Timo Harakka: "Terapiassa tajusin kantaneeni nuorena poikana liikaa vastuuta"
SDP:n puheenjohtajaehdokas Timo Harakka adoptoitiin vauvana kuuron pariskunnan ainoaksi lapseksi. Vaikka kodin ilmapiiri oli rakastava, Timo on joutunut aikuisena setvimään taustaansa terapiassa.
Annetaan vauva hyvään kotiin. Näin luki Kotimaa-lehden ilmoituspalstalla runsaat 53 vuotta sitten.
Tuon pienen sanomalehti-ilmoituksen huomasivat Karjalasta evakkona tullut Nikolai Harakka ja hänen Pohjois-Savossa syntynyt puolisonsa Lea. Keskisuomalaiseen Äänekosken tehdaskauppalaan asettunut pari oli toivonut lasta jo pitkään. Ilmoitus oli vastaus rukouksiin.
Niin kansanedustaja Timo Harakka sai kodin ja vanhemmat.
Enää tällainen tuskin olisi mahdollista. Kotimaisia adoptioita ei juuri ole, ja niiden kriteerit ovat tiukat. Eivätkä Nikolai ja Lea olleet aivan tavallisia vanhempia. He olivat kuuroja.
Äidinkielenä viittomat
Kansanedustaja, aiemmin televisiotoimittajana tunnetuksi tullut Timo Harakka muistaa lapsuudestaan hiljaisuuden. Poika luki pienessä rintamamiestalossa kirjoja omissa oloissaan. Isä nikkaroi kellariverstaassa, äiti hoiti kasvimaata.
Täysin kuurot vanhemmat eivät tarvinneet radiota tai puhelinta. Ovikellon paikalla välkkyi ovilamppu, ja mustavalkoinen pieni televisio pidettiin usein äänettömällä.
Jos oli asiaa toiselle perheenjäsenelle, hänen luokseen piti kävellä. Ei voinut huudella toisesta huoneesta, vaan oli asetuttava äidin tai isän eteen, katsottava silmiin ja suunnattava huomio toiseen ihmiseen.
”Viittomakieli on puhuttua kieltä intensiivisempää ja intiimimpää. Siinä luetaan koko ajan toisen kasvoja ja sanoja huulilta sekä ilmeitä ja eleitä. Se edellyttää intuitiivisuutta. Sanat ja keho eivät voi olla epäsuhdassa”, Timo Harakka sanoo.
Viittomakielestä tuli Timon äidinkieli. Puhutun kielen hän oppi naapureilta.
”Vaikka koulussa suomen kielen abstrakti käsitteistö avautui vauhdilla, viittomakieli on yhä jossakin syvällä minussa. Se on sydämeni kieli.”
Tunteet näkyvät
Timon varhaisvuodet kuluivat äidin helmoissa. Isä työskenteli kirvesmiehenä tehtaalla, ja Timo kulki kylällä äidin kannoilla. Äiti pussasi ja halasi, keksi hassuja kepposia ja kannusti poikaansa kaikessa.
Timo oppi puhumaan normaalia myöhemmin, kolmevuotiaana. Kehittymistä kannettiin huolta ja sitä seurattiin tarkasti. Mutta huoli osoittautui ennenaikaiseksi.
”Olen ottanut vahingon takaisin moneen kertaan”, Timo Harakka nauraa viitaten luovaa sanankäyttöä vaatineisiin töihinsä lehtitoimittajana ja televisiojuontajana.
Kotona ei riidelty juuri koskaan. Ne harvat erimielisyydet, jotka Timo muistaa, käytiin lähietäisyydeltä, kuten viittomakielen kommunikaatio yleensäkin. Viittomakielellä kaikki tunteet ilmaistaan vahvemmin, käyttäen koko kehoa.
”Ehkä olen taustani takia joutunut hakemaan vahvoille tunteilleni vähän enemmän sanoja myöhemmässä elämässä. Toisaalta suurimmille tunteille ei monesti ole edes olemassa sanoja.”
Timo Harakka kokee, että jos toista osaa katsoa, suru, viha ja rakkaus näkyvät kehossa, kasvoissa ja silmissä. Lapsuutensa takia Timo tarkkailee ihmisiä normaaliperheissä kasvaneita enemmän.
”Näen ihmisen aina kokonaisuutena. Aistin sanojen takana olevan tunteen.”
Naapurit auttoivat
Mahdollisimman normaali elämä. Se oli Timo Harakan adoptiovanhempien suurin tavoite. Kuurot vanhemmat halusivat osoittaa pärjäävyytensä ja kelpoisuutensa osana yhteisöä. He kokivat painetta onnistua kasvattamisessa.
Työläisyhteisössä vanhempien kuuroudesta ei kuitenkaan tehty numeroa. Naapurustossa kaikki olivat yhtä köyhiä. Markkamäessä ihmiset asuivat samanlaisissa rintamamiestaloissa ja kaikkien vanhemmat olivat töissä paperitehtaalla. Naapureita autettiin, ja Timo muistaa perheensä saaneen osakseen erityisen paljon tukea.
Vaikka Harakat olivat vahvasti osa yhteisöä, Timo koki heidän silti erottuvan tavallisista perheistä. Kun kuulevat kyläilivät toistensa luona, Timon vanhemmat tapasivat omia kuuroja perhetuttaviaan, jotka tulivat kyläilemään joskus kaukaakin.
Tai kun kaverit soittelivat toisilleen lankapuhelimilla ja sopivat tapaamisia kentän laidalle, Timon oli yritettävä arvata, missä muut menivät, jos tahtoi liittyä mukaan. Mutta Timo ei pistänyt sitä pahakseen. Joskus hän meni, joskus taas jäi kotiin nauttimaan perheen hiljaisesta, lämpimästä tunnelmasta.
”Elin suojatun lapsuuden. Olen siitä vanhemmilleni kiitollinen. Koulun alku toi elämääni ison muutoksen.”
Koulu erkaannutti
Koulun käytävät ja piha olivat täynnä melskettä ja huutoa. Kisailu nostatti mekastusta, pallopelit kannustushuutoja.
Jälkikäteen Timo Harakka on ymmärtänyt kokeneensa ekaluokkalaisena jonkinlaisen identiteetin murroksen. Hän arvelee kokemuksensa olevan pienessä mittakaavassa sama kuin täyskuurolle se tilanne, jolloin tämä kuulee sisäkorvaistutteen avulla ensimmäistä kertaa ympäristön äänet.
”Se on kuurolle todellinen sokki. Yhtäkkiä kaikkialla kolisee raitiovaunuja, musiikki pauhaa ja ihmiset huutavat. Äänimaailma on jäsentymätön, kaoottinen. Siksi monet kuurot eivät halua ottaa istutetta, vaan valitsevat viittomakielisen identiteetin.”
Sopeuduttuaan koulumaailmaan opiskelu tempaisi Timon mukaansa. Hän viehättyi sanojen maailmasta. Siitä, miten niillä pystyi rakentamaan loputtomasti kuvitteellisia maailmoja.
Mutta suomen kielen kehittyessä Timo huomasi myös jotakin kipeää. Hän ei voinut jakaa koulussa opittuja asioita enää kotona vanhempiensa kanssa, koska hänellä ei ollut viittomakielistä sanastoa abstrakteille ja yhteiskunnallisille asioille. Tämän seurauksena Timo alkoi itsenäistyä huomattavasti luokkakavereitaan aikaisemmin.
”Olin ja olen viittomakielisenä puolikas. Opin vain kotipiiriin liittyvän sanaston. Jälkikäteen olen tajunnut, että äidinkielestä luopuminen on tarkoittanut minulle myös jonkinlaista luopumista osasta identiteettiäni.”
Vastuuta liian aikaisin
Kiusaamista ei ollut. Niin Timo sen itse muistaa, mutta siitä huolimatta muutama poika on tullut aikuisiällä pyytämään anteeksi käytöstään.
Timo on ollut tilanteissa hämillään. Vastannut, että totta kai hän antaa anteeksi, mutta ei muista, mistä on kyse. Jotain sanailua oli joskus puolin ja toisin. Ei sen kummempaa.
”Ennemmin muistan kuulleeni joskus sukunimestäni. Kuuroista vanhemmistani minua ei nimitelty.”
Iän ja koulunkäynnin myötä Timo alkoi saada kotona yhä enemmän velvollisuuksia. Hänen huolehti monista viranomaissuhteisiin liittyvistä asioista.
Joskus vastuu tuntui turhan suurelta. Esimerkiksi silloin, kun piti soittaa vesilaitokselle kohtuuttoman isosta laskusta. Hieman yli kymmenvuotias Timo yritti hädissään selvittää puhelinkopin kolikkopuhelimessa vesilaskun mahdollista virhettä.
15-vuotiaana Timo joutui järjestämään sairauskohtaukseen kuolleen isänsä hautajaiset perunkirjoituksia myöten.
”Aikuisiällä olen terapian myötä ymmärtänyt kantaneeni poikana liian paljon vastuuta. Enemmän kuin nuori on siinä iässä valmis ottamaan.”
Vastuun kantamisen seuraukset näkyivät vuosikausia. Auktoriteetteihin alistuminen oli ylivoimaista. Armeijasta ja jopa siviilipalveluksesta oli luovuttava.
”Olen ollut niin huono alainen, että oikein harmittaa. Suhteeni esimiehiin on ollut vaikea. Vasta terapioiden kautta olen päässyt tilanteeseen, jossa voin olla paremmin se, joka pohjimmiltani olen.
Eli en yksilösuorittaja, vaan joukkuepelaaja.”
Kuuro ei kelpaa töihin
Nykyään Timo Harakka viittoo harvoin. Eduskunnassa siihen on tarjoutunut tilaisuus tuoreen sosiaali- ja terveysministerin Pirkko Mattilan kanssa, joka on oppinut viittomakielen kuurolta äidiltään.
Timo Harakasta on hienoa, että kuurojen oikeudet ja asema ovat edenneet valtavasti, mutta yksi asia on hänestä ratkaisevasti huonommin kuin ennen. Kuuroilla on kyllä hyvin koulutusmahdollisuuksia, mutta ei työpaikkoja.
Timon molemmat vanhemmat olivat töissä kuuroudestaan huolimatta. Äiti jäi pois vaneritehtaalta, kun perhe sai adoptiolapsen. Sen ajan yhteiskunnassa kaikki kelpasivat töihin.
”Nykyisin vähäisiinkin vammoihin ja vajavaisuuksiin kiinnitetään työnhaussa huomiota kohtuuttomasti. Siinä mielessä yhteiskunta on muuttunut kapeakatseisemmaksi.”
Kodin perintö
Harakan nykyisessä kodissa ei käytetä viittomakieltä. Vanhin poika ehti tavata Timon nyt jo edesmenneen äidin, mutta ei oppinut viittomakieltä. Se ei tuntunut tarpeelliselta. Lasten kommunikaatio on luonnostaan mutkatonta.
Timo Harakka haluaa siirtää eteenpäin oman lapsuudenkotinsa lämpimän ja hyväksyvän ilmapiirin. Hän toivoo lapsilleen samanlaista itseluottamusta, jonka itse sai kotoaan.
Vanhemmat olivat aina ylpeitä pojastaan, oli kyse sitten lehdessä julkaistusta pienestä valokuvasta tai koulun stipendistä. He iloitsivat Timon kasvusta ja kehityksestä. Tästä kumpuaa Timon rohkeus tarttua uusiin haasteisiin ja opetella mahdottomiltakin tuntuvia asioita.
Lapsuutensa parhaimpina hetkinä Timo muistaa tilanteet, jolloin ei tapahtunut mitään. Esimerkiksi lauantai-illat, jotka etenivät tutulla kaavalla. Viideltä mentiin saunaan, sen jälkeen istuttiin kylpytakeissa olohuoneen punaisille keinonahkasohville.
Isä avasi viikon ensimmäisen ja ainoan ykkösoluensa muikkujen kyytipojaksi, Timo haki perunakellarista kolmionmuotoisen mehutetran. Istuttiin yhdessä, katsottiin Lauantaitansseja.
Ei haitannut, vaikka vanhemmat eivät kuulleet musiikkia, he seurasivat tanssivia ihmisiä. Timo istui äidin ja isän välissä. Hän oli turvassa.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 22/16.
Lue lisää:
Huippukokki Tomi Björck: ”Surffailu Austaraliassa ei riittänyt elämän sisällöksi” Näyttelijä Miia Nuutila uusperheestään: ”Tässä suhteessa on tilaa hengittää” Kotilieden lukijat seurasivat vuoden 1967 vauvan, Hannu Palosuon elämää. Mitä Hannulle kuuluu nyt?
Kommentoi
Kommentoi juttua: Timo Harakka: "Terapiassa tajusin kantaneeni nuorena poikana liikaa vastuuta"