Aina piti olla valmiina lähtemään. Sellainen oli Eeva Kilven lapsuus.

Jatkosodan alkamispäivänä 12-vuotias Eeva seisoi Vuoksenniskan aseman edessä kiveyksellä. Asemalla oli paljon ihmisiä. He odottivat junaa, jolla pääsisi pois.

Eevan serkku Seppo alkoi laulaa, pieni poika kajautti ilmoille Sillanpään marssilaulun. ”Kotikontujen tienoita tervehtien tämä laulumme kaikukoon, yli peltojen, vetten ja tunturien, aina Hangosta Petsamoon.”

Tuohon hetkeen kiteytyy sotaan tottuneen lapsen tunnelma, Eeva Kilpi, 88, miettii nyt kotonaan Espoon Tapiolassa.

Eevan nelihenkinen perhe asui ennen talvisodan syttymistä Hiitolassa, Raivattalan kylässä. Viipurin lääniin kuuluva Hiitola oli rautateiden risteysasema ja pommituksille altis. Perheen äiti, kaksi tytärtä, mummi ja tädit lähtivät talvisotaa pakoon tuttavien luo Savoon, Kolkontaipaleelle.

Sotien välissä isä sai hankittua talon Vuoksenniskalta, läheltä Imatraa. Perhe pääsi vielä vielä kerran palaamaan rantatöyräällä seisoneeseen kotitaloon Hiitolaan, kunnes joutui jättämään kodin lopullisesti vuonna 1944.

”Lähtöjä oli lapsuudessani niin monta.”

”Älä anna sodan tulla”

Sota ja sen pelko värittivät Eeva Kilven koko lapsuutta. Äitiä painoivat hänen kokemansa kansalaissodan kauhut, ja hän puhui niistä lapsillekin.

Kun talvisodan uhka alkoi leijua, Eeva ryhtyi seuraamaan lehtiä ja radiota ja kuunteli tarkasti, mitä aikuiset puhuivat.

Eeva_Kilpi_1

Eeva Kilpi ei tunne itseään vielä vanhukseksi.

Kerran Eeva käveli isänsä ja mumminsa kanssa Hiitolan asemalta kotitalolle päin. Kun isä kertoi kaavailemistaan metsäkaupoista, mummi totesi: ”Ryssä ne kumminkin vie.”

Eeva oli suurella mielikuvituksella varustettu herkkä lapsi. Välillä sydän tykytti rinnassa hirvittävästi, kuin se olisi ollut poissa sijoiltaan. Silloin Eeva kiedottiin vihreään villahuiviin, laitettiin puusohvan kannelle lepäämään ja annettiin kamferitippoja.

Kun sodan pelko kävi hallitsemattomaksi, Eeva rukoili. Äiti oli opettanut sen tyttärelleen. Joskus Eeva rukoili metsässä, metsä oli hänen turvapaikkansa.

”Erään kerran olin leikkitovereideni kanssa harjulla, jossa kasvoivat kangasvuokot. Komensin lapset polvilleen, ja rukoilimme yhdessä: Hyvä Jumala, älä anna sodan tulla”, Eeva Kilpi muistaa.

Muistot evakkomatkoista nousevat yhä uniin. Junat, joissa kuljettiin, olivat täpötäynnä sotilaita ja aseita. Lapset nukkuivat missä taisivat.

”Olen nähnyt unta, jossa on pimeää ja ahdasta. Mie olen ihmispaljoudessa suojautumassa jollain tavalla. Jokin kova ääni kuuluu. Ihan kuin pommien äänet, vaikka en ole itse koskaan ollut pommituksessa.”

Toki lapsuudessa oli myös onnen hetkiä. Eeva kulki mielellään metsässä ja lammen rannalla. Syntyi läheinen suhde luontoon, mikä näkyy läpi hänen kirjallisen tuotantonsa.

Kaverina retkillä kulki perheen ajokoira Kaija. Kotitalon ja Raivattalan lammen välissä oli niitty, jolla kasvoi kulleroita. Niiden keskellä Eeva ja Kaija usein kahlasivat yhdessä, Kaija kaulaansa myöten.

”Mie tykkäsin Kaijasta ihan hirveästi. Se oli hyvä koira mutta liian lihava. Se kävi usein syömässä Hiitolan asemaravintolassa, jota mummini piti.”

Kun isällä oli aikaa, hän luki kirjoja ja kertoi Eevalle seikkailuromaanien juonia, esimerkiksi Monte-Criston kreivin ja Kolmen muskettisoturin tapahtumia.

Äiti oli aito karjalainen sielu, joka itki ja nauroi, oli kätevä ja kipakka.

”Äidiltä opin, että elämässä ei ole muuta mahdollisuutta kuin kohdata kaikki tunteensa.”

Pakolaiset koskettavat

Tammikuussa 2016 Tapiolan tienoot ovat peittyneet lumeen. Pakkanen on kova. Eeva Kilpi istuu rivitaloasunnossaan ja katsoo tv-uutisista, kuinka pakolaiset lapsineen ja kantamuksineen pyrkivät maasta toiseen.

Talvisodan kylmyys ja evakkous nousevat vahvoina mieleen.

Eeva Kilpi tuntee suurta neuvottomuutta Euroopan pakolaistilanteen edessä.

”Mie säälin heitä kovasti. He ovat joutuneet lähtemään kodeistaan ja tulleet aivan vieraaseen kulttuuriin, ymmärtämättömien ihmisten keskelle. Me suremme täällä omia surujamme. Emme kykene täysin ymmärtämään heidän lähtökohtiaan.”

Pakolaisiin kohdistettuja väkivallantekoja Kilpi ei voi ymmärtää.

”Mitä ihmettä tapahtuu sellaisen suomalaisen mielessä, joka käyttää väkivaltaa torjuakseen hädänalaiset tulijat?”

Eeva_Kilpi_4

Eeva Kilpi on yhä kiitollinen ihmisille, jotka ottivat karjalaiset vastaan. ”Nykyiset pakolaisetkin pitää ottaa vastaan ja katsoa, kuinka pärjätään yhdessä.”

Karjalan evakkojen tilanne oli erilainen.

”Vaikka olimme eri heimoa ja meillä oli murteemme, tulimme oman kansan keskuuteen.”

Eeva Kilvelle muistuu mieleen, kuinka evakkokuljetukset hevosineen ja täpötäysine kuormineen tukkivat tiet. Kaikki kulkijat yrittivät kuitenkin kestää tilanteen. Apua annettiin jokaiselle, joka sitä tarvitsi.

”Sopu antoi sijaa. Myös täyteen ahdetuissa evakkojunissa. Kaikki olivat niin tasa-arvoisesti hädänalaisia, ettei syntynyt paremmuusjärjestyksiä.”

”En jaksa enää lähteä”

Eeva Kilven auto, Toyota Corolla vuosimallia 1984, seisoo pihassa lumen alla. Eevaa harmittaa, ettei hän enää uskalla sen rattiin.

Autoilu tarkoitti vapautta, Eeva karautti Corollalla kesiksi mökille Mikkeliin. Siellä hän on kirjoittanut suurimman osan noin 30 teosta käsittävästä tuotannostaan.

Nykyisin Kilpi olisi mieluiten rauhassa kotonaan. Hän ei välittäisi lähteä minnekään. Lähteminen ahdistaa, evakkoon lähtiessä kun piti aina nopeasti päättää, mitä ottaa mukaan ja mitä jättää. Tavarat odottivat vuoteen vieressä nyssäköissä, ja nyssäköitä Eevalla on yhä.

”Poikani ovat moittineet minua, kun minua pitää aina patistella lähtemään.”

Eeva Kilpi arvelee, että sotalapsuus teki hänestä ikuisen ikävöijän ja kotiin kaipaajan. Huolekkaan luonteen.

”Yritän olla luhistumatta ja ryhtymättä sataprosenttiseksi surijaksi. Minulla on vielä velvollisuuksia jälkipolvia kohtaan. On jo kolme lapsenlapsenlastakin, jotka pitävät minut elämässä kiinni. Nuorin heistä on vajaat kaksi kuukautta vanha.”

Juuri jälkipolvien tulevaisuutta Kilpi murehtii.

”En välitä enää itsestäni, mutta mikä on lasten kohtalo, jos maailmantilanne tästä vielä kiristyy?”

Ikävä siskoa

Rivitaloasunnon suurista ikkunoista näkyy lumiseen rinteeseen, jossa seisoo vanhoja kuusia ja koivuja. Eeva istuu Hiitolan-kodista matkaan tulleella vihreällä funkissohvalla ja huokaa. Hänellä on kova ikävä pikkusisartaan Ritvaa, joka kuoli viime vuonna.

Eeva_Kilpi_2

Sotalapsuudesta on seurannut se, että Eeva Kilpi sävähtää yhä kaikkea, mikä viittaa sotaan, neuvotteluihin ja tilanteiden jännittymiseen.

Mieleen nousee muisto lapsuudesta. Eeva on siinä 11-vuotias ja katselee pöydän toiselta puolelta, miten äiti hellittelee siskoa. Äidin lähdettyä Eeva alkaa kertoa Ritvalle tarinaa. Sen mukaan Ritvan oikeat vanhemmat ovat nimiltään Onerva ja Roope Suo. He asuvat Amerikassa ja tulevat hakemaan Ritvan. Ritva purskahtaa itkuun.

Nyt Eeva Kilvestä tuntuu kamalalta, että hän sepitti tällaisia. Ritvalle kerrottu valhe oli hänen ensimmäinen fiktionsa.

”Että sillä tavalla saatoin loukata siskoa.”

Eeva Kilvestä tuntuu, ettei hän pääse sisaren menetyksestä yli millään.

”Olimme hyvin läheiset. Ritva oli osa minuuttani. Emme oikeastaan tehneet mitään isompia päätöksiä puhumatta toisillemme.”

Ritvan myötä katosi viimeinen elävä yhteys Karjalaan. Tunne kodittomuudesta iski viiltävänä. Marja-sisko syntyi vasta sotien jälkeen.

Eeva Kilpi toteaa, että sisaruus on elämän tärkeimpiä, usein pisimpiä suhteita.

”Mie rakastan molempia sisariani hirveästi.”

Äidin syyllisyys

Kodin suuret kirjahyllyt ovat täynnä kirjoja. Hyllyjen reunoilla on kuvia lapsista, lapsenlapsista ja lapsenlapsenlapsista. Vaikka välit poikien kanssa ovat nykyisin hyvät, Eeva Kilpi kantaa syyllisyyttä äitinä.

Kun nuorimmat pojat olivat oppikouluiässä, Eeva oli eronnut runoilijamiehestään Mikko Kilvestä. Useina kesinä hän jätti lapset keskenään Tapiolaan ja meni mökille kirjoittamaan. Oli siellä koko kesän.

”Laitoin poikia varten seinille ohjelappuja, mitä saa tehdä ja mitä ei. Jätin rahaa, että saivat laittaa ruokaa. Minun oli pakko päästä kirjoittamaan, sillähän minä pojat elätin.”

Yksinäisyyteen ja metsän rauhaan pääsy oli elintärkeää.

”Olin piilossa maailman myrskyiltä ja sain tehdä sitä, mitä eniten halusin. Kirjoittaa.”

Syksyllä Espooseen palatessaan Kilvellä oli usein kirjan käsikirjoitus mukanaan. Kerran kotiin tullessa sohva oli olohuoneessa kahtena kappaleena. Pojat olivat remunneet keskenään. Myös äidillä ja pojilla oli rajuja yhteenottoja.

”Huusimme toisillemme ja paiskoimme ovia. Pojat uhkasivat lähteä milloin mihinkin. Nyt meillä on hyvät välit. Emme jaksa enää riidellä. ”

Eeva_Kilpi_3

Kun Eeva Kilpi erään kerran palasi kotiin kirjoitettuaan mökillä koko kesän, hänen poikansa olivat jättäneet äidille tervehdyksen. ”Minua odotti neilikka maljakossa ja lappu, jossa luki: tervetuloa kotiin.

Eeva Kilpi uskoo, että sotalapsuus on muovannut hänen luonnettaan, yllyttänyt hillittömyyttä, tehnyt riitaisaksi.

”Evakkona oli pakko alistua. Oli oltava hiljaa, ettei pommiteta, ettei näy, ettei oteta vangiksi. Se on voinut johtaa näihin purkauksiini.”

Ei vielä vanhus

Evakkokuormassa kulkenut, Sortavalassa valmistettu seinäkello raksuttaa. Aika kuluu. Eeva Kilpi ei tunne itseään vanhukseksi. Hän käy kaupassa kävellen, vaivoja ja sairauksia ei ole. Aspiriinia hän ottaa ja nappaa yöksi puolikkaan unitabletin.

Jollakin tapaa elämä kuitenkin väsyttää. Pojista kaksi nuorinta on elossa, ja heidän perheensä ovat tärkeät. Muuten Eeva Kilpi ei juuri välitä seurustella. Tilaisuudet eivät kiinnosta, eivät etenkään sellaiset, joissa ryypätään.

Mutta koiraa Eeva kaipaisi rinnalleen. Parhaita aikoja elämässä ovat olleet ne, kun kaverina on ollut ensin Kaija, sittemmin saksanseisoja Bobi ja labradorinnoutaja Napsu.

”Meillä on ollut yhteinen kieli.”

Kirjoittamisen suhteen Kilpi on salaperäinen. Sängyn vieressä on kynä ja muistilehtiö. Jos unen rajamailla tulee ajatus, hän kirjoittaa sen ylös.

Eeva Kilpi kokee elävänsä nyt tuntematonta aikaa.

”Varmaa on vain se, että tulen koko ajan vanhemmaksi.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 4/16

Lue lisää:

Enni Mustonen eli Kirsti Manninen kutsuu kaikki kotiinsa

Lopeta murehtiminen – 10 vinkkiä huolettomampaan elämään

Entinen pakolainen pyörittää nyt omaa firmaa