Talous

Potkut tuli – kolmen irtisanotun tarina

Irtisanotuksi joutuminen on kova paikka. Aloin itkeä, tyrmistyin, järkytyin, haukoin happea, kuvaavat potkut saaneet tunnelmiaan.

Katja Lehto, 31, Keminmaa, entinen valokuvaaja

”Tuntuu, että siitä päivästä olisi jo pitkä aika. Oli lokakuu vuonna 2013. Työpaikassani aluelehdessä oli menossa yyteet ja tiedossa oli, että osa porukasta joutuisi lähtemään.

Lounasaikaan puhelimet alkoivat yksi kerrallaan piristä. Tunnelma oli ahdistava. Lopulta puhelu tuli myös minulle.

Kun minut kutsuttiin neuvotteluhuoneeseen, aloin itkeä. Sain allekirjoitettavaksi paperin, jossa vakuutin, että olin vastaanottanut irtisanomisilmoituksen. Tilanne oli tyly ja nopeasti ohi.

Olimme juuri rakentamassa taloa avomieheni kanssa. Olimme ottaneet sitä varten ison asuntolainan. Potkuja seuraavana päivänä lähdin valitsemaan taloon tapetteja. Olo oli todella ristiriitainen. Innostus uudesta kodista peittyi ahdistuksen, surun, vihan ja pelon tunteiden alle.

Kahden päivän sairasloman jälkeen palasin töihin. Työssäoloehto oli voimassa vuoden loppuun asti. Työnteko tuntui vaikealta, mutta päivärahoja ajatellen sairasloman jatkaminen ei olisi ollut järkevää. Aistin jaon meidän ja niiden välille. Oli ne, jotka saivat jäädä ja me, jotka jouduimme lähtemään.

Järjen tasolla ymmärsin, että kun yrityksellä menee huonosti, osan työntekijöistä täytyy lähteä. En silti välttynyt ajatuksilta siitä, että sain potkut koska olin huonompi kuin muut.

Onneksi en ollut tilanteessa yksin. Jaoimme ajatuksia muiden irtisanottujen kesken. Vertaistuesta oli apua myös siinä vaiheessa, kun piti alkaa asioida TE-keskuksen kanssa. Muutimme uuteen kotiin helmikuussa. Muuton jälkeen iski tyhjyys. Rakas harrastus thainyrkkeily pakotti syömään säännöllisesti ja lähtemään salille. Muuten saatoin maata päivän sohvalla ja miettiä, oliko kauppaan pakko lähteä.

Kevään kuluessa päätin, että vaihtaisin alaa. Olin nähnyt lehtialan alamäen, eikä valokuvaaminen enää tuntunut järkevältä.

Laskeskelin, että konetekniikan insinöörinä minulle löytyisi Meri-Lapissa töitä ja työstä saisi kunnon korvauksen. Tieto opiskelupaikan saamisesta tuli kesällä, kun olin tekemässä kesäsijaisuutta entisessä työpaikassani. Paikan saaminen oli valtava helpotus. Elämässä oli nyt uusi suunta.

Kun nyt kuulen uusista irti-sanomisista, voin pahoin niiden puolesta, joita asia koskee. Olen onnellinen siitä, että olen päässyt elämässä eteenpäin ja tuo päivä pari vuotta sitten on enää ikävä muisto.”

Työnsä menettänyt Elsa Keränen

Elsa Keränen, 67, Tervola, entinen palvelutalontoiminnanjohtaja

”Kun yli 30 vuoden ura päättyy yllättäen yhdellä nuijan kopautuksella, menee koko elämältä pohja. Näin kävi minulle neljä vuotta sitten. Olin tullut kutsuttuna kemiläisen vanhusten palvelutalon johtajaksi vuonna 1980. Työstä tuli minulle elämäntehtävä. Vietin siellä enemmän aikaa kuin kotonani. Olin tavoitettavissa 24 tuntia vuorokaudesta, eivätkä lapset aina nähneet minua kotona ennen iltaa edes jouluaattona. Halusin tarjota meillä asuville vanhuksille parasta palvelua ja olla hyvä esimies työntekijöille.

2000-luvun vaihteessa säätiönä toimineen palvelutalon hallituksen kokoonpano vaihtui. Taloon palkattiin uusi henkilö, jonka käytös kauhistutti meitä entisiä työntekijöitä. Jouduin kiusaamisen kohteeksi tietämättä miksi. Minut muun muassa syrjäytettiin päätöksenteosta ja pöytäkirjoissa käsiteltiin perheeni asioita. Sitten eräänä heinäkuisena päivänä vuonna 2011 hallituksen kokouksessa ilmoitettiin, ettei työpanostani enää kaivattu. Minut oli lomautettu. kirjoitettavaksi paperin, jossa vakuutin, että olin vastaanottanut irtisanomisilmoituksen. Tilanne oli tyly ja nopeasti ohi.

Tuijotin paperia tyrmistyneenä. Yt-neuvotteluita ei oltu käyty, eikä minua oltu mitenkään varoitettu tulevasta. Talolla meni hyvin, eikä minulla ollut koskaan ollut hankaluuksia työntekijöideni kanssa. Hain tavarani työhuoneeltani samana iltana, kun tiesin, ettei ketään olisi paikalla. Hyvästelin minulle niin rakkaan talon ja sen asukkaat ja vetäydyin kotini turvaan.

Ymmärsin, että hallituksen teko oli laiton. Seurasi oikeuskäsittely, jonka ensin voitin, mutta lopulta hävisin hovioikeudessa. Se oli järkytys.

En toivo kenellekään sitä tunnetta, jonka epäoikeudenmukainen syrjäyttäminen minussa herätti. Oli kuin koko elämäntyöni olisi valunut hukkaan. Aivan kuin millään, mitä olin talon ja vanhusten eteen tehnyt, ei olisi enää ollut mitään merkitystä. Tunsin itseni huonoksi ja arvottomaksi. Ihmisarvoni mureni olemattomiin.

Yli vuoden istuin kotona sohvannurkassa, pystymättä tekemään mitään. Psykiatrimieheni yritti auttaa minua, mutta en vain pystynyt puhumaan tapahtuneesta. En kerta kaikkiaan ymmärtänyt mitä oli tapahtunut.

Hyvien ystävien ja perheen tuen avulla sain pikkuhiljaa elämänlangasta kiinni. Menin töihin tyttäreni perustamaan palvelutaloon, kun tyttäreni jäi äitiyslomalle. Tuntui hyvältä jatkaa sitä, mikä oli jäänyt kesken, mutta toisaalta muistot eivät jättäneet minua rauhaan.

Pelko ja ahdistus voivat edelleen iskeä aivan yllättäen. Luottamukseni ihmisiin ja oikeudenmukaisuuteen on kokenut pahan kolauksen. Ainoa lohdutukseni on, että minua kaltoin kohdelleet ihmiset löytävät jonain päivänä edestään sen, mitä ovat tehneet.”

Työnsä menettänyt Hanna Savilaakso

Hanna Savilaakso, 39, Oulu, entinen lokalisointi-suunnittelija

”Vuosi sitten heinäkuussa kuuntelin työpaikkani järjestämää tiedotustilaisuutta kotona neuvottelupuhelussa. Kuudentoista vuoden työura Nokialla oli vaihtunut huhtikuussa amerikkalaiseen Microsoftiin. Nyt uusi johtaja kertoi meille sadoille työntekijöille, että käytännössä koko yksikön toiminta Oulussa loppuisi. Se tietäisi kaikkien töiden loppumista.

Vaikka musta pilvi oli leijunut työpaikan päällä jo vuosia, oli ilmoitus järkytys. Yt-neuvotteluita oli käyty edellisten vuosien varrella useampia, mutta kukaan ei olisi uskonut, että toiminta loppuisi kokonaan.

Hetken haukottuani pakkasin eväät ja rantakamppeet kassiin ja lähdin lasten kanssa uimarannalle. Yritin nauttia lomastani, vaikka työasiat surrasivat päässäni taukoamatta. Tiesin, ettei vastaavaa työtä löytyisi Oulusta, enkä ollut valmis muuttamaan. Mitä siis tekisin jäljellä olevat 25 työvuotta? Putoaisinko kokonaan tyhjän päälle?

Melko pian ensijärkytyksen jälkeen tuli helpotus. Valtava innostus ja ylpeys omasta työpaikasta olivat haihtuneet samaa tahtia vähennysten kanssa. Omalla työllä ei tuntunut enää olevan samanlaista merkitystä kun Nokian huippuvuosina, vaikka töitä painettiinkin loppuun asti. Lopetusilmoituksen jälkeen ei enää tarvinnut pelätä, olisinko minä seuraavana lähtövuorossa. Oli pakko kääntää elämässä uusi sivu.

Työnantajan puolustukseksi on sanottava, että se hoiti irtisanomiset tyylikkäästi. Sain hyvän lähtöpaketin ja uudelleentyöllistymistä tuettiin monella tapaa. Myös ihanien työkavereiden tuki oli tuossa vaiheessa tärkeää.

Jo kuukauden päästä töiden loppumisesta huomasin, että potkut olivat minulle lopulta onnenpotku. Pääsin muuntokoulutukseen, jossa laajensin osaamistani markkinoinnin suuntaan. Heti koulutuksen alussa tutustuin uuteen työantajaani, joka otti minut palkattomaan harjoitteluun start up -yritykseensä. Puolen vuoden harjoittelun jälkeen minut palkattiin yritykseen töihin.

Yritys on vasta vakiinnuttamassa asemaansa, eikä minulla ole samaa varmuuden tunnetta kuin aikanaan Nokialla. Sillä ei ole kuitenkaan minulle merkitystä, sillä teen taas töitä täydellä draivilla ja se tuntuu mahtavalta. On hienoa olla osa tiimiä, jossa tuntee itsensä tärkeäksi. Ilman lähtöpasseja en olisi ehkä koskaan uskaltanut irtautua ja heittäytyä uuteen.”

 

Lue myös:

Lapsen kuolema muutti Sampo Linkonevan elämän Romani Janita: ”Minua haukutaan sossupummiksi” Mänttä muuttui tehdaskaupungista taidekaupungiksi

Kommentoi

Kommentoi juttua: Potkut tuli – kolmen irtisanotun tarina

Sinun täytyy kommentoidaksesi.