”Äiti ei yksinkertaisesti osannut rakastaa minua” – taidemaalari Marika Mäkelä, 76, elää parasta aikaansa kolmen avioliiton jälkeen ja omistautuu työlleen
Taidemaalari Marika Mäkelä kokee, ettei äiti kyennyt rakastamaan häntä. Upseerina työskennellyt isä oli ajan tapaan vanhempana poissaoleva, mutta silti hänellä ja tyttärellä oli toisiinsa tärkeä yhteys.
Nätti kaunis nätti kaunis! Näin hihkaisi pieni Marika Mäkelä nähdessään romaniperheen kansanpuvuissaan Oulussa, jossa hänen perheensä asui sodan jälkeen.
Kun Marika kirmasi perheen luo, naiset nostivat hänet ilmaan. Marikan äiti pelästyi ja vaati tytärtään takaisin, mikä sai Marikan purskahtamaan vuolaaseen itkuun. Vastahan hän oli päässyt näiden kauniiden ihmisten syliin.
Kuvataiteilijaksi aikuisena ryhtyneellä Marikalla on muitakin varhaisia visuaalisia muistoja. Esimerkiksi se, miten korkealle puut ulottuivat kotipiirissä, miltä metsätähdet näyttivät ja millainen harmonia vihreästä, valkoisesta, ja ruskeasta väristä syntyi luonnossa.
Isä oli upseeri, äiti kotirouva ja Marika kolmilapsisen perheen esikoinen. Kasarmialue oli erityinen kasvuympäristö ja vaikutti siihen, että Marikasta tuli taiteilija, maalari, joka tunnetaan suurista ja voimakkaan värisistä töistä.
Lapsena ympärillä oli läpitunkevan harmaata.
”Niin hullulta kuin se kuulostaakin, kasarmi oli hyvä paikka kasvaa taiteilijaksi. Töissäni on yhä estetiikkaa, joka nousee sieltä, kuten joukkoja ja toisteisuutta”, Marika Mäkelä, 76, sanoo.
Lukuhommat eivät napanneet
Pikkutyttönä Marika ei vielä maalannut eikä häntä siihen kannustettu. Mutta kun hän kävi Oulun tyttölyseota, lukuhommat eivät juuri maistuneet, ja hän kiikutti töitään piirustusta opettaneelle Elsa Pesämaalle.
Tämä huomasi Marikan taidot ja kannusti häntä eteenpäin. Lukion rehtori puolestaan suositteli Marikalle Limingan taidekoulua. Siellä Marika Mäkelä jo itsekin tiesi, missä hän on hyvä.
Taideakatemiaan Helsinkiin hän pääsi ensiyrittämällä vuonna 1969. Hilkulla se tosin oli, sillä hänen näyttötyönsä olivat unohtuneet grafiikan luokan perälle, josta opettaja löysi ne viime hetkellä ihmetellessään, missä ne oululaisen tytön työt ovat.
”Se oli uskomattoman hienoa aika. Tiesin, että maailmani aukeaa ja löydän reittini.”
Marikan opiskelijaboksi oli Meilahdessa vanhan huvilan yläkerrassa pikkuruisessa vinttihuoneessa, mutta se tuntui hänestä valtakunnansalilta.
”Huoneeseen mahtui sänky ja pöytä, ja ikkunasta pystyin karistamaan tupakan tuhkat ulos.”
Vastapäätä asui presidentti Urho Kekkonen. Häneen Marika ei Tamminiemessä törmännyt, mutta he tapasivat sittemmin itsenäisyyspäivän vastaanotolla, johon Marika kutsuttiin vuonna 1974.
Lue myös: Hannu Väisänen toteuttaa unelmaansa Ranskassa
Ateljeekoira seuraa taiteilijaa
Iltapäiväkahvin aikaan pöytään on katettu syvänsiniset kahvikupit kirkkaille keltaisille lautasille. Marika on palannut juuri Espanjasta, missä hän maalaa talvisin. Helsinkiläisen Galerie Forsblomin 45-vuotisnäyttelyyn matkalla olevat etelän hehkua täynnä olevat maalaukset nojaavat seinään töölöläisen kodin olohuoneessa. Työt lensivät Suomeen ennen Marikaa ja hänen koiraansa Lilliä.
Kolmisen vuotta sitten Marika Mäkelä kuuli ystäviltään asunnosta Benalmádenan Pueblossa, pikkukylässä vuoren rinteessä. Siellä hän kipuaa päivittäin yläkerran ateljeehen ja ryhtyy maalaamaan. Perässä kipittää uskollinen ateljeekoira.
Pikkukylä merinäköaloineen on kovin erilainen paikka työskennellä kuin talvinen Helsinki tai Pernaja, jossa Marikalla on ateljee vanhassa saharakennuksessa. Talvella hän tuntee olevansa ihan sykkyrässä Suomessa. Hän ei edes yritä työstää suurikokoisia töitään maaseudulla, vaan maalasi talvet kaupungissa ennen Espanjan-asunnon löytymistä.
Töölössä pieni pöytä ikkunan ääressä on täynnä siveltimiä ja värejä.
”Tämän ikäisenä valo ja maiseman muutos ovat minulle erityisen tärkeitä. Espanjan rannikko kaikkine kulmineen, kasveineen ja ilmapiireineen tekee hyvinvoinnilleni valtavan hyvää.”
Marika on aina nauttinut oleskelusta Välimeren rannalla. Aiemmin hänellä oli talo Italiassa silloisen miehensä, taiteilija Jukka Mäkelän kanssa.
Takana kolme avioliittoa, nyt vapaus
Viimeiset 15 vuotta Marika Mäkelä on elänyt itsekseen. Siitä lähtien, kun hänen kolmas avioliitonsa päättyi.
”Ajattelen, että olen suorittanut avioliittopuolen. Olen elänyt suurimman osan aikuiselämääni avioliitossa.”
Liitoista on syntynyt poika ja tytär, joihin Marikalla on läheiset välit, mutta lapset elävät jo omaa elämäänsä.
”On varmaan itsekästä sanoa näin, mutta nautin tosi paljon siitä, että saan elää taiteelleni. Minulla ei ole velvoitteita, ja se on hirveän ihanaa. Elän parasta aikaani.”
Vaikka ikää on, Marika on hyvässä kunnossa työstämään suurikokoisia töitään, joita hän maalaa usein puulevyille. Kulkeminen Espanjan-talon portaissa on tehokasta treeniä.
”Olen aina ollut vahva ja pystyvä, mutta nykyisin joudun muistuttamaan työhuoneella itseäni, etten voi tuosta vaan hypätä jonnekin, sillä en ole enää kovin notkea.”
Siitäkin Marika nautti, ettei hänen tarvitse enää kilvoitella paikastaan taidekentällä. Meriitit on saavutettu jo hyvän aikaa sitten, ja hänet on huomioitu erilaisin tunnustuksin.
Galerie Forsblom huolehtii hänen töidensä myymisestä.
”Minä nautiskelen. Teen omaa juttuani, annan asioiden heilahdella enkä liiaksi kritisoi sitä mitä milloinkin tulee.”
Lue myös Seura.fi: Melek Mazicini ei vietä kliseistä taiteilijaelämää
Marika oli isän tyttö, äiti jäi etäiseksi
Mikä on se palo, joka saa yhä maalaamaan, vaikka työntekoon ei ole enää pakkoa?
”Jos minulta vietäisiin maalaaminen pois, mitä syytä minulla olisi olla olemassa”, Marika Mäkelä vastaa.
Maalatessa hänellä on paras olla. Hän on silloin eniten oma itsensä, ja taiteen tekeminen hoitaa sielua. Muuta elämää pitää enemmän suorittaa.
”Lapsiani rakastan, mutta he ovat jo aikuisia ihmisiä. He ovat hyväksyneet, että olen maalari, joka on omistautunut työlleen. En ole mikään emotyyppi.”
Marika itse oli isän tyttö. Siitä huolimatta, että upseerina työskennellyt isä oli ajalle tyypillisesti poissaoleva.
”Silti meillä oli isän kanssa jotkut kanavat auki, ja kun ryhdyin taiteilijaksi, hän kävi näyttelyssäni Oulussa. Isä oli erittäin ylpeä myös silloin, kun tein teoksen Oulun teatterin ulkoseinään. ”
Äidin kanssa oli toisin.
”Minulla ei ollut helppo äitisuhde. Hän ei yksinkertaisesti osannut rakastaa minua. Myöhemmin olen miettinyt, mitä kaikkea tyttäreen projisoidaan. Miksi äidin on vaikea hyväksyä lapsensa pärjäämistä?”
Ehkä äidin rakkautta vaille jääminen on vaikuttanut siihen, että Marika elää vahvasti työnsä kautta.
”Olen löytänyt taiteesta väyläni olla olemassa.”
Marika Mäkelä nauttii espanjalaisen kylän tiiviistä yhteisöstä
Marikasta on kätevää, että hänellä on kolme paikkaa, johon voi jättää töitä kesken ja jatkaa siitä, mihin viimeksi jäi. Paikkaa vaihtamalla vaihtuu myös näkökulma.
”Olen ihmisenä jonkinlainen imupaperi. Vaikka en ota maalauksiin suoraan materiaalia vaikkapa Espanjasta, oleminen ja ihmiset kussakin paikassa suodattuvat töihini.”
Espanjalaisen kylän yhteisöllisyys, johon hänetkin on tempaistu mukaan, on tehnyt vaikutuksen.
”Ehkä he ajattelevat, että tuo on tuommoinen taidemaalari, niin pöhkö, että sen voi pyytää mukaan minne vain.”
Kun Marika on iltaisin pessyt päivän maalaustöiden jäljet itsestään, hän kävelee Lillin kanssa kylän aukiolle nauttimaan lasin viiniä ja seurustelemaan.
”Elämme jonkinlaisessa symbioosissa Lillin kanssa. Lilli on reipas ja iloluontoinen ja personal trainerini.”
Marikalla on aina ollut koira. Murrosikäisenä koira oli hänen paras kaverinsa, ja opiskeluaikoina mukana kulki griffoni, jonka nimi oli Kukunor.
Ennen seitsenvuotista Lilliä Marika oli muutaman vuoden ilman koiraa.
”Ne olivat henkisesti huonoja vuosia.”
Kun juhliminen lähti käsistä
Marikasta on mieluisaa seurata nuorempien kuvataiteilijoiden tekemistä, jossa hän näkee paljon iloa, riemua ja energiaa.
”Pidän siitä, että nuoret voivat nykyisin työskennellä ilman lokerointia siitä, kuka on maalari, kuka tekstiilitaiteilija ja kuka veistäjä, kuten silloin kun minä aloittelin uraani. Koin sellaisen kaavamaisuuden ahdistavaksi.”
Kun Marika Mäkelä esimerkiksi käytti 1980-luvulla kultaista lehteä osana Äkkiä tuuli kuoli-maalausta, hän sai kuulla kritiikkiä, että olisihan tuon voinut maalatakin.
”Kohdallani puhuttiin myös barokkimaisesta teatraalisuudesta. Tulkinta oli itselleni vieras.”
1980-luvulla Marika Mäkelän teokset saivat paljon huomiota, samoin kuin hänen läheisten kollegoidensa, nosteessa olleiden Leena Luostarisen ja Marjatta Tapiolan työt.
”Olimme edelläkävijöitä. Avasimme tietä sille, mitä taiteessa voi tehdä, ja saimme osaksemme myös arvostelua. Sitäkin kritisoitiin, jos taiteilija antoi haastattelun naistenlehteen. Sen ajateltiin syövän taiteen arvokkuutta.”
Tutuksi tuli myös boheemielämä.
”Kun oli menestystä, juhlimme paljon. Välillä jouduin himmaamaan. Tarvitsin ihan lääkärin määräämää lepoa, kun olin arvioinut voimavarani väärin.”
Haaveissa koirien ja ihmisten yhteinen hautausmaa
Marika Mäkelä on kiitollinen elämälle. Viitisen vuotta sitten sairastettu syöpäkin on parantunut. Hän ei edes ehtinyt oikein pelätä sitä, sillä sairastaessaankin hän maalasi ja toivuttuaan lensi lomalle Intiaan.
”Olen ollut onnekas. Moni ystäväni ja kollegani on jo lähtenyt ympäriltäni.”
Hiljattain, Suomeen palattuaan, hän meni ensi töikseen Lillin kanssa kävelylle Hietaniemen hautausmaalle ja kertoi kuulumiset edesmenneille.
Oikeastaan hän on jo pidempään halunnut perustaa oman hautausmaan. Sellaisen jossa ihmiset ja eläimet lepäävät rinnatusten.
”Se tulisi rinteeseen Pernajan-tontilleni, jonka vieressä on jo ihmisten hautausmaa. Mutta tämä minun olisi niille, jotka haluavat tulla haudatuiksi lemmikkiensä kanssa.”
Marikan edelliset koirat odottavat tuhkattuina viimeistä leposijaansa.
”Uskon, että hautausmaalleni kerääntyisi sakkia, jonka kanssa olisi taivaalliset juhlat.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 12/2023.
Kommentoi
Kommentoi juttua: ”Äiti ei yksinkertaisesti osannut rakastaa minua” – taidemaalari Marika Mäkelä, 76, elää parasta aikaansa kolmen avioliiton jälkeen ja omistautuu työlleen