.”

Toiset lasit viiniä

”Keskustelu ystävien kanssa on aina tehnyt minut onnelliseksi. Parhaimmillaan silloin löydetään sanat kaikkeen ja luodaan koordinaatit todellisuudelle.

On aina erityisen ihana tilanne, jos voin istua ystävän kanssa lasilliselle. Vielä onnellisemmaksi tulen, jos päätämme tilata vielä toiset lasit viiniä ja viipyä hetken lisää.

Tästä ei seuraa mitään yltiöpäistä riehaantumista. Viimeksi istuin iltaa ystävän kanssa syntymäpäivänäni. Parin lasillisen jälkeen ilta päättyi Linnanmäen vuoristorataan.

Aikaisemmin näimme erään ystäväni kanssa joka päivä. Nykyisin näemme kerran kuussa kalenteriin merkittynä ajankohtana, ja se tuntuu ylenpalttiselta.

Tässä elämänvaiheessa tiedän, että jos en järjestä ystäville aikaa, tapaamiset jäävät helposti. Niin ihanaa ja ihmeellistä kuin arki lapsen kanssa onkin, se ei yksin riitä.”

Ällistymisen hetkiä

”En jaa päiviäni työhön ja vapaa-aikaan. Olen onnellisessa asemassa, koska kaikki mitä teen, on käytettävissä työssä. Ajatustyö on käynnissä jatkuvasti.

Parhaita ovat hetket, jolloin tajuan lehteä tai kirjaa lukiessa tai elokuvaa tai teatteriesitystä katsoessa, että tämä on loistava. Silloin tekijä on tavoittanut jotain oleellista todellisuudesta, ajatellut jotain rohkeaa ja jättänyt sen minun löydettäväkseni. Voin ällistyä, oppia uutta ja katsoa maailmaa uudesta näkökulmasta.

Minulle inspiroivin taidemuoto on teatteri. Kävin viime tammikuussa Kiasma-teatterissa katsomassa Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaaman Rechnitz-näytelmän.

Eräässä kohtauksessa näytelmän henkilö väsytetään lavalla fyysisesti. Hän tekee kyykkyhyppyjä kunnes uupuu ja huutaa: En tehnyt sitä!

Vaikutuin Hilkka-Liisan tavasta käsitellä syyllisyyttä ruumiin kautta itsekidutuksena. Löysin siitä tavan kuvata päähenkilön pääsemistä trauman äärelle romaanissani Paras mahdollinen maailma.

Saman ällistymisen tunteen toinen puoli on, kun kirjoittaessa alkaa tajuta, mistä teemoista oma teksti pohjimmiltaan muodostuu. Silloin on varottava, ettei sössi kaikkea alleviivaamalla ajatusta.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 18/16

Lue lisää:

Kirjailijat Milja Kaunisto ja Emmi Itäranta: ”Rakensimme yhteisen kuplan”

Sirpa Kähkönen: Kohtaloiden tallentaja

Heli Laaksonen: Murteenkantaja

Kommentoi

Kommentoi juttua: Riikka Pulkkinen: ”Olen tunnelmoija, etsin hyviä hetkiä”

Sinun täytyy kommentoidaksesi.