Nostalgia

Kotiliesi selvitti vanhan leipäjuuren tarinan: kulkeutui sotavangin matkassa kajaanilaiseen leipomoon

Kajaanilainen leipomo kertoo käyttävänsä ruisleivässään juurta, jonka on tuonut arkangelilainen sotavanki vuonna 1915. Kuka tuo mies oli? Kun toimittaja tutki tarinaa, löytyi suurisydäminen voimamies. Ja rakkaus ruisleipään.

Se näyttää ihan sementiltä! Suuressa saavissa on ruskeanharmaata, paksuhkoja velliä, jossa näkyy pieniä kuplia.

Mönjästä nousee lämmin, hieman hapan mutta mehevä tuoksu. Pinnalla kelluu muoviämpäri, jolla velliä kauhotaan.

Ei heti arvaisi, että olen suuren aarteen äärellä. Edessäni on kajaanilaisen Pekka Heikkisen leipomon ruisleivän juuri, ammattikielellä raski. Juuri on se, joka kohottaa ja hapattaa ruisleivän, antaa sille maun. Jokainen juuri maistuu vähän erilaiselta.

104-vuotiaan leipomon ylpeys on perinteinen puu-uunileipä, soma, pyöreä ruisleipä. Se tehdään kuten ennen vanhaan: leivotaan ikivanhaan juuren, pyöritellään käsin ja paistetaan uunissa, joka lämmitetään puilla.

Ja nyt päästään jännän äärelle. Tarinan mukaan tuon arvokkaan juuren toi leipomoon vuonna 1915 Venäjän Arkangelista töihin tullut sotavanki. Näin kerrotaan leipomon sivustolla. Mutta voiko se pitää paikkansa?

Lämmintä kuin pusu

Juuren maku syntyy, kun jauhetun viljan luontaiset bakteerit ja hiivat heräävät eloon käydessään lämpimän veden kanssa. Mukaan sekoittuu ympäristön mikrobeja.

Koska juuri on elävä, sitä pitää hoitaa. Siitä otetaan leivottaessa aina osa, ja pieni määrä juurta jätetään muhimaan. Siihen lisätään vettä ja jauhoja ja pidetään tarkasti huolta oikeasta lämpötilasta.

”Juuren täytyy olla pusun lämpöistä. Leipurit sanovat, että sitä täytyy hoitaa paremmin kuin pikkulasta”, sanoo Kaija Marin.

Kaija, leipomon perustajan Pekka Heikkisen pojantytär, jos joku sen tietää. Hänet tuotiin jo vauvana tänne leipomon päälle, puu-uunin lämpöön ja leivän tuoksuun. Nyt 66-vuotias Kaija johti kajaanilaista perheleipomoa veljensä jälkeen kunnes kaksi vuotta sitten siirsi vastuun lapsilleen.

Kotiliesi selvitti vanhan leipäjuuren tarinan.
Pekka Heikkinen leipomonsa edessä. Juuri muhitteli Brahenkadulla sijainneessa leipomossa 1930-luvulla. Nykyisiin tiloihinsa Välikadulle leipomo muutti vuonna 1947.

Nyt hän alkaa kertoa tuon juuren tuojan tarinaa.

Lottopotti sattumalta

Arkangelilaisesta sotavangista oli puhuttu Kaija Marinin perheessä aina juuren yhteydessä. Vangin nimeä ei kukaan kuitenkaan tiennyt, ei myöskään tarinaa. Miksi hän oli tullut Kajaaniin? Miksi hänellä oli mukanaan juuri?

Tarinan selviäminen oli jo lähellä parikymmentä vuotta sitten, kun leipomon myymälään saapui rouva, joka kertoi Kaijalle kuuluvansa juurentuojan sukuun. Mutta.

”Hänellä oli kiire ja niin minullakin. Niinpä otin hänen yhteystietonsa, jotta voisimme puhua myöhemmin. Hukkasin kuitenkin lapun enkä muistanut edes hänen nimeään”, Kaija kertoo.

Tarina jäi vaivaamaan. Kuka tämä mystinen Arkangelin mies oli? Kuinka hänen ja leipomon perustajan Pekka Heikkisen tiet olivat kohdanneet? Oliko hän sotavanki lainkaan?

Isoisänsä vaiheet Kaija toki tuntee. Pekka Heikkinen oli kotoisin Kuopion maalaiskunnasta. Pienviljelijän pojalle ei riittänyt työtä kotitilalla, joten hän lähti leipurioppiin ensin Kuopioon ja sitten Helsinkiin.

Ilmeisesti siellä hän tutustui sonkajärveläistyttöön, Anna Loviisaan, jonka kanssa meni naimisiin. Pari muutti Kajaaniin aivan 1900-luvun alussa. Oman leipomon he perustivat vuonna 1913.

”Pekka Heikkisellä oli tuolloin savolaistyyppinen juuri. Mutta korvasiko hän sen sitten kokonaan tuolla Venäjältä tuodulla? Vai kokeilivatko pojat yhdessä erilaisia juurien yhdistelmiä, maistelivat, mikä olisi paras”, Kaija miettii.

Varsinainen tiedon lottopotti lankesi syliin viime syksynä. Kaija oli ystävänsä syntymäpäivillä, kun samaan pöytään istui kajaanilainen valokuvaaja Reijo Haukia.

Reijo kertoi, että hänen ukkinsa, Johannes Gorodoff, oli tuo arkangelilainen juurentuoja.

”Olin aivan, että älä hemmetissä, meidän täytyy jutella tästä kunnolla”, Kaija sanoo.

Niin täytyy minunkin. Lähden tapaamaan Reijoa.

Vaimot ystäviä

Reijo Haukia, 59, levittää sukupuunsa kahvilan pöydälle. Ja siellä se on: Johannes Ivan Gorodoff, syntynyt 4.9.1879 Venäjän Arkangelissa, Mezenin kylässä.

Johanneksen, tai Juhon tai Ivanin, kuten häntä on kutsuttu, varhaisvuosista ei ole tietoa. Se tiedetään, että vuosisadan vaihteessa hän tuli Venäjän armeijan mukana töihin Suomenlinnaan.

”Ukki oli arvoltaan sotilasmestari. Suomenlinnassa hän toimi kirjurina”, Reijo kertoo.

Kotiliesi selvitti vanhan leipäjuuren tarinan.
Venäjältä tullut Johannes Gorodoff meni naimisiin Sonkajärveltä lähteneen Annan kanssa 1900-luvun alussa.

Reijo arvelee, ettei ukki ollut lähtöisin aivan köyhästä perheestä, koska oli saanut koulutusta. Tuolloin lukutaito ei ollut tavallisen kansan parissa itsestään selvää.

Nyt alkaa löytyä mahdollisia risteämiä leipomon perustajan Pekka Heikkisen ja Johannes Gorodoffin elämässä. Kumpikin oli Helsingissä samoihin aikoihin. Ja mikä vielä merkittävämpää, miesten vaimot olivat lapsuudenystäviä, kotoisin samasta kylästä.

”Jos vaimot ovat kavereita, eiköhän siinä miehetkin tutustu toisiinsa”, Reijo arvelee.

On myös tietoa – tai luuloa – että Gorodoff oli opetellut jossain vaiheessa leipurin ammatin, tai ainakin leivän leipomisen taidon. Ja leipuri kuulemma löytää aina leipomon.

Reijolla ei ole omia muistikuvia ukistaan, sillä hän oli vain kolmevuotias ukin kuollessa.

”Mutta kun olen kuunnellut vanhoja kajaanilaisia, kukaan ei ole sanonut hänestä pahaa sanaa.”

Viiksekäs voimamies

Murtaen mutta sujuvasti suomea puhunut Gorodoff oli muhkeine viiksineen eksoottinen ilmestys Kainuussa. Asuinalueellaan Purolan työläiskaupunginosassa hänet tunnettiin myös voimamiehenä.

”Ukki oli muiden lailla töissä sellutehtaalla. Legendan mukaan hän jaksoi nostaa yksinään 180 kiloa painavan sellupaalin.”

Reijon lempitarina liittyy leipään. Ukki kasvatti itse puutarhassa vihannekset ja leipoi itse leipänsä.

”Kerrotaan, että pula-aikanakaan Purolan lapset eivät koskaan lähteneet Gorodoffeilta nälkäisinä, vaan saivat ainakin palan leipää aina siellä käydessään.”

Reijo tietää, että Venäjällä leipä on valtavan tärkeää, aterian pääaines. Miltei pyhää siis.

Johannes-ukki oli ortodoksi. Reijo puolestaan kastettiin äitinsä mukaan luterilaiseksi, mutta hän liittyi myöhemmin ortodoksiseen seurakuntaan. Nykyään hän ei kuulu mihinkään kirkkokuntaan, mutta noudattaa yhä Isä Amvrosin ohjetta: mene minne ohjataan, katso mitä näytetään.

Liikkuvainen ukki noudatti ilmeisesti samanlaista elämänohjetta.

Gorodoffien ensimmäiset lapset syntyivät Helsingissä, mutta tämän jälkeen tarkka tieto perheen liikkeistä puuttuu. Tiedetään, että jossain vaiheessa perhe muutti Tornionjokilaaksoon ja sieltä Iisalmeen. Lopulta he päätyivät Kajaaniin. Kukaan ei vain tunnu tietävän, koska.

Löytyisköhän tietoa kaupunginarkistosta? Päätän ryhtyä penkomaan papereita.

Arkisto avaa yllätyksen

Lasiseinäisen tutkijankammion pöydällä odottaa pahvikansioita, jotka on suljettu rusetiksi solmitulla nauhalla. Arkistosihteeri Kirsi Karjalainen on ne etsinyt minulle valmiiksi.

Hän pahoittelee, että henkilöluettelot vuosilta 1922–25 puuttuvat. Ne ovat kadonneet arkistosta.

Tartun siis vuoden 1926 verotusluetteloon. Sieltä löytyy Korodoff Ivan, työmies. Selailen – varovasti vanhaa paperia käännellen – myös varhaisempia henkilöluetteloita.

Ja sieltä se löytyy: vuonna 1919 on ensimmäinen maininta Juho Gorodoffista. Syntymäajasta ja -paikasta tiedän, että kyseessä on sama henkilö, vaikka nimi vähän muuttuukin.

Mustekynällä sivuille on kaunokirjoitettu myös perhe: vaimo Anna, lapset Olga, Veera, Eljas ja Santeri. Seuraavan vuoden luettelossa on myös vauva Marfa, joka vääntyi kajaanilaisittain Martaksi. Hän oli Reijo Haukian äiti.

Sukupuusta selviää, että Johannes ja Anna saivat Martan jälkeen vielä viidennen yhteisen lapsen, minkä jälkeen Anna kuoli. Parin vuoden leskeyden jälkeen Johannes meni uudelleen naimisiin ja sai tästä liitosta vielä yhden lapsen.

Ilmeisesti Johanneksella ja Annalla oli ollut myös kaksi tytärtä, jotka menehtyivät hyvin nuorina. Heitä ei ollut merkitty kaikkiin henkilöluetteloihin.

Nyt tiedän, ettei Gorodoff ollut töissä Pekka Heikkisen leipomossa vuonna 1915, jolloin leipäjuuri perimätiedon mukaan saapui leipomoon. Eihän hän edes asunut vielä silloin Kajaanissa.

Ei tietenkään ole mahdotonta, että hän olisi silti käynyt tuomassa juuren leipomoon. Tai antanut sen suoraan Pekka Heikkiselle joko tuota aiemmin tai myöhemmin.

Tarina tarvitsee nyt reilua ruista eli historiallista faktaa. Kävelen Kainuun museoon tapaamaan amanuenssi Raili Kauppilaa. Hän on tutkinut Purolan kaupunginosan historiaa ja osaa muutenkin laittaa tapahtumat oikeisiin mittasuhteisiin.

Museosta varmistusta

Selviää, että Raili on jo puhunut Kaija Marinin kanssa ja soittanut myös Reijo Haukialle. Tietenkin. Pienessä kaupungissa kaikki tuntevat toisensa. Historia limittyy, ja siksi kaikki kiinnostaa kaikkia.

Raili on pohtinut, mistä saattoi syntyä käsitys siitä, että juuren tuoja oli sotavanki. Se kun ei hänestä tunnu mitenkään mahdolliselta.

”Ei Gorodoff voinut olla tuolloin ensimmäisen maailmansodan alussa sotavankina, sillä me olimme samaa Venäjän valtakuntaa”, hän sanoo.

”Täällä oli kyllä tuolloin sotavankeja, mutta he olivat Venäjän sotavankiloista paenneita saksalaisia ja itävaltalaisia.”

Tilanne muuttui ratkaisevasti Suomen itsenäistyttyä. Tsaarin armeija ei enää pitänyt valtaa, joten Railista on täysin mahdollista, että tänne jääneet sotilaat ovat voineet joutua tiukkoihin tilanteisiin.

Venäjän armeijaan kuulunut Gorodoff halusi kuitenkin ymmärrettävästi jäädä, sillä hänellä oli suomalainen vaimo ja tuolloin jo pari lasta.

”Sisällissodan aikana saattoi tulla vielä tiukempi paikka, kun syynättiin tarkkaan, kuka oli milläkin puolella. On mahdollista, että Gorodoff entisenä tsaarin armeijan upseerina joutui viimeistään tuolloin epäilyksen alaiseksi. Häntä saatettiin kuulustella, kenties pidettiin vankilassakin. Jostain tällaisesta on saattanut lähteä tuo sotavangiksi luuleminen.”

Leipuri Pekka Heikkisen pojantytär Kaija ja Kainuun museon Raili ovat pähkäilleet yhdessä mahdollisia tarinoita Gorodoffin ja Pekka Heikkisen tapaamisesta. Olivatko he tutustuneet vaimojensa kautta jo Helsingissä? Vai vasta leipomossa, jonne Gorodoff syystä tai toisesta tuli käymään?

Penkomani arkistotiedot paljastavat uuden yhteyden: he olivat naapureita! Tähän asti oli käsitys, että Gorodoff tuli Kajaaniin 1921 ja rakensi heti talon Purolan kaupunginosaan.

Henkilöluettelo kuitenkin osoittaa, että hän asui Kajaanin Brahenkadulla jo vuonna 1919. Samoihin aikoihin samalle kadulle, vain yhden talon päähän, muutti Pekka Heikkisen leipomo.

Kaijaa naurattaa: ”Railikin, tasainen ihminen, suorastaan innostui tästä uudesta tiedosta.”

Sotavankeja sittenkin

On selvää, että Gorodoff oli päättänyt asettua aloilleen Kajaaniin. Hän ryhtyi rakentamaan taloa perheelleen, raivasi kasvimaata ja kasvatti hevosia ja lampaita. Hän kalasti ja leipoi, teki vaikka mitä saadakseen ruokittua suuren perheensä.

”Hän oli tavattoman ahkera. Oli töissä sellutehtaalla, toimi muurarina ja teki töitä rakennuksilla”, Raili Kauppila kertoo.

Kaikesta päätellen Gorodoff oli suuri persoona, kiinnostava ja monitaitoinen. Hän oli myös hyväsydäminen ja valmis auttamaan sorrettuja. Ryssäksi haukuttu ymmärsi, miltä tuntuu olla muiden halveksima. Niinpä hän majoitti talossaan mustalaisia, vaikka näiden läsnäoloa pidettiin ”kyläkunnan yleisenä vitsauksena”.

Vuonna 1927 kaupunginvaltuusto käsitteli ”talokas Iwan Gorodoffin anomusta tulla perheineen otetuksi Suomen kansalaiseksi”. Sitä puollettiin, koska ”anoja on moitteettomasti elänyt ja käyttäytynyt sekä kykenee elättämään itsensä ja perheensä”.

Raili lisää vielä yllättävän tiedon Gorodoffin tarinaan. Sotavangit kyllä kytkeytyvät häneen, mutta paljon myöhemmin kuin leipomon legendassa.

”Jatkosodan aikaan Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö rakensi Koivukosken voimalaitosta. Sitä rakentamassa oli venäläisiä sotavankeja, joille Gorodoff toimi tulkkina.”

Tästä on saattanut syntyä sekaannus, että Gorodoff olisi itse ollut sotavankina.

Liinassa arvokas lahja

Moni asia on selvinnyt matkan varrella. Se, miten leipäjuuri on tuotu Pekka Heikkisen leipomoon, jää kuitenkin arvoitukseksi.

Kaija Marin uskoo, että sitä kuljetettiin kuivattuna. Kuivattu juuri on erittäin säilyvä. Lisäksi se on pieni ja kevyt, helppo kääräistä liinaan tai paperiin.

”Aiemmin emännät antoivat juuren kuivahtaa taikinapytyn reunoille. Ennen leivontapäivää sitä sitten heräteltiin pari päivää lisäämällä lämmintä vettä ja jauhoja. Nykyleipojat säilyttävät juurensa pakastimessa.”

Juuso Marin ja legendaarinen puilla lämmitettävä leivinuuni.
Juuso Marin ja legendaarinen puilla lämmitettävä leivinuuni.

Arvailujen varaan jää myös se, miksi Gorodoff kuljetti juurta mukanaan. Sillä on luultavasti ollut jokin muu kuin taloudellinen merkitys.

”Kyllä ennenkin tytöt ottivat kotoaan juurta mukaan, kun lähtivät miehensä taloon”, Kaija kertoo.

Leipä on myös syvästi tunneasia. Se on arvokasta ravintoa, jota käytettiin paitsi aterioilla myös ruoan viemiseen suuhun, haarukan sijaan.

Tuskin Gorodoff kuitenkaan on raijannut mukanaan samaa juurenpalaa parinkymmenen vuoden ajan. Saattaa olla, että hän leipoi kotoa tuomastaan juuresta aina välillä leipää ja piti sitä näin elossa.

Saattaa myös olla, että hän on jossain vaiheessa käynyt kotikylässään hakemassa juuren.

Mutta miksi Gorodoff antoi juuren Pekka Heikkiselle? Kainuun museon Raili arvailee, että juuri on saattanut olla lahja.

”Nyt kun tiedetään, että Gorodoffit ja Heikkiset olivat naapureita, se avaa uusia mahdollisuuksia. Olisiko Gorodoff halunnut lahjoittaa hyvän juuren naapurin leipurille – johon hänellä oli ystävälliset välit jo vaimon kautta?”

Varmaa tietoa asiasta tuskin enää saadaan.

Juurella ollaan

Pekka Heikkinen kuoli vuonna 1951. Leipomoa jatkoi saman tien poika Tauno, hänen jälkeensä tämän poika Pauli ja sitten Paulin sisko Kaija. Nyt juurta hoivaa Kaijan poika Juuso Marin.

Johannes Gorodoff menehtyi kurkkusyöpään Kajaanissa vuonna 1961. Hän oli kuollessaan 82-vuotias.

Mutta juuri elää. Siitä leivottu puu-uunileipä maistuu yhä kajaanilaisille.

”On se vaan hyvää”, tuumaa juurentuojan lapsenlapsi Reijo Haukia.

Mutta siinä missä Johannes meni leipomoon juurineen, Reijo lähtee sinne kameroineen. Hän on ottanut kuvat tähän juttuun. Ympyrä sulkeutuu.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 11/17.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Kotiliesi selvitti vanhan leipäjuuren tarinan: kulkeutui sotavangin matkassa kajaanilaiseen leipomoon

Sinun täytyy kommentoidaksesi.