Etämummo ikävöi iltaisin

Kaukana asuva isoäiti ei haluaisi jäädä pelkäksi juhlamummoksi, vaan olla läsnä lapsenlapsen arjessa. Tuula ja Annikki kertovat miten välimatka vaikuttaa.

Tuula Kasanen, 71, pakkaa jo matkalaukkua kotonaan Helsingissä. Hän on pian lähdössä Berliiniin hoitamaan 3-vuotiasta Liliä, kun tyttären perheeseen on syntymässä uusi vauva. Tuulan kolme lastenlasta ovat 3–9-vuotiaita. Hän ei ole kertaakaan kieltäytynyt, jos jompikumpi tytär on pyytänyt lastenhoitoapua. Ei, vaikka hoitaminen voi tarkoittaa esimerkiksi lentoa Saksaan.

Tuulasta tuli mummo yhdeksän vuotta sitten, kun hän oli siirtymässä eläkkeelle toimittajan työstään. Seuraavat lastenlapset syntyivät hänen eläkkeellä ollessaan. Niinpä Tuulalla on ollut mahdollisuus viettää aikaa lastenlastensa kanssa ja käydä näitä tapaamassa heidän kotonaan.

Toinen tyttäristä asuu perheineen Berliinissä, toinen Kirkkonummella. Sen Tuula on yllätyksekseen huomannut, että etäisyydet eivät nykymaailmassa ole välttämättä ihan suhteessa toisiinsa. Berliini tuntuu olevan yhtä lähellä – tai kaukana – kuin Kirkkonummi.

– Tapaan noin kerran puolessatoista kuukaudessa sekä Berliinissä että Kirkkonummella asuvia lastenlapsiani. Koen olevani etäisovanhempi suhteessa kaikkiin lastenlapsiini, koska en aja autoa. Lento Berliiniin kestää vajaat kaksi tuntia, ja lentokentältä on lyhyt matka tyttäreni luo. Matka Kirkkonummen Evitskogiin kestää melkein yhtä kauan, Tuula kertoo.

Kielitaito pysyy yllä

Tuulan tyttäret ovat aina kunnioittaneet äitinsä omaa elämää ja pyytäneet apua harkitusti ja hyvissä ajoin. Aina Tuulan ei tarvitse matkustaa lastenlasten luo. Kun Saksassa asuva tytär käy työmatkalla Helsingissä, hän ottaa yleensä tyttärensä Lilin mukaan. Silloin Tuula leikkii aamusta iltaan pikkuneidin kanssa.

Tuulan kaikki lastenlapset puhuvat suomea, mutta jokaisen lähikieli on joko ruotsi tai saksa. Tuula on Kirkkonummella asuvien tyttärenpoikiensa Eliaksen ja Rasmuksen lähes ainoa ydinperheen ulkopuolinen suomenkielinen kontakti.

– Lastenlasten kielitaidon parantaminen on yksi päätehtävistäni. Kieli on itselleni tärkeä ja rakas asia, ja huomaan, että heillä kaikilla on heikkouksia suomen kielen kanssa, Tuula sanoo. Hän on myös tilannut Kirkkonummella asuville pojille Aku Ankan.

Berliinissä asuvalle Lilille Tuula lukee satuja ja kertoo tarinoita. Lili ja isoäiti myös laulavat paljon; Lilin lempilaulu on ”Ihahaa, ihahaa, hepo hirnahtaa”. Myös videopuhelut mahdollistava Skype-ohjelma on ahkerassa käytössä. Pieni Lilikin osaa esitellä lelujaan ja piirustuksiaan kameralle. Hän pussaa ja paijaa isoäitiä ruudun takaa.

– Mutta ei hän jaksa kovin kauaa olla kiinnostunut virtuaalimummostaan, sanoo Tuula ja naurahtaa.

Skypen käyttäminen on Tuulan mielestä helppoa ja vaivantonta. Hän suosittelee sitä kaikille muillekin etäisovanhemmille, sillä on tyystin eri asia nähdä lapsen ilmeet ja eleet kuin kuulla pelkkä ääni.

On helppoa olla puuttumatta

Vaikka Tuula on eläkkeellä löytänyt mukavia uusia harrastuksia, hänellä ei olisi mitään sitä vastaan, että lapsenlapset asuisivat lähempänä. Aina ei viitsi häiritä ja soitella, mitä lapsille kuuluu. Hän miettii lastenlasten kuulumisia usein iltaisin, kun on sammuttanut lukulampun.

– Minulla on aikaa turhillekin huolille ja peloille. Pelkään, että joku tulee ja nappaa rakkaat lastenlapseni, kun mummin valvova silmä ei ole paikalla. Tai että heille sattuisi vakava vahinko enkä pääsisi nopeasti paikalle, Tuula kertoo.

On etäisovanhemmuudessa myös hyvät puolensa, sen Tuula myöntää. Maantieteellisen etäisyyden vuoksi on helppo välttää liikaa puuttumista lasten ja lastenlasten elämään. On helpompaa antaa vanhempien kasvattaa rauhassa oma jälkikasvunsa ja keskittyä viettämään lastenlasten kanssa todellista laatuaikaa.

– Tapaan lastenlapsiani sen verran harvoin, että minulla ei ole heidän kanssaan arkirutiineita. Kun näemme, omistaudun heille kokonaan. Annan heille kaiken aikani ja huomioni.

Tuntui pahalta, kun lapsenlapsi ei tunnistanut

Annikki Elomaa ei ole koskaan harmitellut lentolippujen hintoja. Mutta joskus pitkä välimatka lapsenlapsiin on aiheuttanut itkukohtauksia lentokentällä.

Annikki Elomaa, 67, napsauttaa tietokoneen auki ja tutkii, ovatko Yhdysvaltojen Detroitissa asuvat pojantyttäret Maija ja Anja ladanneet Facebookiin uusia valokuvia. Annikin lapsenlapset asuvat kaukana. Hänen tyttärensä lähti koulun jälkeen Ruotsiin keräämään opiskelurahoja ja jäi sille tielle tavattuaan tulevan aviomiehensä. Annikin ensimmäinen lapsenlapsi Annika syntyi 1980-luvun lopulla Ruotsin Knivstassa.

Annikki päätti, että ei anna etäisyyden vaikuttaa. Hän kävi Annikaa tapaamassa kaksi kertaa vuodessa ja hoiti tyttöä aina viikon kerrallaan. Mummi ja lapsenlapsi laskivat pulkalla ja kävivät katsomassa hevosia. Annikin poika taas ilmoitti 23-vuotiaana lähtevänsä Yhdysvaltoihin amerikkalaisen tyttöystävänsä kanssa ilman paluulippua. – Kun sain tietää miniän olevan raskaana, ajattelin mieli haikeana, että tulen olemaan tuhansien kilometrien päässä, kun vauva syntyy.

Tunnekuohut laantuivat

Alkuaikoina lähdöt ja eroaminen lapsista ja lastenlapsista olivat kamalia. – Kaikki itkivät ihan solkenaan lentokentällä, Annikki muistelee. Tunnekuohut ovat laantuneet, ja Annikki on tottunut lähtöihin. Mutta miltä se tuntuu, että joka kerran, kun haluaa nähdä lapsenlapsensa, on ostettava satojen eurojen lentolippu? – Lentolipun hinta ei ole koskaan harmittanut, vaan ennemminkin pitkät välimatkat, jotka ovat estäneet arkisen kanssakäymisen. Nuorempana olin kateellinen niille ystävilleni, joiden lastenlapset asuivat samassa kaupungissa, Annikki kertoo. Poika toimii tulkkina

Annikin kaikki neljä lastenlasta ovat nyt 17-25-vuotiaita. Ruotsissa asuvan Annikan veljeä Niklasta ja Amerikassa asuvia pojantyttäriä Maijaa ja Anjaa Annikki on ehtinyt tavata vain kerran tai kaksi vuodessa silloin kun nämä olivat pieniä. – Elämäntilanteeni oli 1990-luvun alussa sellainen, että lastenlapsia ei ollut mahdollista nähdä niin usein kuin olisin halunnut.

Ruotsissa asuva Niklas aristelee puhua suomea, kun muita ihmisiä on paikalla. Annikki taas ei puhu ruotsia. Yhdysvalloissa asuvat pojantyttäret Maija ja Anja sen sijaan eivät puhu lainkaan suomea, eikä Annikki puhu paljoa englantia. – Kielimuuri ei niin paljoa haitannut, kun lapset olivat pieniä. Leikkiä ja halata voi ilman yhteistä kieltäkin.

Yhdysvalloissa käydessään Annikki puhuu englantia niin paljon kuin pystyy, ja hänen poikansa toimii tulkkina. Mutta kun yhteinen kieli puuttuu, ei ymmärtäminen ole aina helppoa. – Amerikkalaiset lapsenlapseni ovat jääneet kielimuurin ja pitkän välimatkan takia etäisemmiksi kuin Ruotsissa asuvat. Se on pitänyt hyväksyä, koska sille en ole voinut mitään. Tutustuminen alkoi alusta

Ruotsissa asuvalla tyttärellä on ollut tapana käydä perheineen joka kesä Helsingissä. Kerran 1990-luvulla Annikki istui lähikaupan kassalla, kun tytär tuli nelivuotiaan Niklasin kanssa tervehtimään. Niklas osoitti sormellaan mummiaan ja kysyi äidiltään ruotsiksi: ”Kuka tuo täti on?”. – Olin työvuorossa, joten tunteet piti siinä hetkessä työntää syrjään. Ei tunnu mukavalta, kun lapsenlapsi ei tunnista mummoaan. Tutustuminen piti aloittaa tavallaan alusta, Annikki sanoo.

Nykyään hän pitää lastenlapsiinsa yhteyttä sähköpostilla ja Facebookilla. – Amerikassa asuvat tytöt ovat aktiivisia Facebookin käyttäjiä ja lataavat sinne paljon kuvia. Olen pystynyt seuraamaan hyvin tyttöjen elämänvaiheita.

Annikin miesystävä kuoli viisi vuotta sitten, ja välillä hänestä tuntuu, että omaa aikaa on turhankin paljon. Yksinäinen olo iskee erityisesti juhlapyhinä. Viime joulun Annikki vietti kylpylässä. Annikki on tottunut maantieteelliseen etäisyyteen, mutta silti hän odottaa aina lastenlasten näkemistä. – Joskus harmittelen, että en ole ollut todistamassa arkisia hetkiä, jolloin lapsenlapseni ovat oppineet konttaamaan, kävelemään ja puhumaan.

Vinkit etäisovanhemmalle

1. Käytä tekniikkaa hyväksi. Tutustu puhelimen lisäksi Skypeen ja Facebookiin. Netti helpottaa yhteydenpitoa kaukana asuviin lastenlapsiin, ja sen käyttäminen on puhelinta halvempaa.

2. Pidä säännöllisesti yhteyttä ja soita lapsenlapselle henkilökohtaisesti.

3. Pidä huoli, että tapaat lastenlapsia riittävän usein, kun he ovat pieniä. Silloin luodaan kiintymyssuhde. Älä anna yhteyden katketa lapsuusvuosien jälkeen.

4. Ole henkilökohtaisesti läsnä lastenlapsille ja omistaudu heille, kun tapaatte. Leikkikää ja tehkää asioita yhdessä.

5. Lue satuja ja kerro tarinoita omasta elämästäsi. Lapset rakastavat tarinoita ja he haluavat kuulla, millaista oli ennen vanhaan. Samalla he tutustuvat sinuun ja suomalaiseen kulttuuriin, jos asuvat ulkomailla.

6. Älä tuputa tavaroita lastenlapsille. Heillä on jo kaikkea. Suurimman vaikutuksen tekevät yhteiset seikkailut ja aito vuorovaikutus.

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 12/2013

Teksti: Jaana-Miriam Mustavuori Kuvat: Kai Widel