Tarinat

Lukijat kertovat, mikä muuttuu ja miltä lapsen kotoa muuttaminen tuntuu

Pesän tyhjeneminen on kriisin paikka varsinkin äidille. Ehkä. Mutta ei unohdeta hyviä puolia.

Onhan sitä harjoiteltu, alusta asti. Jo päiväkoti-iässä se oli yökylässä mummolassa tai kaverilla. Se yöpyi luokkaretkillä ja leireillä, riparillakin viikon.

Se on tehnyt reissuja kavereiden kanssa, jopa interraileja. Se on ollut vaihto-oppilaana vieraassa maassa, se on käynyt armeijan, se on alkanut nukkua yhä useamman yönsä tyttö- tai poikaystävän luona.

Mutta sitten se muuttaa pois. Ihan oikeasti. Se viimeinenkin. Tai se ainoa. Ja äiti tajuaa: vääjäämätön tapahtui. Pesä on tyhjennyt.

Kotona on oudon tyhjää. Hiljaista. Ei soi poppi, ei kasaannu likaisia astioita ympäriinsä. Toisaalta ei tarvitse enää valvoa aamuyöhön asti kuunnellen, milloin isoksi kasvanut lapsi rymistelee kotiin ja onko sillä kaikki hyvin.

Äkkiä kotona on enemmän tilaa täytettäväksi ja äidillä aikaa. Aikaa itselle, kuten sanotaan. Mihin sen käyttäisi?

Kun Minna Meriläinen-Tenhun lapsi aikuistui, koira tuli taloon: ”On kiva tulla töistä kotiin, kun joku on iloisena vastassa”

”Poikani on muuttamassa kotoa parin viikon sisällä. Ennakoin uutta aikaa: nyt minulla on Salma, chihuahua. Nimi on meksikolainen kuten koirarotukin, tulee näyttelijä Salma Hayekilta.

Hankin koiran ihan vain itseäni varten. On kiva tulla töistä kotiin, kun joku on iloisena vastassa.

Chihuahua on maailman pienin koirarotu. Se on urbaanin keski-ikäisen naisen koira, kätevä seuralainen, jonka kanssa voi mennä minne vain, terassille tai lentokoneeseen. Olemme käyneet koirauimalassakin, jossa Salma pääsee uimaan 16-metriseen lämpimään altaaseen.

Poika ei tykännyt pahaa siitä, että koira tuli ikään kuin korvaamaan hänet. Mutta että noin pieni ja tuota rotua, sitä hän valitti. Ja onko sille pakko puhua kuin vauvalle.

Nyt 185-senttinen poika maata rötköttää itse keittiön lattialla lepertelemässä Salmalle siinä missä muutkin. Hän sanoo, että tylsintä kotoa muuttamisessa on, että Salma jää tänne.

Elämä muuttuu, kun on ollut 20 vuotta vastuussa toisesta ihmisestä. Olemme asuneet tässä kaksiossa siitä asti kun poika oli vauva. Pojan huoneen otan muuhun käyttöön heti kun mahdollista. Sen, mitä hän ei saa mahtumaan opiskelukämppäänsä, kannan kellarivarastoon.

Ehkä myyn asunnon tai laitan sen vuokralle, ja hankin uuden asunnon. Muutoksen mahdollisuus tuntuu vapauttavalta.

Luin Hesarista jutun naisesta, joka luopui turhasta tavarasta. Ajatus on houkutteleva: ottaa vain kapsäkkinsä ja lähteä.”

Yh-äiti toteutti unelmansa: ”Matkustelin ja lähdin työskentelemään kehitysmaiden lasten parissa”

”Kolmen lapsen yksinhuoltajalle kuopuksen lähteminen oli sekä ihanaa että surullista. Kaipaan hänen kitaransoittoaan ja päivittäistä jutteluamme.

Yksin on tylsä syödä. Vieläkin saatan ruveta vahingossa pilkkomaan tomaatteja salaattiin niin paljon, että siitä riittäisi neljälle syöjälle.

Aluksi aloin harrastaa hulluna, se oli jonkinlainen hurmosvaihe. Olen aina vaeltanut luonnossa, marjastanut ja sienestänyt, mutta nyt opettelin myös kalastamaan ja hankkiuduin hirvimetsälle. Kun minua ei estänyt mikään, toteutin nuoruudenhaaveeni ja matkustelin maailmalla: lähdin työskentelemään kehitysmaiden lasten pariin.

Tyhjästä huoneesta tein heti itselleni yhdistetyn työ- ja harrastehuoneen. Minusta on hassua nähdä joillakin vanhoilla ihmisillä huoneita, joissa yhä säilytetään lasten tavaroita. Ketä varten, ja miksi? Kannattaisi miettiä, millaisen kuvan aikuisena olemisesta antaa lapsilleen, tuollainen on mielestäni takertuvaa.

Elämä on lyhyt, ja monenmoista voi sattua. Haaveet ja suunnitelmat kannattaa toteuttaa heti aina kun on mahdollista.”