Ihmiset

Kolme kertaa avioitunut Eeva Litmanen haluaisi taas rakastua, mutta ei mieheen – nyt elämässä olisi tilaa uudelle intohimolle

Lapsena näyttelijä Eeva Litmanen häpesi erikoista äitiään. Sitten hän oivalsi, ettei tarvitse olla kuten muut. Uusin oivallus koskee isoisää, joka oli aivan muuta kuin mitä luultiin.

Eeva Litmanen heilauttaa Aleksanterin teatterin portaissa hapsuhelmaista nahkatakkia ja niittikoristeisia buutsejaan. Molemmissa on sähäkkää sinistä.

Kahden päivän päästä näyttelijä viettää täällä 50-vuotistaiteilijajuhlaansa. Hän laskee uransa alkaneen siitä, kun pääsi Joensuun teatteriin harjoittelijaksi. Oikeastaan se oli 51 vuotta sitten, mutta kuka näitä niin tarkasti laskee.

”Suhtaudun tähän niin kuin elämään. Se on no niin no ja suunnilleen.”

Juhlassa esitettävä näytelmä Beige tappaa on vaan niin kiva, että juuri sillä Eeva haluaa merkkivuottaan juhlia.

Runonlaulaja Larin Parasken perillinen ei aina riimittele sanojaan sievästi. Hän käkättää estoitta, kiroilee kun tarve vaatii ja ruoskii sanoin itseään ennen kuin muut ennättävät. Ja tekee tämän kauniilla, radioteatterin kouluttamalla äänellään.

72-vuotiaan elämään on mahtunut laulun aiheita. Uusin putkahti esiin hänen penkoessaan sukunsa tarinaa.

Isoisä oli loikkari

Eeva Litmanen seisoo kuvitteellisella Suomen rajalla, katsoo kameraan ja sanoo: ”Tuonne isoisäni jäi, enempää en hänestä tiedä”. Kyseessä on vuonna 2011 YLE TV1:ssä nähty televisio-ohjelma Kuka oikein olet?

Eeva Litmanen on näyttelijä

Ohjelman jälkeen Eeva saa sähköpostia Kansallisarkistosta. Heillä on tietoa isoisästä, tervetuloa tutkimaan.

Eeva meni ja mullisti elämänsä. Uuden tiedon myötä oma historia ja lapsuus saivat toisenlaiset värit.

”Selvisi, että isoisäni Taneli Litmanen ei ollutkaan mikään tavallinen, rehti tullimies, kuten kerrottiin. Hän oli salakuljettaja ja Tsekan, Neuvosto-Venäjän salaisen poliisin palveluksessa.”

Isoisä loikkasi Venäjän puolelle keväällä 1918 sisällissodan kääntyessä valkoisten voittoon. Punakaartilaisena hänen olisi käynyt täällä huonosti. Hänestä oli merkintä ”tavoitettavissa ammuttava”.

”Olin paheksunut sitä, että hän hylkäsi perheensä. Nyt ymmärsin, ettei hän muuta voinut.”

Tanelin vaimo Anna Litmanen loikki pidätyksenkin uhalla rajan yli lastensa kanssa tapaamaan miestään.

Taneli Litmanen murhattiin Venäjällä 37-vuotiaana vuonna 1922. Tanelin poika Johannes, Eevan isä, oli tuolloin vasta 7-vuotias.

Isoäiti Anna Litmanen ei ollut Eevan muistossa ”kovin kiltti ihminen”.

”Nyt ymmärrän, että sellaisen elämän elettyään ei ollut ihme, että oli kärttyinen.”

Eeva luki myös isänsä vankilatuomiosta, jonka tämä sai vuonna 1933 kuusijuhlan yhteydessä humalassa tapahtuneesta puukotuksesta.

”En minä sitä osaa paheksua. Ei isä kuitenkaan ollut väkivaltainen mies. Ajat olivat toiset.”

Eeva penkoi sukunsa tarinaa arkistoista. Se oli niin kiinnostavaa, että hän kirjoitti sen kirjaksi. Surun suitsimat on juuri julkaistu omakustanteena.

”Tarjoan tätä vielä kustantajallekin. Tämä versio on tarkoitettu sukulaisilleni. Heistä moni on jo niin vanha, että halusin kiirehtiä julkaisemista.”

Miehän vaan yritin

Noi näkee mut! 11-vuotias Eeva seisoo enkelinä näyttämömiehen harteilla satunäytelmässä Lappeenrannan Kaupunginteatterissa. Hän on onnellinen.

Pari vuotta myöhemmin Eeva pyrki kaupunginteatteriin Punahilkaksi. Jännitykseltään hän lauloi surkeasti, eikä tullut valituksi. Mutta kärpässieneksi hän pääsi, ja sekin oli hienoa.

”Että laitoin vain pahvitötterön päähän ja olin kärpässieni. Sain olla joku toinen, se oli ihmeellistä.”

Teatteriuransa Eeva aloitti pukijana Lappeenrannassa, kunnes sai harjoittelupaikan Joensuun Kaupunginteatterista. Teatterikouluunkin Eeva pyrki, mutta pääsykokeet eivät menneet suunnitellusti.

”Minulle annettiin tehtävä: Olet nyt Lapissa, improvisoi. En tiennyt mitä improvisointi tarkoitti, olin ihan että ai jaa. Kas kummaa, kun en päässyt.”

Varsinaisena teatterikoulunaan hän pitää Jouko Turkkaa, joka tuli Joensuuhun ohjaamaan. Turkka opetti Eevaa näyttelemään uudella tavalla ja antoi tälle ensimmäisen pääroolin näytelmässä Anu ja Mikko.

”En aina ymmärtänyt, mitä Jouko tarkoitti, mutta en mä sitä kertonut. Mie vaan yritin. Mulla ei ollut mielipiteitä, joten kokeilin mielelläni kaikkea.”

Sittemmin mielipiteitä on tullut.

”Olen vaikea näyttelijä, kun käkätän vastaan koko ajan. Enkä muutenkaan ole helppo henkilö. Olen särmikäs, kovaääninen ja suusta tulee sammakoita.”

Hän arvelee, että ehkä ikä panee suuta vähän soukemmalle. Ja katsoo sen sanoessaan ilkikurisesti kieroon.

Ettei leimata tyhmäksi

1970-luvun alussa Eeva Litmanen saa töitä Helsingistä, Radioteatterista. Siellä häneen iskee paniikki, työ on niin vaikeaa. Eevasta tuntuu, ettei hän osaa mitään – ja miten voisikaan osata, kun ei ole mitään tehnyt.

”Tunsin itseni mitättömäksi ammattilaisten, kuten Esko Salmisen rinnalla. He olivat tavattoman ystävällisiä, alemmuudentunne oli omassa päässäni.”

Eevan itsetuntoa nakersi se, ettei hän ollut käynyt Teatterikorkeakoulua. Hän häpesi pukeutumistaan ja ulkonäköään. Ja sitä, ettei hänellä ollut samanlaista sivistystä kuin monilla muilla teatterilaisilla.

”Se teki näinkin vilkkaasta ihmisestä usein aika hiljaisen. En tuntenut puheenaiheita enkä tiennyt vastauksia.”

Niinpä kun oma tytär aikanaan yritti ehdottaa, että hän ei lukisikaan ylioppilaaksi, Eevan vastaus oli ehdoton: ”Jumalauta sä luet! Et tee samaa virhettä kuin minä!”

Eeva Litmanen viihtyy näyttämöllä

Eeva teki lopulta yli 30-vuotisen uran Yleisradion näyttelijänä, vieraili monilla näyttämöillä ja hauskuutti television viihdeohjelmissa. Silti hän pelkäsi usein, että hänet leimataan tyhmäksi.

”Jos sitä kantaa taakkana, eihän työstä tulee mitään. Varsinkin komediassa pitää suostua olemaan tyhmä yleisön edessä.”

Eeva oppi peittämään itsetunto-ongelmiaan, esittämään kovempaa kuin onkaan. Yhä vielä hän silti kokee, että häntä on helppo horjuttaa.

”Kyllä minua on helppo kyseenalaistaa. Itsetuntoni on yhä häilyvä.”

Eräs ahdistuksen lähde löytyi vahingossa. Lukuharjoituksissa Eeva huomasi piirtävänsä aina samaa kuviota: kuusiruutuista ikkunaa.

Kun hän näki lehdessä kuvan Lappeenrannan kulkutautisairaalasta, hän tunnisti ikkunan. Ikkuna piirtyi Eevan mieleen, kun hän poti sairaalassa lapsuuden rokkoja. Vilkas tyttö oli siellä eristyksissä pitkältä tuntuvan ajan, kuin vankilassa.

”Tästä jäi ahdistus suljettuja ovia kohtaan. Haluan myös aina tietää, milloin esitys päättyy, milloin pääsen pois. Sitä ei minulle sairaalassa kerrottu.”

Tytär teki herkäksi

Eevalla on kova kaipuu omaan perheeseen. Tytär Karoliina syntyy 1977 ja aloittaa Eevan onnellisimman ajan.

Helppoa se ei ole, sillä koliikkivauva valvottaa. Kokematonta äitiä pelottaa: saako hän pidettyä vauvan hengissä?

Vauva ei kuitenkaan riitä elämän sisällöksi. Neljän kuukauden äitiysloman jälkeen Eeva palaa Yleisradioon.

”Ei minusta löytynytkään suurperheen äidin ominaisuuksia. En ollut pullantuoksuinen äiti, en osannut laittaa ruokaa, en olla järjestelmällinen – sellainenhan äidin kai pitäisi olla.”

Lapsi jäi ainoaksi, mitä Eeva yhä katuu.

”Ainoa lapsi on kovilla vanhempiensa kanssa, sillä hänellä ei ole liittolaisia. Koin itse, mikä tuki meillä siskoni kanssa oli toisistamme äitiämme hoitaessa.”

Lapsen saaminen herätti Eevassa herkkyyden, jonka hän oli itsessään kätkenyt hauskuttamisen alle. Sen juuret ovat lapsuuden kokemuksissa.

”Ei meillä halattu koskaan, ei tietenkään. Ei ollut mitään sellaista lempeyskulttuuria, kunhan vain yritettiin selvitä, elää päivästä päivään.”

Eevan äiti, Helmi Helena eli Hemppa oli räiskyvä tapaus. Työteliäs ja sitkeä kolmen lapsen yksinhuoltaja saattoi raivotessaan haukkua tyttäriään huoriksi. Kerran tällaisen kohtauksen jälkeen siskokset karkasivat isänsä luokse. Äiti haetutti heidät takaisin mustallamaijalla. Se oli kova paikka.

”En halunnut näyttää häpeääni ulospäin, vaan muutin asenteeni kovuudeksi. Että paskat mä mitään välitän.”

Eeva ei voi äitinsä kaikkia tekoja hyväksyä, mutta ymmärtää hän voi.

”Äiti huusi, sillä hänellä oli hermot riekaleina. Hän oli monesta työstä väsynyt, rahan puutteesta huolissaan ja hirveän ahdistunut.”

Äidin käytös yltyi oudoksi ja aggressiiviseksi vaihdevuosissa. Hän riiteli kaikkien kanssa, sai raivokohtauksia ja huusi kovaan ääneen. Siihen aikaa mielialojen vaihtelua ei ollut tapana hoitaa.

”Äiti käyttäytyi eri tavalla kuin naisten tuolloin oletettiin käyttäytyvän. Nyt sanoisin, että mitä siitä, mutta murrosikäisestä se tuntui nololta.”

Jälkikäteen Eeva on oivaltanut, että äiti antoi sellaisen naisen mallin, että ei tarvitse olla kuten muut.

”Äiti ei koskaan sanonut, että ei noin voi tehdä.”

Myöhemmin Eeva kuuli äitinsä ystäviltä, kuinka hauska tämä oli ollut. Ja loppumattoman touhukas.

”Voi olla että tämä piirre on periytynyt. Voi olla, että tyttärelläni on myös joskus olo, että en keskity häneen.”

Dementian kauhu

Velipuolikuu mullistaa Eeva Litmasen maailman vuonna 1983. Televisionäkyvyys tekee hänestä julkkiksen, jota katsotaan kadulla.

Samaan aikaan äidin naapurit soittavat, että tämä huutelee alushameessaan pihalla. Eeva kiirehtii Lappeenrantaan ja löytää kotitalon täynnä jätteitä ja rojuja. Äiti on pesemätön ja raivokas.

Eeva Litmanen

”Oli selvää, että hän ei tullut toimeen kotona. Mutta äiti vastusti hoitoa, hänhän vastusti kaikkea. Ei hänen kanssaan voinut neuvotella, silloinkaan.”

Äiti karkaili sairaaloista ja huusi petosta ja perkelettä, kun hänet lopulta vietiin hoitoon väkisin.

Vihdoin sairaudelle saatiin nimi, dementia. Hyvästijättö oli pitkä. 10 vuotta Eeva katsoi äitinsä kuihtumista mytyksi sängynpohjalle.

Äidin dementia jätti kauhun siskoksiin: tuo voi periytyä. Eeva juoksee tätä pelkoa pakoon luomalla itselleen rutiineja. Hän näyttää, kuinka avaimet ovat narulla kiinni käsilaukussa, jotta niitä ei voi unohtaa käsistään minnekään.

Ja hän haluaa yhä oppia uutta, esimerkiksi olemaan harkitseva. Sellainen, joka malttaa laskea edes kolmeen.

”Kymmeneen ei kerkiä kuitenkaan kun sieltä jo jotain tosahtaa.”

Vielä tämän ikäisenä

Rakkaudella Maire -elokuvassa vuonna 1999 Eeva esittää vinksahtanutta naista. Eeva ymmärtää Mairea. Hän ei ole Mairen tavalla kostonhaluinen, mutta tunnistaa yksinäisyyden. Hän tietää, miltä tuntuu herätä kankkusessa, pettyneenä omaan itseensä ja elämäänsä.

Roolista tulee kehuja ja Jussi-patsas. Eeva on siitä yhä kiitollinen.

”Että sai vielä tuon ikäisenä, 55-vuotiaana, tällaisen arvostuksen.”

Eeva jäi Radioteatterista eläkkeelle vuonna 2004, mutta töitä hän ei ole lopettanut. Hän rakastaa yhä kiihkeästi esityksen jännitystä, ja yhtä kiihkeästi pelkää sitä.

”Mieheni yritti kerran suojelunhalussaan ehdottaa, että ehkä mun ei kannattaisi tehdä niin paljon töitä. Vastasin, että ajattele, jos panisin kaiken tämän tarmon sinuun.”

Nyt Eeva yrittää kuvitella, mitä tapahtuu kun jonain päivänä hän ei enää näyttelekään. Millä täyttää se kolo?

”Näyttämöllä on koko tunteiden kirjo, siellä innostuu ja pelkää, on vahvasti elossa koko ajan. Sukan neulominen vaan ei ole yhtä värikästä puuhaa.”

”En kaipaa hiljaista ja tasaista elämää. Vielä en pysty sellaiseen.”

Nyt Eeva haluaisi rakastua. Ei miehiin, niitä on naitu jo kolme. Viimeisin, parikymmentä vuotta kestänyt liitto riittää hyvin.

”Nuorena rakastuin vähän väliä, päätä pahkaa. Aina hirveällä tunteen palolla. Se oli sekä ihanaa että kuluttavaa.”

Nyt voisi hurmaantua, löytää elämään jonkun uuden intohimon.

”On tärkeää, että ei menetä uteliaisuuttaan. Vaikka edessä häämöttää arkkuyksiö, mahtuu sen ja nyky hetken väliin vielä paljon uusia asioita.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 21/2016.

Lue myös jutut:

Tarja Halonen ja Pentti Arajärvi: ”On ollut väitteitä, että yhteiselomme ei olisi aitoa” Sikke Sumari, 65, valmistuu kokiksi: ”Nyt voin vihdoin esiintyä ammattiasussa” Äitinsä kuolemaa sureva taiteilija Nanna Susi: ”Menetin samalla sielunsisareni” Eeva Litmanen ja Kirsi Ylijoki: ”Baarissa puhumme miehistä”

Kommentoi

Kommentoi juttua: Kolme kertaa avioitunut Eeva Litmanen haluaisi taas rakastua, mutta ei mieheen – nyt elämässä olisi tilaa uudelle intohimolle

Sinun täytyy kommentoidaksesi.