Vapaaehtoistyö: ”Auttaminen antaa voimaa”

Lapsena Sinikka Backman, 67, nukkui kuusen alla ja tunsi olevansa vääränlainen. Oma paikka löytyi lopulta ruokajakelusta.

Sinikka Backman

”Toiset ihmiset harrastavat juoksemista, minä auttamista. Kun autan vaikeuksissa olevia elämän syrjään kiinni, jaksan itse paremmin. En ajattele olevani hyväntekijä vaan ennemminkin välikappale.

Vuodesta 1998 lähtien olen ollut vapaaehtoisena Herttoniemen seurakunnan elintarvikejaossa Myllypurossa. Tämän vuoden alusta olen työskennellyt Myllypuron elintarvikeapu ry:n toiminnanjohtajana ja saan siitä pientä palkkaa.

Junailen ruokajakoa, jaan välillä itsekin leipää ja vedän kuntouttavaa työtoimintaa syrjäytetyille ihmisille. Se on ollut itselleni hyvin palkitsevaa.

Tämä työ on kuin räätälöity minulle, koska pystyn hyödyntämään siinä omia kokemuksiani. Olen kokenut elämässäni niin raskaita asioita että en uskalla niitä aina ajatellakaan. Joulunpyhät ovat minulle vaikeat, koska muistot nousevat silloin pintaan. Ennen vietin suuria perhejouluja. Nyt en jaksa niitä enää järjestää. Minusta on tullut yksinäisyyteen taipuvainen.

Turvaton lapsuus

Lapsuuteni oli turvaton. Olin ainoa lapsi ja asuin vanhempieni kanssa Jyväskylän maalaiskunnassa. Vanhempani pitivät matkustajakotia ja baaria ja isä ajoi myös bussia. Heillä oli molemmilla alkoholiongelma. Muistan, miten jo hyvin pienenä myin rekkakuskeille kahvia jakkaralla seisten, jotta yletyin tiskille. Vanhempani olivat sammuneina yläkerrassa.

Vanhempieni tappeluita pakenin läheiseen metsään. Otin mukaani peiton ja kolme herätyskelloa, jotta varmasti heräsin ajoissa kouluun. Nukuin kuusen juurella.

Tunsin, että vanhempani vihasivat minua. He haukkuivat minua rumaksi ja sanoivat, ettei minun kannata käydä kouluja. Äitini oli erityisen julma.

Sain vanhemmiltani hyväksyntää vain tekemällä työtä. En muista koskaan istuneeni heidän sylissään enkä sitä, että he olisivat sanoneet rakastavansa minua. Siksi minun on vaikea myös sanoa sitä omille lapsilleni. Yritän osoittaa sen muilla tavoin, vaikka ruokaa laittamalla.

Olin neljätoistavuotias, kun viisi poikaa raiskasi minut matkustajakodissa. Mietin, että oliko sekin minun vikani.

Turvana mummo

Lapsuuteni turva oli Maria-mummo, joka asui muutaman kilometrin päässä. Muistan miten hän usein risti ryppyiset kätensä. Hänen rukouksensa ovat kantaneet minua. Muistan, kuinka ajoimme yhdessä reellä kirkkoon.

Menin naimisiin 18-vuotiaana, jotta pääsin pois kotoa. Hetken elimme mieheni kanssa onnellisina ja saimme kaksi lasta. Pian tapahtui kuitenkin katastrofi. Olimme marjaretkellä, kun kolme ja puolivuotias tyttäremme pääsi tienlaidassa irti isänsä kädestä ja jäi auton alle.

Ensimmäisen yön pakkasin shokissa tytön vaatteita. Paikkakunnan kätilö toi minulle kuolemanjälkeistä elämää käsittelevän kirjan ja lääkäri määräsi pillereitä. Muuta apua emme saaneet. Mieheni meni tapahtuneesta sekaisin ja ryhtyi riehumaan kotona aseen kanssa. Muutaman kuukauden päästä hän tappoi itsensä.

Tätini ja setäni järjestivät minulle ja toiselle tyttärelleni asunnon Helsingin Vallilasta. Elettiin 1970-lukua. Tein kolmea työtä, jotta pärjäsimme. Olin muun muassa Valintatalon iltakassana ja Kauppahuone Pajusella. Kova työnteko on ollut minulle aina olemassaoloni oikeutus.

Väkivaltainen avioliitto

Menin uuteen avioliittoon vuonna 1979, ja saimme mieheni kanssa kolme lasta. Liittomme oli väkivaltainen ja lähdin siitä lasten takia 1990-luvulla.

Jälkikäteen olen miettinyt, että olenko hakeutunut tällaisiin suhteisiin, koska olen tuntenut olevani niissä ”mukavuusalueellani.” Olen miettinyt sitäkin, että ehkä olisi ollut parempi, että en olisi koskaan mennyt naimisiin. Mutta silloin minulla ei olisi ainutkertaisia lapsiani ja lapsenlapsiani.

Olen elänyt elämäni pelon keskellä ja siksi olen jatkuvasti varuillani. En esimerkiksi uskalla ottaa lapsenlapsiani luokseni yökylään kun pelkään, että heille sattuu jotain.

Burnout vei sairauseläkkeelle

Viisikymppisenä, keskisuuren siivousfirman toimitusjohtajana paloin loppuun ja jäin sairauseläkkeelle. Uuvuin työssä pikkuhiljaa. Luulen, että taustalla vaikutti rankka henkilöhistoriani. Lääkäri ihmettelikin, kuinka olin jaksanut siihenkin asti.

Menetys, josta en ole vieläkään päässyt yli, on toisen poikani kuolema seitsemän vuotta sitten. Hän kuoli 30-vuotiaana aortan repeämiseen. Jarkon hautajaiset ja omat 60-vuotispäiväni olivat peräkkäisinä päivinä.

En olisi selvinnyt ilman seurakunnan tukea. Tunnin päästä pojan kuolemasta pappi seisoi oveni takana. Seurakunta laittoi hautajaiset puolestani. Jarkolla oli elämässään vaikeuksia, mutta me olimme hyvin lähellä toisiamme. On vaikeaa päästää hänestä irti. Ihan äskettäin laitoin pojan viimeisiä tavaroita pois.

Nykyisin ajattelen, että hyvä kun sairastuin työuupumuksen. Ilman sitä minulta olisi jäänyt elämä elämättä. Suoritin elämää tekemällä valtavasti töitä. Burn outin aikaan kävin ryhmäterapiassa, mutta muuten en ole terapioissa ollut.

Sinikka Backman

Vaikeuksissa olevien ja köyhien auttaminen on sitä, mitä haluan tehdä. Tämä työ on tuonut minut lähemmäksi Luojaani. Olen käynyt myös sielunhoitokurssin mutta en vieläkään tiedä, miten sitä sielua pestään.

Leipäjonoista näyttää tulleen pysyviä

On raskasta nähdä, että ihmiset eivät jaksa elää ongelmiensa keskellä. Jotkut juovat itsensä hengiltä. Se järkyttää ja raivostuttaa eniten, että elämme vuotta 2014, ja leipäjonoista näyttää tulleen pysyviä.

Liikuntamyllyn lastauslaiturin jonossa, kolmesti viikossa, seisoo joka kerta 600-900 ihmistä. Siellä on nykyään paljon myös pikkulapsiperheitä ja jopa yli 90-vuotiaita vanhuksia.

Eihän yhdenkään lapsen paikka pitäisi olla ruokajonossa. Se, miten kohtelemme vanhuksiamme ja lapsiamme, antaa kuvan yhteiskunnastamme. Meille pitäisi saada kansalaispalkka. Ei tämä muuten ratkea. Viime joululta muistan elintarvikejaosta
tilanteen, jossa sain antaa eräälle lapsiperheelle pulkan. Se näytti todella ilahduttavan heitä.

Elämässäni on nyt pääsääntöisesti kaikki hyvin. En aina muista edes ikääni. Sydämeltäni olen yhä 16-vuotias. Olen intohimoinen ruoanlaittaja, ja vietän kesäni Herttoniemen seurakunnan leirikeskuksessa emäntänä. Nuoret tulevat usein keittiöön juttusilleni. Kuka puhuu bulimiastaan, kuka mistäkin. Olen saanut heiltä jälkikäteen kortteja, jotka saa aikanaan lukea omissa hautajaisissani.

Helsinki-palkinto auttamistyöstä

En ole kaivannut tekemisistäni julkista huomiota tai palkintoja, koska minulla on ainainen tunne, että en ole tehnyt tarpeeksi. Viime kesänä minulle myönnettiin kuitenkin Helsinki-palkinto. Se oli mentävä noutamaan. Ja on minulle myönnetty Vuoden Myllypurolaisen -tittelikin.

Se oli mukavaa, kun kaupunginjohtaja Jussi Pajunen vieraili muutama vuosi ruokajaossamme. Hänellä piti olla kiireinen aikataulu, mutta hän jäikin luoksemme melkein puoleksi päiväksi.

Nykyään osaan pitää vapaatakin. Olen jo luopunut joistakin tehtävistäni, mutta elintarvikejakelusta haluan pitää kiinni.

Herään joka aamu neljältä. Ikkunastani näkyy metsä. Kuljen mielelläni metsässä, kudon, askartelen ja joskus lähden matkoille. Israelissa olen käynyt monta kertaa.”

Teksti: Essi Salonen
Kuvat: Mirva Kakko/ Otavamedia

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 26/14.

Keskustelu

Kommentoi juttua: Vapaaehtoistyö: ”Auttaminen antaa voimaa”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X