Ihmiset

Välittämistä vai hallintaa?

Huolehtiminen on välittämistä, mutta liiallisuuksiin mennessään se voi olla jo toisen kontrollointia.

Ylihuolehtija tarvitsee vastinparin, joka suostuu siihen, että toinen järjestelee hänen asioitaan.

Kukapa ei tuntisi äitiä, joka pesee aikuisen lapsensa pyykit ja siivoaa tämän asunnon. Ihan harvinainen ei ole myöskään isä, joka tietää ainoana maailmassa, miten autoa ajetaan tai videoita käytetään.

Ylihuolehtiminen liitetään usein pienten lasten tai nuorten vanhempiin, mutta ylenpalttinen huoli voi kohdistua keneen tahansa: työtoveriin, aikuiseen lapseen, naapuriin, sukulaiseen tai iäkkääseen omaiseen.

Ylihuolehtija perustelee toimintaansa yleensä välittämisellä: hän haluaa tehdä kaikkensa auttaakseen toista.

– Apu voi olla vilpitöntä, mutta ylihuolehtimiseen liittyy mahdollisuus järjestellä muiden asioita, kouluttaja Mari Huusko sanoo.

Jos vanhempi antaa aikuiselle lapselleen ison summan rahaa, hän helposti odottaa, että raha käytetään tarpeellisiin menoihin. Vanhemmalla itsellään on yleensä vankka käsitys siitä, mitä ne tarpeelliset menot ovat.

– Ikävimmillään ylihuolehtiminen on hallintaa ja kontrollointia, vaikkei sitä sellaiseksi ole alun perin tarkoitettukaan.

Lue lisää Kotilieden numerosta 24/2008.

Oletko sinä ylihuolehtija? Onko lähipiirissäsi ylihuolehtija?

Kommentoi

Kommentoi juttua: Välittämistä vai hallintaa?

Äidin silmäterä 50 v.

Onko 50-vuotiaalla tyttärellä pipo päässä lenkkeillessä?
Äitini huolehtii kaikesta ja kaiken aikaa. Luottoa tyttären osaamisesta ei löydy oikein mihinkään asiaan. Huolehtiminen pahenee vuosi vuodelta, notkahdus alaspäin tapahtui isäni kuoleman jälkeen. Muistan jo lapsena vältelleeni monista asioista puhumista äitini kuulleen, koska alkoi se ylenmääräinen huolenpito, joka sai isäni kiristelemään hampaitaan. Nykyisin harkitsen tosi tarkkaan mitä uskallan kertoa itseni ja perheeni asioista (mies, 4 lasta ja koira). Ärsyynnyn huolehtimisesta hirveästi, en kuitenkaan ”kilttinä tyttönä” henno sitä hänelle kertoa kuin lievästi tuhahdellen.
Omien lasteni kohdalla yritän välttää liikaa höösäämistä, useimmiten siinä kohtuullisesti onnistuen. Yöllä kotiin palailevat nuoret taidan kyllä joka kerta odottaa ennen unen saamista (huolestuttava piirre, kenties…).

toinen äidin silmäterä 30+

Olen reilu kolmekymppinen ja äiti yrittää sitkeästi hallita perheeni tapahtumia soittamalla joka päivä ja kyselee kuulumiset. Ihmettelen, miten hänellä riittää kiinnostusta meidän elämää kohtaan? Hän kyselee, miten lapseni aamu meni ja mitä aion tehdä tänään. Eihän joka päivä ole mitään kerrottavaa tai ainakaan ei ehdi kerääntymään kun raportti on annettava päivittäin.

Sitten hän koettaa koko ajan vihjaillen kertoa, miten minun pitäisi äitinä toimia. Hän voi vaikka ohimennen sanoa, että joulusiivous on nyt tehty ja kattoa tässä pyyhin! Minä kiireisenä äitinä en ehdi imuroimaankaan riittävän usein. Se on lannistavaa, sillä minusta katot pyyhitään vain ennen maalausta. Meillä on vain erilaiset käsitykset kotitöistä. Toisaalta en koskaan lapsena leikkinyt äidin kanssa, sillä hän oli aina keittiössä.

On kurjaa, kun en edes enää halua vastata puhelimeen. Jos en vastaa, hän soittaa vielä parikin kertaa. Viikonloppuna ei, sillä silloin mieheni on kotona, eikä hän ilkeä silloin ahdistella.

Olen yrittänyt sanoa kiltisti, että ei ole mitään kerrottavaa joka päivä. Ehkä pitäisi sanoa kunnolla, niin kuin hänkin sanoo mielipiteensä. Onkohan meillä sama kohtalo, kuin edellisellä kirjoittajalla, joka on 50-vuotias?

Likasanko

Mieheni vanhapoikaveli on sitä mieltä, että minä olen hengenvaarallinen ja haitallinen ihminen eikä mieheni saisi olla kanssani naimisissa. Hän tahtoo, että muutan pois. Hän soittaa joka aamu klo 8:30 tarkistaakseen, että mieheni on elossa. Verukkeena hänellä on säätiedotusten kertominen, vaikka meillä on itselläkin tv ja radio. Hän istuu pihalla sellaisessa paikassa, että näkee kaikki ihmiset jotka kulkevat talomme ovesta sisään tai ulos. Tälle väijymiselle on verukkeena, että hän odottaa mieheni antavan hänelle töitä (mies on sairaseläkeläinen ja proteesi molemmissa lonkissa). Kun appiukko kuoli, lanko syytti minua ja sanoi minun lavastaneen tekemäni murhan tapaturmaksi. Kun anoppi kuoli, hän väitti vanhainkodin henkilökunnan laiminlyöneen syöttämisen (anoppi oli 96v ja pahasti dementoitunut). Kaikki huono, mitä maatilallamme tapahtuu, on hänestä minun vikani. Kaikki hyvä, mitä tapahtuu, on vain ja ainoastaan hänen ansiotaan ja mieheni pitäisi olla hänelle ikikiitollinen siitä. Kun tulemme autolla kotiin, marssii lanko omasta tuvastaan tarkistamaan mieheni hyvinvoinnin, taaskin sillä verukkeella että hän kertoo radion sää- ja liikennetiedotteet. Jos mieheni onnistuu poistumaan kotoa veljensä huomaamatta, alkaa mahdoton puhelinrumba ja lankoni soittaa vaikka viikon yötä päivää että saa vastauksen. Lankoni sanoi kerran, että pilasin hänen hyvän suunnitelmansa. Hän aikoi ryhtyä yhdessä veljensä kanssa viljelemään tilaa ja heidän piti olla ikuisia poikamiehiä ja yhdessä maailmanloppuun asti. Siitäkin huolimatta sillä tavalla, vaikka sanoin hänenkin joskus kuolevan ja kukas sitten jatkaa viljelyä (hän ilmoitti jatkavansa vielä kuoltuaankin, JOS sattuu kuolemaan…)
Nai talonpoika niin nait koko ihanan suvun!

Likasanko

Siis lankomieheni on se lonkkavikainen ja sairaseläkkeellä. Mieheni ja minä ollaan terveitä.

Oljastiina

Anoppini osaa pelätä tuota määräilyä ja höösäämistä, hän yrittää olla hienotunteinen. Hän ei kuitenkaan huomaa, että hän yrittää säädellä toisten tunteita läheisriippuvaisesti. Lapsilla ei saisi olla koskaan paha mieli, aikuisten pitäisi seistä vaikka päällään että lapset olisivat tyytyväisiä. Toisaalta hän kuitenkin käyttää omaa pahaa mieltään syyllistäen kasvattamiseen; hän ei uskalla sanoa, että lapsi teki väärin ja tuhmasti, vaan hän valittaa kuinka paha mieli hänelle tuli.

Kiinnostaisi tietää, mistä tällainen yliherkkyys on tullut.

katkeroitunut tytär

Minun äitini haluaa tietää kaiken mitä minulle ja kahdelle sisarukselleni kuuluu. En vastaile hänen puheluihin kuin silloin kun jaksan puhua kanssaan. Lisäksi hän haluaa kertoa miten asiat tulisi tehdä, kodinhoito ja siivous ym. ja nuorempana olin sille erittäin altis etenkin roolissani äitinä ja vaimona. Hän myös tietää milloin minun, nelikymppisen naisen on käytettävä pipoa(!) ja milloin ei. Kun sisareni matkustaa jonnekin niin jatkuvasti on oltava yhteydessä että kaikki on varmasti hyvin, ettei vaan satu mitään onnettomuutta. Sisareni suostuu tähän ja hyväksyy sen ilmeisesti aivan luonnollisena osana elämäänsä.
Lapsena äitini myös vetosi syyllistämiseen kasvattamismenetelmänä kuten edellisessä kommentissa, jos en totellut niin äiti vetosi että jos en käyttäydy jollain hänen tahtomallaan tavalla niin äidille tulee paha mieli. Se on alhaista ja erittäin halveksuttavaa. Toisaalta siinä mitä hän sanoi että hänelle tulee paha mieli hän oli erittäin oikeassa:hän ei kestänyt eikä kestä vieläkään negatiivisten tunteiden ilmaisuja tai konfliktitilanteita ja välttää niitä tai ohittaa ne aivan sumeilematta. Ne ehkä nostavat jotain tunteita hänen omasta psyykestään esiin jota hän ei pysty kohtaamaan, näin olen asiaa itselleni selitellyt. Jotain tosi kipeää sen täytyy olla hänelle itselleen jos hän ei pystynyt kohtaamaan lapsen vihaa, surua, avuttomuutta tai pettymystä. Toisaalta sitten huolehditaan ja keskitytään arjen mitättömiin pikkuasioihin mistä haetaan järjestystä elämään, ikään kuin sillä korvattaisi tunteiden tasolla hylkääminen. Ja halutaan että kaikki olisi hyvin ja näyttäisi ulospäin hyvältä, aina olisi siistiä ja kaunista vaikka sielu kuinka itkisi. Näin lapsena sen olen kokenut ja siitä olen edelleen katkera. LIsäksi joudun aikuisena kestämään naurettavaa asioihin puuttumista ja minun on tosi vaikea sanoa hänelle että tämä ei kuulu sinulle vaan välttelen ennemmin tilanteita jossa joudun rajaamaan hänen ja omaa reviiriäni.

Maisa

Entinen anoppini oli loistava kaikessa mitä hän teki ja niinpä hänen maailmansa järkkyi kun virheetön poika-kulta meni naimisiin tavallisen kuolevaisen kanssa, jonka äiti vielä oli eronnut ja poltti tupakkaakin! En ollut koskaan joutunut moisen tyypin kanssa ennen takemisiin, siihen asti olin aina pärjännyt mottonani ”Puhumalla asiat selviävät”. (Tämä tapahtui jo 70-luvulla.)
Hän oli lähikaupan myyjien kanssa tuttu ja tulin huomaamaan että kaikki mitä ostin, raportoitiin anopille. En enää, onnekseni, muista kaikkea, mutta kyllä otti aivoon kun hän esim. haukkui minua laiskaksi, jos keitin silloin uusia pussikeittoja, mutta kun oma tyttärensä keitti niin ne olivat ”hyviä välipaloja”.
Asuimme aviol. ensimmäiset vuodet samassa talossa ja huushollimme tutkittiin säännöllisesti töissä ollessamme. Jos anoppia ei miellyttänyt joku astiamme, hän heitti sen pois kysymättäkään minulta mitään. Jos poika-kulta oli illalla viivähtänyt kapakassa enkä ollut heti aamulla pessyt paitaa niin johan olin siivoton nainen. Miehen laitoin kerran sanomaan anopille että ULOS, kun tämä tuli haukkumaan kun tulimme hänen mielestään liian myöhään kotiin. Oven sulkeuduttua loukkaantuneen anopin perästä, pääsi mieheltä itku. Kun aloin pitää ovea reikelissä ettei nyt aina tule sisään milloin tykkää, kuuli koko lähipiiri millainen miniä hänellä on. Mieheni ollessa poissa kotoa,jos meillä kävi vieraita illalla, anoppi tuli taskulampun kanssa tuikkimaan ikkunan alle. Se jotenkin huvittikin kun hän ei tajunnut että kyllähän pimeästä sisälle valoon näkee ilman taskulamppuakin.
Olimme olleet n. 7-8 v. naimisissa kun anoppi ensimmäisen kerran hymyili minulle. Ihan oikeasti: katselin ympärilleni että onko vierelläni joku, jolle hän hymyilee. Ei ollut.
Tarinalla oli minun kannaltani onnellinen loppu: Anoppi itki kun menimme naimisiin mutta niin hän itki sittenkin kun erosimme.

Riina

Olipa mielenkiintoista luettavaa!.Tunnistin itseni näistä kommenteista.Yritän ottaa etäisyyttä ja antaa tyttäreni perheen elää omalla tavallaan tästä eteenpäin.Heiltä kuitenkin toivoisin hieman ymmärrystä että me äidit emme suinkaan tarkoituksella ole häiriöksi, vaan se kaikki on välittämistä.Olisi kiva myös jospa he soittaisivat kun heille sopii ja kertoisivat kuulumisia.Soittoja tulee yleensä vain silloin kun tosi tarve,eli rahahuolia,lasten hoitoapua,koiran hoitamista ym.Me elämme lastemme elämää heidän rinnallaan kaikesta huolimatta.Meille on vaikeaa olla ulkopuolisena kaikesta.Tästä eteenpäin kysyn koska voin vierailla heillä,sillä useasti tunnen etten ole juuri nyt tervetullut.Ajattelen myös sanoa ei kun kysellään voiko lapset ja heidän kaverinsa tulla lomaa viettämään mummolaan.Useasti se on meille kova pesti.Työmäärä tuplaantuu ja ruokakaan ei ole ilmaista.Me mummit ja anopit tarvisemme myös oman rauhamme.Hyvää talven jatkoa ja aurinkoisia päiviä!

Vastaa käyttäjälle toinen äidin silmäterä 30+Peruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.