Ihmiset

Ukrainaisen Evgeniyan kotiinsa majoittanut Sari: ”Auttaminen on tapa saada itselle hyvä mieli”

Espoolainen Sari Veikkolainen perheineen avasi kotinsa ukrainalaiselle Evgeniya Grossille. Kun yhdessä asumisen pelisäännöt oli käyty läpi, alkoi arki.

Tunnelma oli vähän kuin tv-ohjelmassa Ensitreffit alttarilla. Työpäivän jälkeen ­Sari Veikkolainen oli ehtinyt laittaa vierashuoneeseen puhtaat lakanat ja tehdä ruokaa, kun ovikello soi. Auttaminen alkoi saman tien.

”Ovelle kävellessä tuntui hassulta. Sen takana on tyyppi, joka tulee meille asumaan mutta jota en ole koskaan tavannut. Tiesin vain hänen etunimensä, en edes ikää.”

Oven takana seisoi kolme väsyneen näköistä matkalaista: Ukrainaan pakolaisia avustamaan lähtenyt suomalainen pariskunta ja toppahousuihin ja -takkiin pukeutunut nelikymppinen nainen. Kiovalainen Evgeniya Gross oli saapunut uuteen kotiinsa Espoon Olariin.

Ukrainan sota herätti tarpeen tehdä jotain

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli Sari Veikkolaiselle iso shokki.

”Lähdin työkavereitteni kanssa jo samana päivänä osoittamaan mieltä sotaa vastaan. Olin hyvin ahdistunut, ja tuntui, että on pakko tehdä jotain. Mietin myös Puolaan lähtemistä.”

Auttaminen oli myös Sarin miehen Simon ajatuksissa, ja pariskunta päätti ryhtyä pakolaisten kotimajoittajiksi. Kotona asui enää lapsista nuorin, joten tulijalle oli tyhjä huone.

Olin hyvin ahdistunut, ja tuntui, että on pakko tehdä jotain.

”Perheemme oli ajatukselle tosi myötämielinen. Vielä kotona asuva Vuokko, 17, oli iloinen siitäkin, ­että koirille tuli yksi ulkoiluttaja lisää. Kotoa pois muuttaneet Silja, 22, ja Iiris, 20, sanoivat, että tämä on kivaa. Ehkä myös siksi, että heistä tämä on coolia mutta ei kosketa heitä itseään enää mitenkään”, Sari sanoo ja nauraa.

Lue myös Anna.fi: Maailmalla tunnetut ukrainalaiset synnyinmaansa tukena

Facebookiin oli perustettu ­useita kotimajoitusryhmiä, joita Sari ­alkoi seurata. Pari viikkoa myöhemmin hän huomasi suomalaispariskunnan kyselevän majoitusta illalla Suomeen tulevalle Evgeniyalle, joka toivoi pääsevänsä pääkaupunkiseudulle. Sari viestitti, että heille voisi tulla.

Enempää hän ei tulijasta kysellyt. Töissä oli kiirettä, ja myös toisessa päässä tuntui olevan kova hässäkkä, kun majoitusta yritettiin löytää kaikille kyydissä olleille. Se kuitenkin sovittiin, että Evgeniya tuotaisiin perille asti ja saattajat, joista toinen puhui venäjää, jäisivät hetkeksi auttamaan asioiden selvittämisessä.

Sari Veikkolainen istuu keittiönpöydän ääressä edessään taimipurkkeja.
”En ole mikään kansalaisaktivisti, vaan tavallinen, keski-ikäinen nainen. Toivon, että jos itselleni tulisi joskus eteen samanlainen tilanne kuin nyt Evgeniyalle, löytyisi joku joka auttaisi”, Sari Veikkolainen sanoo. Kuva: Pekka Holmstöm

Kotimajoituksen säännöt käytiin läpi tulkin avulla

Sari ja Simo pyysivät nälkäiset tulijat ruokapöytään. He olivat ennakkoon miettineet, että tietyt asiat täytyy käydä läpi ja sopia heti.

”Ei voi olla niin, että joku vain tulee kotiimme ja sitten katsotaan, ­mitä tapahtuu.”

Ensimmäinen asia oli kertoa, ­että asuminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Jos Evgeniya ei viihtyisi heillä, hän pääsisi aina asumaan vastaanottokeskukseen. Vastaavasti sovittiin, että sama oikeus on myös perheellä: jos homma ei toimi, he voivat lopettaa kokeilun.

”Se oli hyvä sanoa ääneen, koska ketään ei voi pakottaa sitoutumaan asumiseen tuntemattomien kanssa. Molemmilla pitää olla koko ajan mahdollisuus perääntyä.”

Seuraavaksi kerrottiin, että asumiseen ei kuulu mitään palveluja.

Siihen pitää vetää raja, ettei ala liikaa höösätä ja miettiä, miten toinen voi ja mitä hän tarvitsee. Liiallinen vastuu toisesta alkaa helposti stressata.

”Jos on nälkä, pitää mennä jääkaapille ja katsoa, mitä siellä on. Jos valmista ruokaa ei ole, sitä pitää alkaa tehdä. Ruokapöytään pyydetään kaikki yhtä aikaa.”

Kotimajoituksessa asuminen ei maksa pakolaiselle mitään. Veikkolaisilla ruoka ja pesuaineet kuuluvat sopimukseen, eikä niiden käyttöä tarvitse nolostella tai pyytää erikseen.

Evgeniyalle näytettiin, missä pesukone on ja miten se toimii ja missä on puhtaita lakanoita ja pyyhkeitä.

”Painotin sitä, että hän voi olla täällä kuin kotonaan, ja hänelle on samat säännöt kuin kaikille muillekin.”

Tekemällä asiat selviksi Sari halusi välttää sitä, että perhe alkaisi kovasti huolehtia Evgeniyasta.

”Totta kai vähän pitää huolehtia ja auttaa, mutta siihen pitää vetää raja, ettei ala liikaa höösätä ja miettiä, miten toinen voi. Liiallinen vastuu toisesta alkaa helposti stressata. Aikuinen ihminen vastaa itse itsestään, niin kuin me kaikki muutkin.”

Sari ja Evgeniya kuorivat hedelmiä keittiön pöydän ääressä. 
”Asioista pitää sopia. Se on meille helppoa siksikin, että ukrainalainen ja suomalainen kulttuuri ovat aika lähellä toisiaan. Molemmissa ollaan suorapuheisia”, Sari ja Evgeniya kertovat. Kuva: Pekka Holmström

Auttaminen on arkista

Eteisestä kuuluu ääniä: Evgeniya palaa kirpputorireissulta mukanaan palapeli Sarille. Sari ilahtuu.

”Minä rakastan palapelejä”, hän sanoo Evgeniyalle selkeästi ääntäen. ”Sinä kysyt, haluanko palapelin. Minä vastaan: kiitos, kyllä.”

Evgeniya on nyt ollut Suomessa kaksi kuukautta, mutta ymmärtää jo jonkin verran suomea. Se on pitkälti Sarin ansiota. Nytkin Sari pyytää Evgeniyaa pöydän ääreen ja osoittaa sen antimia. Munkki. Karjalanpiirakka.

”Sisälläni on salainen kielenopettaja. Mutta kielen opiskelu on tärkeää ja pakkokin, jos meinaa pärjätä yhteiskunnassa”, Sari sanoo.

Lue myös: Minun tarinani: ”On oltava sinnikäs, että pärjää”

Aluksi kommunikointi oli vaikeaa, koska yhteistä kieltä ei ollut. Oli pakko pärjätä elekielen ja Google-kääntäjän avulla. Pikkuhiljaa myös Evgeniyan englannin taito on kohentunut. Nyt hän kuuntelee keskittyneesti, kun Sari muistelee hänen ensimmäisiä päiviään Olarissa.

Painotin sitä, että Evgeniya voi olla täällä kuin kotonaan ja hänelle on samat säännöt kuin kaikille muillekin.

”Olit hyvin väsynyt. Nukuit paljon ja olit varmaan shokissakin.”

Matka oli pitkä, Evgeniya selittää hapuilevalla englannilla. Seitsemän päivää ilman kunnon unta.

Veikkolaisille saapuessaan Evgeniyalla oli mukana vain yllään oleva vaatekerta ja reppu – siitäkin suuren tilan veivät Puolasta uuteen kotiin tuliaiseksi ostetut suklaat.

”Hänen kenkänsäkin olivat rikki. Annoin hänelle joitain omia vaatteitani suihkun jälkeen päälle pantavaksi. Seuraavana päivänä ystäväni toi tänne kaksi kassillista Evgeniyan kokoa olevia vaatteita ja ehjät kengät, joiden avulla hän pääsi alkuun.”

Sari avusti Evgeniyaa turvapaikkahakemuksen ja oleskeluluvan täyttämisessä. Poliisiasemalle ja vastaanottokeskukseen ilmoittautumalla pakolainen pääsee muun muassa tervey­denhuoltopalvelujen piiriin.

Kun viranomaisasiat oli hoidettu, alkoi kaikilla totutteleminen uuteen tilanteeseen ja elämään saman katon alla.

 Evgeniya tekee käsitöitä huoneessaan.
”Ukrainasta paettuani olin kuin virran vietävänä. Täällä tunsin päässeeni turvalliseen ja hyvään paikkaan enkä heti ymmärtänyt, voiko hyvä tuurini olla tottakaan”, Evgeniya sanoo. Kuva: Pekka Holmström

Tuntemattoman kanssa asuminen on riski molemmille osapuolille

Arki alkoi rullata omalla painollaan. Aamuisin Simo ja Vuokko lähtevät töihin ja kouluun, toimittajana työskentelevä Sari taas on jatkanut etätöiden tekemistä. Evgeniya viettää paljon aikaa kotona, mutta käy kaksi kertaa viikossa työväenopiston suomen tunneilla ja silloin tällöin seurakunnan kielikahvilassa.

Evgeniya siivoaa, kokkaa ja vie koiraa ulos siinä missä muutkin.

”Koko korona-ajan täällä asui kaksi aikuista ja neljä lasta. Nyt meitä on kolme aikuista ja yksi lapsi, ja yhtäkkiä on paljon siistimpää”, Sari sanoo.

”Jos toivoo toisen tekevän jotain, häntä pyytää tekemään niin. Ei siinä sen kummempaa.”

”Pitää sanoa myös, jos jotakin ei halua”, Evgeniya lisää.

Taloudellisesti Evgeniyan asuminen tarkoittaa Veikkolaisille lähinnä vain sitä, että ruokaan menee rahaa vähän enemmän.

Sarin mielestä majoittamiseen ei pidä liittää rahaa. Ei kannata olettaa, että kuluja korvataan, eikä rahaa ­pidä itse myöskään antaa.

Periaatteeni on, että älä anna kalaa, anna onki.

”Olen ostanut Evgeniyalle suomen kielen kirjan ja maksanut muun muassa hänen työväenopiston kurssinsa. Mutta käteistä rahaa en ole antanut kertaakaan, se tuntuisi jotenkin ankealta. Periaatteeni on, ­että älä anna kalaa, anna onki. Eli jotain, millä toinen itse pääsee eteenpäin.”

Evgeniya on ammatiltaan käsi­työläinen. Hän toivoo voivansa elättää itsensä myöhemmin omilla ­töillään.

Aina Evgeniya ja Sari eivät jaksa puhua

Vanhan sanonnan mukaan kalat ja vieraat alkavat haista kolmessa päivässä, millä tarkoitetaan , ettei kukaan ole niin tervetullut vieras, ­ettei pian jo kävisi isäntänsä hermoille.

Mitä Sari tästä miettii, eikö vieraan ihmisen jatkuva läsnäolo ärsytä?

”Ei, mutta se riippuu tietysti persoonasta. Olen itse aika rento ja leväperäinen. Jos asunnossa olisi kaikelle tarkka paikka ja asiat voisi tehdä oikein vain yhdellä tavoin, yhdessäolo voisi olla vaikeampaa.”

Sari vertaa tilannetta kimppakämpässä asumiseen. Jos väsyy toisen seuraan, voi aina mennä toiseen huoneeseen tai omiin oloihinsa.

”Toinen ei saa alkaa ottaa päähän. Jos niin käy, pitää miettiä mistä se johtuu, onko se jokin oma juttuni.”

Koska yhteinen kielitaito on heikko, välillä kumpikaan ei yksinkertaisesti edes jaksa keskustella.

”Silloin sanomme, että nyt en jaksa puhua, ehkä huomenna sitten. Koko aikaa emme muutenkaan puhu, vaan puuhailemme kukin omiamme olohuoneen eri puolella.”

Sari pitää kädessään tummatukkaisen nuoren miehen ylioppilaskuvaa.
Ennen Evge­niyaa Veikkolaisilla asui Mostafa, Suomeen Iranista tullut afgaanipakolainen. Vuosien kuluessa hänestä tuli perheen neljäs lapsi ja kolmas ylioppilas. Kuva: Pekka Holmström

Mostafasta tuli vuosien varrella perheenjäsen

Evgeniya ei ole Veikkolaisten ensimmäinen majoitettava. Siitä kertovat kirjahyllyn ylioppilaskuvat. Yhdessä niistä on Silja ja toisessa Iiris, kolmannessa hymyilee tummatukkainen nuorukainen. Kuvassa on Mostafa, Veikkolaisten ottopoika.

”Mostafa tuli Suomeen 15-vuotiaana eikä osannut sanaakaan Suomea. Viime keväänä, 21-vuotiaana, hän kirjoitti ylioppilaaksi. Hän on lahjakas”, Sari sanoo ylpeyttä äänessään.

Tiet yhtyivät syksyllä 2015, kun Suomeen tuli yhtäkkiä 30 000 pakolaista Lähi-idän maista. Facebook-ryhmät ympäri Suomea alkoivat järjestää Refugees Welcome -piknikkejä, ja Sari järjesti ystäviensä kanssa oman piknikkinsä Espooseen.

Kutsu meni myös kaupunkiin juuri perustettuun alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukseen.

Jalkapallon peluun ja eväiden syömisen jälkeen Sari kutsui muutamia nuoria kotiinsa tekemään ruokaa. Neljästä pojasta tuli perheen kummipoikia.

Mostafa tuli Suomeen 15-vuotiaana eikä osannut sanaakaan Suomea. Viime keväänä, 21-vuotiaana, hän kirjoitti ylioppilaaksi.

”Tuolloin päätin, ettei pojista kukaan tulisi asumaan meille. Perheeni ei sitä halunnut, eikä meillä silloin olisi ollut tilaakaan.”

Yksi kummipojista oli Mostafa, Iranissa paperittomaan pakolaisperheeseen syntynyt ja kurjissa oloissa kasvanut afgaanipoika, joka oli perheen tyttöjen kanssa samaa ikäluokkaa. Hän alkoi käydä Veikkolaisilla muita useammin ja vietti heidän luonaan myös viikonloppuja.

Keväällä 2017 Mostafa sai kesätyöpaikan Espoon hautausmaalta juuri kun hän oli muuttanut vastaanottokeskuksesta Järvenpäähän. Perhe päätti että hän asuu kesän Olarissa; jotta työmatka olisi huomattavasti lyhyempi.

”Loppukesästä kysyimme, mitä tytöt tuumisivat, jos Mostafa asuisi meillä kokonaan. He vastasivat että sehän asuu meillä jo. Ja niin Mostafa muutti meille pysyvästi.”

Mostafa oli täysivaltainen perheenjäsen, jota koskivat samat säännöt kuin perheen omia lapsia. Jos piti viedä koirat ulos, ne vietiin ulos. Jos piti tiskata, piti tiskata. Lomamatkoille pääsivät mukaan kaikki halukkaat.

Lue myös: Lukutaidottoman äidin tytär päätyi avustajaksi eduskuntaan: ”Jos todella haluan jotain, voin saada sen kovalla työllä”

”Kaikki meni hyvin, tosi hyvin. Tottahan meillä välillä oli kiistelyä ja sellaista perusteinimeininkiä, kuten muidenkin lasten kanssa.”

Nelisen vuotta myöhemmin, marraskuussa 2021 Mostafa muutti pois, omilleen asumaan. Esikoistytär Silja oli tehnyt sen vuotta aiemmin, ja Iiris keväällä 2021.

”Kun kuusi ihmistä elää 137 neliössä läpi korona-ajan, elämä on aika täyteläistä. Sitten aika lyhyessä ajassa kolme meistä lähti. Minä ja mieheni saimme omat työhuoneet, mutta silti meille jäi yksi ylimääräinen huone. Se oli kuin jossain mummolassa. Käyttämätön tila, jonka ilma ummehtuu ja jossa on asumaton fiilis.”

Sari Veikkolainen ja Evgeniya Gross katsovat yhdessä Evgeniyan kännykkää. 
Evgeniya seuraa tiiviisti uutisia Ukrainan sodasta. Sari miettii tarkoin, kuinka hän sodasta ja Evgeniyan kokemuksista kyselee.  Kuva: Pekka Holmström

Surkuttelu ei auta

Enää näin ei ole, sillä nyt huone kuuluu Evgeniyalle ja hänen käsitöilleen, helmin ja paljetein koristelluille huopalinnuille. Tavallaan Mostafa tasoitti hänen tietään . Yhden hyvän kokemuksen jälkeen Veikkolaisten oli helpompi avata ovensa Evgeniyallekin.

Evgeniyalta jäivät Odessaan äiti ja isoäiti, Kiovaan ­veli. Ystävät ovat pakosalla ympäri Ukrainaa ja lähimaita.

Läheisten kohtaloa tai sotakokemuksia Sari ei ota puheeksi, koska se voisi olla Evgeniyalle raskasta.

”Hän seuraa uutisia koko ajan, mutta on hyvä, että hänen elämässään on muutakin kuin sotaa. Yritän myös miettiä, mitä oma mielenkiintoni palvelee: tukeeko se vai saavatko kysymykseni hänet ahdistumaan”, Sari kertoo.

Liiallinen surkuttelu on Sarista ärsyttävää.

Pakolaisuus ei ole identiteetti, joka leimaa koko ihmistä, vaan elämäntilanne, joka tulee ja menee.

”Pakolaisuus ei ole identiteetti, joka leimaa koko ihmistä, vaan elämäntilanne, joka tulee ja menee. Mostafakin oli pakolainen kun hän tuli tänne, mutta enää hän ei sitä ole. Hänen elämänsä on nyt täällä Suomessa.”

Mitä Evgeniyasta tulee ja minne hänen tiensä vie, sitä ei vielä tiedä. Periaatteessa hän voi asua Veikkolaisilla niin kauan kuin haluaa.

Sädekehää Sari ei päänsä päälle halua. Hän on tavallinen keski-ikäinen nainen ja auttaa tavalla, joka on hänelle itselleen luontevaa.

”Auttaminen on lisäksi tosi hyvä tapa saada itselle hyvä mieli. Perheemme on saanut siitä paljon enemmän kuin olemme antaneet. Olemme hyvin onnellisia siitä, että saimme Mostafasta uuden jäsenen perheeseemme.”

Vaikka sota yhä ahdistaa, Sarin mieli on nyt levollisempi.

”Teen tämän oman osani, eikä minun tarvitse koko aikaa miettiä, mitä voisin tai mitä minun pitäisi tehdä.”

Juttu on julkaistu Kotilieden numerossa 11/2022.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Ukrainaisen Evgeniyan kotiinsa majoittanut Sari: ”Auttaminen on tapa saada itselle hyvä mieli”

Sinun täytyy kommentoidaksesi.