Ihmiset

Ritvan rakkaustarina: ”Tragedia lähensi meitä entisestään”

Ritva Kraft-Kekki, 68, tapasi miehensä linja-autossa. Taipaleeseen on mahtunut vauhtia ja kuoppia, naurua ja itkua. Pahin koettelemus tapahtui, kun oma lapsi kuoli yllättäen.

Ritva Kraft-Kekkin ja hänen puolisonsa Saulin rakkaustarina johti häihin kesällä 1971. Savonlinnassa asuva Ritva kertoo heidän tarinansa:

”Kesällä 1970 nousin Savonlinnassa bussiin. Olin 20-vuotias puhelunvälittäjä, ja minulla oli vapaapäivä. Lähdin kylään siskoni luo Savonrantaan. Etupenkillä oli sopivasti vapaa paikka, joten istahdin nuoren miehen viereen. Aloimme jutella, ja ennen kuin jäin pois, nuorukainen pyysi minua treffeille.

Seuraavana lauantaina hän kurvasi autolla hakemaan minua tansseihin. Siitä se sitten alkoi. Minulle tuli heti hyvin luonteva olo hänen lähellään. Sauli on rauhallinen ja tasainen, silloin jopa ujo. Minä taas olen aina ollut eläväinen luonne.

Keväällä 1971 sairastuin koviin päänsärkyihin ja jouduin olemaan sairaalassa. Sauli kävi tapaamassa minua, tuki ja välitti. Siinä kohtaa hän olisi aivan hyvin voinut sanoa, että erotaan. Rakkaus kuitenkin kesti. Juhannuksena menimme kihloihin, ja 21.8.1971 meillä oli isot häät. Olemme aina pitäneet ystävien ja läheisten kanssa juhlimisesta.

Ihastuin Saulin hyväntahtoisuuteen, kiltteyteen ja luotettavuuteen. Ne ominaisuudet ovat hänessä yhä. Onneksi, sillä elämässämme on ollut käänteitä.

Irti samasta työpaikasta

Olemme olleet vauhdikkaita luonteita ja avoimia kokemaan uutta. Ehkä se on yksi pitkän liittomme salaisuus.

Olimme pitkään molemmat töissä Telellä mutta eri yksiköissä. Kaksi lastamme syntyivät 1970-luvulla. 80-luvun vaihteessa halusimme vaihtaa maisemaa ja asuimme jonkin aikaa Pieksämäellä. Kaikkea on kiva kokeilla, mutta minulle tuli kova koti-ikävä. Muutin toisen lapsen kanssa äitini luokse takaisin Savonlinnaan.

Liittomme kesti, sillä näimme kuitenkin usein viikonloppuisin. Myöhemmin Saulikin sai työsiirron takaisin.

1980–90-luvun taitteessa Telellä myllersi, ja päätimme tehdä rohkean ratkaisun: veljeni ja Sauli olivat harrastuksenaan rakentaneet soppatykin ja tekivät sillä hernekeittoa tilaisuuksiin.

Teimme harrastuksesta työn. Yrityksemme Kenttäravinto on tähän päivään saakka tarjonnut erilaisiin tilaisuuksiin keittoja, puuroja ja muuta pitopalveluun liittyvää. Savonlinnan torilla olimme pitkään tuttu näky. Tosin minä omistin muutaman vuoden myös solariumpaikan, ja välissä pyöritimme myös lounaskahvilaa ja hostellia.

Luin itseni iltalukiossa ylioppilaaksi. Suoritin myös matkailualan perustutkinnon ja kouluttauduin Savonlinnan oppaaksi. Niistä tiedoista ja taidoista oli yrittäjälle hyötyä, lisäksi tein myös oppaan töitä. Nyt olemme eläkkeellä, mutta soppatykkikeikat ovat yhä meille mukava harrastus.

Yrittäjyys oli välillä rankkaa. Jouduimme tekemään vaikeita ratkaisuja. Alkuvaiheessa luovuimme omakotitalosta ja muutimme vuokra-asuntoon.

Kivikoista olemme selvinneet, sillä olemme hyvä tiimi. Sauli sanoi, että olen hänen paras työkaverinsa.

Myöhemmin ostimme minun lapsuuteni kotitalon ja olemme viihtyneet siinä todella hyvin. Jos rahassa olemme hävinneet, niin elämänlaadussa olemme voittaneet.

Hermanni ja Miina

Rakkaus on tällä iällä sitä, että on hyvä olla toisen kanssa. Elämä on turvallista. Minulla on ollut sairauksia, ja on helpottavaa tietää, että toinen on paikalla, kun tarvitsen häntä, ja minä olen häntä varten paikalla.

Rakkautemme on suurta kiintymystä. Osaamme esimerkiksi tulkita toista. Jos toinen on pahalla tuulella, saatan sanoa, että jaahas, nyt meillä on taas tämmöinen päivä. Sitten nauramme.

Minä en osaa mököttää. Jos olen päättänyt, että nyt en puhu mitään, niin jo parin tunnin päästä alan penkoa asiaa: Mitä tarkoitit tuolla? Luulitko näin? Myös Sauli on oppinut avautumaan tunteistaan ja tarpeistaan.

Mökillä olemme kuunnelleet linnunlaulua ja selvitelleet ajatuksiamme. Meillä on ollut omat harrastukset: miehelläni lentopallo ja minulla kuorolaulu. Saulillakin on hyvä ääni, mutta hän suostuu laulamaan vain erityistilanteissa. Olemme harjoitelleet duettoja, esimerkiksi Hermanni ja Miina -laulu sopii tarinaamme hyvin: Oishan se soma, jos yhdessä oltais / Varmaan me toimehen tultais niin.

Suru aina mukana

Kolme vuotta sitten elämä kolhaisi meitä pahimmalla mahdollisella tavalla. Nuorempi poikamme menehtyi 37-vuotiaana ulkomailla äkilliseen sairauteen. Hän oli saanut sieltä mieleisensä työn ja iloitsi siitä. Olimme juuri lomailleet hänen luonaan, ja kun palasimme kotiin, kului viikko, kun poliisit ajoivat pihaamme.

Olen kiitollinen siitä, kuinka olemme Saulin kanssa tukeneet toisiamme. Tragedia lähensi meitä entisestään.

Minua helpottaa, kun saan puhua asiasta ja näyttää tunteeni. Puhumme yhdessä myös hyvistä hetkistä ja välillä saatamme jo nauraa. Suru muuttaa muotoaan, mutta menehtynyt lapseni on aina mukana elämässäni.

Suru vei ääntäni, mutta nyt olen saanut laulutaitoa takaisin. Aloitin taas kuoron. Meillä on tulossa ihana tapahtuma, jota odotan kovasti. Olisinpa silloin terve.”

Juttu on julkaistu alun perin Kotiliedessä 3/2018.